Digiloikka säästökeinona

HS 1.6.

Ryhmäkoot kasvavat yläluokilla Helsingissä

Helsinki aikoo kasvattaa ryhmäkokoja hieman erityisesti peruskoulun ylimmillä luokilla. Tähän asti luokilla 7–9 ryhmäkoko on ollut keskimäärin 16, mikä on suhteellisen vähän verrattuna moniin muihin kuntiin. Dramaattisesta muutoksesta ei ole kyse.

”Ryhmäkoko voi kasvaa muutamalla oppilaalla, mutta tämän käytännön toteutus riippuu kouluista”, sanoo opetustoimen johtaja Liisa Pohjolainen.

Koulujen säästöt voivat näkyä myös siten, että jakotunteja on aiempaa vähemmän. Harvinaisille kielille ja valinnaisaineille ei välttämättä yhtä usein synny omaa ryhmää. Myös tiloista säästetään edelleen.

Joskus tuntuu siltä, että koulusäästöjen häntää ei koskaan näy.

Samanlainen laulu on Helsingissä kuin Vantaallakin. Olen kateellinen Helsingin yläkoulujen keskinmääräisestä ryhmäkoosta 16. Minulla on kymmenisen oppilasta enemmän.

Mutta nyt en tartu Helsingin koululaitoksen yleisiin säästöihin, vaan otan tarkkailuun digiloikan. Ei ole ensimmäinen kerta, kun kuulen, että digiloikkaa perustellaan nimenomaan säästösyillä.

Jos katsotaan pidemmälle kuin ensi vuoteen, säästöjä haetaan myös esimerkiksi koulujen digiloikasta, johon tällä hetkellä joudutaan myös investoimaan. (HS 1.6.2016)

Pedagogiaa on ennenkin käytetty säästämisen keppihevosena. Aivan ensimmäinen kerta oli heti, kun aloitin työt v. 1980. 

Aloitin opettajanhommat Hiekkaharjun koulussa, joka oli tuntikehyskokeilukoulu. Kokeilua johti ansiokkaasti rehtori Risto Kalliola, me opettajat olimme innoissamme mukana. 

Tuntikehyspalikoita pyöriteltiin, ryhmiä liikuteltiin. Kokeiluun oli annettu extra-resursseja, ja saimme luokkiin extraresurssimaikkoja.

Kaikki tuntui hienolta, totta kai raportistakin tuli hieno.

Mutta kun tuntikehysmalli lanseerattiin kokeilujen jälkeen yleiseen käyttöön, tuntiresurssia vähennettiinkin alle jopa alkuperäisen resurssin eli tehtiin rajua säästöä.

Viimeisin retkuunveto on tietysti inkluusio. Puhuttiin kauniita ja suuri osa opettajista meni retkuun.  Kun inkluusioon siirryttiin, luokan- ja aineenopettajat jätettiin yksin.

Pelkään, että digiloikankin perimmäinen syy on säästö, ei pedagogiikka.

Olen kuullut useammankin ihmisen suusta, että saadaan säästöä, kun oppilaat saavat tabletit, niin oppikirjoja ei enää tarvita.

Tiedän yhden koulun, jossa ensi syksynä oppilaille lyödään tabletit käteen ja luovutaan oppikirjoista.

Taitaa olla ensimmäinen kerta Suomen kouluhistoriassa, kun opettajien pedagogista vapautta rajoitetaan. 

Pedagogiseen vapauteen kuuluu myös oppikirjojen ja -materiaalin valinta. Nyt aletaan määrätä, miten opettajien pitää opettaa.

Tabletit ovat oiva renki, mutta isännäksi niistä ei ole.

Miksi me opettajat aina lähdemme innosta vinkuen mukaan kaikkeen, mitä meille syötetään? 

Juttelin juuri helsinkiläisen opettajaystäväni kanssa. Hän totesi minulle lakonisesti, että en tiedä yhtään ammattiryhmää, joka on niin kritiikitön kuin opettajakunta.

Totta ainakin toinen puoli.