Korkman kirjoitti lasten vanhempien ja kasvatusalan ammattilaisten sydämiin

Taloustieteen emeritus professori Sixten Korkman kolumnissaan kirjoitti suoraan asian ytimeen ja ainakin lasten vanhempien sekä kasvatusalan ammattilaisten sydämiin.

Ammattilaiset ovat aina tienneet, että ennalta ehkäisevät toimet lapsiperheiden tukemiseksi parantavat merkittävästi lasten terveydentilaa ja koulutuloksia sekä myöhempää työllistymistä ja menestymistä elämässä. (Sixten Korkman HS 8.1.)

Jokainen lantti, joka sijoitetaan varhaiskasvatukseen, erityisopetukseen ja alkuopetukseen luokille 1.-3. , kannattaa taloudellisesti ja ennalta ehkäisee varsinkin silloin, kun osa rahasta sijoitetaan lapsiin, joilla on oppimisvaikeuksia tai ovat vaarassa joutua syrjäytymiskierteeseen. 

Erityisopetukseen pitää saada lisää tehoa, inkluusio ei aina ole erityisoppilaan kannalta paras ratkaisu.

Ilman muuta selvää on, että kun tuetaan perhettä, silloin aina tuetaan myös lasta.

Olen ollut kauhuissani, kun lähineuvoloita ja leikkipuistotoimintaa on urakalla lopetettu. Ko. palvelut olivat lähellä lapsia ja perhettä. 

Lähineuvolat olivat nimensä veroisia. Esim. Kaivokselassa, kun kolme ensimmäistä lastani olivat pieniä, neuvola sijaitsi keskellä hienoa lähiötä kerrostalon alakerrassa. Ovet olivat aina auki kahvittelua tai juttelua varten. Vanhemmat saivat aina tukea ja neuvoja niin halutessaan.

Leikkipuistossa oli aina paikalla kokenut ohjaaja, jonka kanssa vanhemmat pystyivät aina välillä juttelemaan. Ruokaakin oli tarjolla. Lapset pystyi jättämään aamupäiväksi leikkipuistoon puistotädin hoiviin. Sillä aikaa kotona oleva äiti tai isä teki päivän ostokset, teki ruokaa tai siivosi tai yksinkertaisesti vain lepäsi.

Nyt samanlaista perhettä tukevaa yhteisöllisyyttä ei enää ole.

Kun kaksi seuraava lastani olivat pieniä, leikkipuistoja ja lähineuvoloita ei enää ollut. Onneksi kotona olevien lasten iloksi lähipäiväkodissa ja seurakunnassa järjestettiin leikki- ja kerhotoimintaa.

Olen jossain määrin ylppöläinen ja keltikangasjärveläinen, koska pidän arvossa myös kotikasvatusta. 

Oma mallini on, että 1-3 -vuotiaiden lasten kasvatukseen olisi kaksi selkeää tasa-arvoisesti tuettua väylää, varhais- ja kotikasvatus. Valinnanvapautta korostetaan nyky-yhteiskunnassa, myös koulussa hyvin paljon, mutta lapsen kasvun alkupäässä sitä ei jostain syystä oteta huomioon.

Aivan pienen lapsen paras paikka on isän tai äidin turvallinen syli, mutta hyvä vaihtoehto pitää olla, mikä suomalainen päiväkoti onkin. Kaikki lähtee turvallisuudesta.

Mallissani leikinomainen esikoulu alkaisi, kun lapsi täyttää 4 vuotta. Jos saisin päättää, niin paljon mieluummin satsaisin varhaiskasvatukseen ja alakoulun luokkiin 1.-3. kuin pidentäisin oppivelvollisuutta sen loppupäästä.

Ennaltaehkäisyssä on tunnustettua voimaa. Loppupään ongelmien hoidon pitää olla suoraa täsmäapua, jotta lapsen tai nuoren syrjäytymiskierre saadaan tapettua.

Mutta kuten Korkman kirjoittaa, pelkän kasvatusjärjestelmän trimmaaminen ei auta, koska monet ongelmat ovat syvällä yhteiskunnan rakenteissa. Silloin nämä rakenteet on korjattava, yhteiskunnallisen eriarvoistumisen kierre on pysäytettävä. Kasvatusjärjestelmä pystyy jossain määrin yhä edelleen korjaaviin toimenpiteisiin, mutta mikään yhteiskunnan korjausautomaatti se ei ole.

Korkman on oikeassa, kun etusijalle tulee asettaa lapsen oikeudet ja perheiden hyvinvointi sekä huoli Suomen alhaisesta syntyvyydestä. 

Siitäkin olen samaa mieltä, että sekä kestävyysvaje että lapsipolitiikka nousisivat vaalikeskustelujen keskiöön. 

Kannattaa lukea Korkmanin kirjoitus kokonaisuudessaan.

* * *

8.1. HS Kolumni

Panostus lapsiin olisi ratkaisu edessä häämöttävään hyvinvointivaltion umpikujaan

Talousnobelisti James Heckman esitti vuosikymmeniä sitten, että yhden dollarin panostus ongelmaperheiden lasten varhaiskasvatukseen antaa jopa kahdeksan dollarin tuoton – jos panostukset kohdennetaan hyvin. Ei ole itsestään selvää, että Heckmanin sääntö pätee Suomessa. Tutkimukset muista Pohjoismaista ja tiedot Suomesta antavat kuitenkin aihetta ajatella, että oikein kohdennetut panostukset lapsipolitiikkaan ovat meilläkin tuottoisia.

Lapsiperheiden asema on Suomessa kansainvälisesti hyvä, mutta lapsiköyhyys on pitkään ollut kasvussa. Lasten ja nuorten käyttäytymishäiriöt ja mielenterveysongelmat ovat yhä tavallisempia. Syrjäytyneitä nuoria on kosolti, ja ylisukupolvinen eriarvoisuus on lisääntymässä.

Harkinnan arvoisia uudistusten ja lisäpanostuksen kohteita ovat muun muassa lapsiköyhyys, subjektiivinen päivähoito-oikeus, päiväkotien ryhmäkoko, vanhempainvapaat sekä koulukuraattoreiden ja psykologien saatavuus. Lastensuojelu ja sen piirissä olleiden nuorten tukipalvelut ovat tärkeitä. Oppivelvollisuusiän korottamiselle on perusteita.

Etusijalle tulee asettaa lapsen oikeudet ja perheiden hyvinvointi sekä huoli Suomen alhaisesta syntyvyydestä. Hyvin kohdennetut panostukset lapsipolitiikkaan ovat tehokas keino vähentää julkisen talouden kestävyysvajetta (”win-win”). Toivoa sopii, että sekä kestävyysvaje että lapsipolitiikka nousisivat vaalikeskustelujen keskiöön.

Sixten Korkman

Kirjoittaja on taloustieteen emeritusprofessori ja pitkän linjan talousvaikuttaja.

Vanhemmat kasvatusleirille?

HS 4.9.

Opettaja-lehden Laaksola: Vanhemmat kasvatuskoulutukseen

Opettaja-lehden päätoimittaja Hannu Laaksola vaatiivanhemmille kasvatuskoulutusta. Laaksolan mielestä vanhemmat ovat nykyään hukkateillä lastenkasvatuksessa. Hänen mielestään myös lakia on muutettava niin, että oppilaan ojentaminen kouluissa olisi mahdollista.

"Kun rehtori ojentaa oppilasta tupakanpoltosta, määrää tämän kirjoittamaan tutkielman tupakoinnin vaarallisuudesta ja vaatii lupauksen olla polttamatta, vanhempi tekee rehtorin toimista tutkintapyynnön apulaisoikeuskanslerille eikä ymmärrä kodin ja koulun kasvatusvastuuta ja lapsen parasta."

Hän viittaa Sastamalan Sylvään koulun tapaukseen, jossa rehtori sai oppilaiden ojennuksesta huomautuksen apulaisoikeuskanslerilta. Laaksolan mielestä rehtori toimi kasvatuksellisesti oikein, vaikka apulaisoikeuskansleri katsoi toiminnan lainvastaiseksi.

Sääli, että hysteerisessä säästövimmassa on voimakkaasti harvennettu neuvolaverkostoa.

Arvo Ylppö varmaan kääntyilee haudassaan. Neuvoloissa vanhempia opastettiin kädestä pitäen. Neuvolat edustivat sitä paljon penättyä yhteisöllisyyttä. Neuvolatoiminta on mitä parhainta ennaltaehkäisevää toimintaa.

Kun olin nuori isä, asuin Vantaan Kaivokselassa. Samassa korttelissa, lastenvaununkantaman päässä, oli Kaivokselan neuvola. Sinne oli helppo mennä. Neuvolan tädit, samoin kuin viereisen leikkipuiston puistotädit, tunsivat nimeltä kaikki Kaivokselan lapset. Neuvoloissa käytiin harva se päivä, siellä rupateltiin joskus jopa kahvikupposen kanssa. Tavattiin muita isiä ja äitejä, tutustuttiin. Kylä tuli tutuksi.

Nyt ympäristön pikkuneuvolat on kaikki lopetettu. Kaikki raahautuvat vaunuineen alueen keskustan isoon neuvolaan Myyrmäkeen. Jonotetaan aikaa. Kukaan ei oikeastaan enää tunne ketään.

Päätoimittaja Hannu Laaksolan ajatus on hyvä, mutta lienee mahdoton käytännössä toteutettaa.

Olen joskus ajatellut, että yläkoulussa voisi olla jonkinlainen perhe-oppiaine, jossa käytäisiin läpi kaikenmaailman asioita, joita perhe-elämässä kohdataan. Tärkein osa oppiaineessa voisi olla lastenkasvatus. Opeteltaisiin, kuinka eletään murrosikäisen lapsen kanssa. Opeteltaisiin perhen taloudenpitoa. Laskettaisiin asuntolainojen todellisia hintoja. Opeteltaisiin säästäväiseksi.

Laaksolan esityksen ongelma on, kuinka bongataan ne kasvatuskoulutusta tarvitsevat isät ja äidit.

Ylivoimaisesti suurin osa kohtaamistani vanhemmista on tunnollisia ja vastuunsa tuntevia ihmisiä. He eivät tarvitse mitään kasvatuskoulutusta. Koulutusta tarvitsevat vanhemmat eivät todennäköisesti kasvatuskoulutukseen tulisi.

Joku ehdotti jo, että opettajat toimisivat jonkinlaisina kasvatuskonsultteina.

Yhdessä keskisuomalaisessa kunnassa ehdotettiin, että opettajat voisivat toimia kyläkoulussaan tietotekniikkaneuvojina. Opetettaisiin iltaisin kylän aikuisia tietotekniikan saloihin.

Opettajia on yritetty velvoittaa sairaanhoidollisiin tehtäviin. Emme ole lääkäreitä tai sairaanhoitajia. Meitä ei ole koulutettu sairaanhoidollisiin tehtäviin. Ensiapu on asia erikseen.

Emme voi pitää iltaisin vanhemmille kasvatuskerhojakaan.

Emme ole joka alan konsultteja. Emme voi perehtyä kaikkeen. Emme voi ottaa vastuuta joka asiasta.

Opettajat ovat opettajia.

Vähästä viedään taas?

The Mother and Child Organisation

YLE 20.3.

Professori: Alle 2-vuotias ei kypsä päiväkotiin

Liian varhainen päivähoito voi jättää lapseen pysyviä jälkiä, sanoo psykologian professori Liisa Keltikangas-Järvinen. Erityisesti stressinsietokyky on vaarassa vahingoittua. Eduskunta käsittelee välikysymystä kotihoidontuen leikkaamisesta iltapäivällä.

- Se on eräänlainen kivijalka kaikelle muulle kehitykselle, Keltikangas-Järvinen kuvailee varhaislapsuuden merkitystä Aamu-tv:n haastattelussa.

Keltikangas-Järvisen mukaan tuore aivotutkimus vahvistaa, että stressinsietokyky kehittyy kolmen ensimmäisen ikävuoden aikana.

- Fysiologinen stressitaso hakee tasonsa. Taso säilyy aikuisuuteen, ja sen jälkeen voimme puhua joko stressiä sietävistä tai huonosti stressiä sietävistä aikuisista.

Aikaisintaan kaksivuotiaana hoitoon

Professorin mielestä lapsen voi laittaa päivähoitoon aikaisintaan kaksivuotiaana. Tuolloinkin olisi löydettävä kehitystä tukeva vaihtoehto.

Se tarkoittaa Keltikangas-Järvisen mukaan mahdollisimman pientä ryhmää, kuten perhepäivähoitoa.

- Lapsi tarvitsee niin pienen joukon lapsia, että hänen oikeat sosiaaliset taitonsa kehittyvät, eikä ainoastaan aggressiivinen pärjääminen. Se tarkoittaa optimaalisesti kolmen-neljän ja maksimissaan kuuden lapsen ryhmää.


Olen aikaisemminkin blogissani sivunnut aihetta:
 
Pikkulapset nykyajan tehokkuusajattelun uhrilampaita?
 
Professori Keltinkangas-Järvisen mielestä lapsen voi laittaa päiväkotiin aikaisintaan kaksivuotiaana. Tuolloinkin paras vaihtoehto voisi olla pieni ryhmä, esim. perhepäivähoitoryhmä.
 
Arvo Ylpön mielestä lapsen pitäisi olla kotona äidin kanssa aina kolmevuotiaaksi asti. Olen tasan samaa mieltä.
 
Keltingangas-Järvinen toteaa, että lapsen stressinsietokyky voi vahingoittua, kun lapsi laitetaan päivähoitoon liian varhain.
 
Moni pitkän linjan kasvattaja on huomannut saman kuin minä, vuosien saatossa lasten stressinsietokyky on laskenut. Pienikin ärsytys voi olla liikaa, "no ku toi ärsytti", vaikka toinen lapsi ei tehnyt yhtään mitään.
 
Harva mieltää, että kiusaaminen alkaa jo päiväkodeissa. Suurissa ryhmissä ei ole valvovaa silmää joka nurkkaan. Henkilökuntaa on useinmiten liian vähän.
 
Luulisi, että pienen lapsen perusturvallisuus järkkyy, kun hänet repäistään äidin sylistä ja kodin turvasta isoon hälisevään lapsijoukkoon.
 
Kodinhoitotuen merkitys perheille on suuri. Tuen turvin vanhemmat voivat sinnitellä ja pitää lapsensa kotona mahdollisimman pitkään. Olen aina ihmetellyt, miksi vanhemmille ei anneta mahdollisuutta valita?

Aikaisemmin kirjoitin:

Mikäli pikkulapset hoidettaisiin kotona, syntyisi suurta säästöä. Silloin yli kolmivuotiaiden ryhmät saataisiin pienemmiksi, aikaa hoitava tai opettava aikuinen per lapsi olisi enemmän. Hoitajien ei tarvitsisi uhrata arvokasta kasvatus- ja yhdessäoloaikaa vaippojen vaihtoihin tai lasten pukemisiin.

Plarailin nettiä ja etsiskelin, kuinka paljon päivähoito maksaa per muksu kuukaudessa. Nopealla etsimisellä löysin jotain:

Taloussanomat 19.5.2010:

Oikea hinta on kiinni lapsen iästä. Pienen lapsen hoitaminen on kalliimpaa, sillä alle kolmivuotias tarvitsee paljon enemmän aikuista kuin toimelias leikki-ikäinen.

Myös kuntakohtaiset erot ovat suuret. Espoossa päivähoito maksaa keskimäärin 1 176 euroa kuukaudessa, kun Vantaalla se on 889 euroa eli liki 300 euroa halvempaa. Vantaan hinta on noin 100 euroa kuntien keskimääräistä päiväkotihoidon kustannusta pienempi.

Kodinhoitotuen määrä kuukaudessa on noin 300 euroa.

Miksi toisia perheitä tuetaan selvästi enemmän kuin toisia?

Pikkulapset nykyajan tehokkuusajattelun uhrilampaita?

Gustav Klimt: "Äiti ja lapsi"

Annan isot pisteet Erja Rusaselle yhteiskuntarohkeudesta. Suomi on kummallinen yksien totuuksien maa.

HS 16.10.

Tutkija: Pienet lapset vaarassa vahingoittua päiväkodeissa

Kasvatustieteiden tohtori, yliopistolehtori ja tietokirjailija Erja Rusanen on huolissaan lapsista. Hänen mielestään alle kolmevuotiaita lapsia ei pitäisi viedä päiväkotiin ollenkaan.

"Hämmästyn sitä, kun ihmiset sanovat laittavansa kaksivuotiaan lapsen päiväkotiin, jotta hän kehittyisi sosiaalisesti. Päinvastoin voi olla vaarana, että hän vahingoittuu."

Rusanen esittelee ajatuksiaan lastenkasvatuksesta juuri julkaistussa kirjassaan Hoiva, kiintymys ja lasten kehitys. Ne pohjaavat brittiläisen psykoanalyytikon ja psykiatrin John Bowlbyn kehittämään kiintymyssuhdeteoriaan. Sen mukaan lapsen tulisi pysyä kolmevuotiaaksi mahdollisimman lähellä sitä aikuista, johon hän on ensisijaisesti kiintynyt. Se henkilö on äiti. Toissijaisia kiintymyksenkohteita ovat isä, sukulaiset, ystävät, hoitajat.

Rusasen mukaan ero ensisijaisesta hoivaajasta voi aiheuttaa lapsessa ahdistusta ja hylkäämisen tunteita. Jos ne jatkuvat pitkään, lapsesta voi tulla sosiaalisesti kykenemätön ja ahdistunut aikuinen.

"Mitä pienempi lapsi on, sitä kokonaisvaltaisemmin hän vaatii, että hoivaaja on hänen kanssaan", Rusanen sanoo.

"Irrottautuminen tapahtuu pikkuhiljaa kasvun myötä. Ihmisen itsenäisyys syntyy suhteellisen pitkän ja voimakkaan riippuvuuden kautta."


Olen Arvo Ylpön kanssa samaa mieltä kuten John Bolwbyn: Lapsen pitäisi olla kotona äidin kanssa aina kolmevuotiaaksi asti.

On päivänselvää, että pieni lapsi kokee hylkäämisentunteita, kun hänet liian aikaisin laitetaan kodin ulkopuoliseen päivähoitoon. Iso ryhmä on aina iso ryhmä. Ryhmähoito ei voi korvata oman äidin hoivaa ja kiintymystä. Pienen lapsen pitää saada istua äitinsä tai isänsä sylissä ja kokea yksilöllistä hellyyttä ja turvaa.
 
Nyky-yhteiskunnassa on paljon irrallisuuden ja turvattomuuden tunnetta.
 
Olen ihmetellyt, miksi vanhemmille ei anneta mahdollisuutta valita. Yhteiskunnan olisi tuettava koteja kaikin keinoin, että vanhemmilla olisi mahdollisuus valita, hoitavatko he alle kolmevuotiaan lapsensa kotona.
 
Pienen lapsen päivähoito maksaa. Miksei voitaisi ajatella, että kodit saisivat halutessaan saman summan käyttöönsä pitäessään alle kolmevuotiaan lapsensa kotihoidossa?
 
Pikkulasten pakkohoito lastentarhoissa on jonkinlaista käänteistä tasa-arvoajattelua. Itse ajattelen niin, että kotiinjäävä lasta hoivaava vanhempi voi aivan hyvin olla isäkin.
 
Minulla on kaksi lapsikatrasta. Molemmat pidin kotona mahdollisimman pitkään. Ensimmäinen katras oli kotona aina esikouluun saakka. Toinen katras oli kotona, kunnes lapset täyttivät kolme vuotta. He siirtyivät sellaiseen tarhaan, johon ei edes otettu vastaan alle kolmevuotiaita lapsia. Ryhmäkoot tarhassa olivat pieniä. Hoitaja- ja esikoulunopettajasuhteet olivat pysyviä.
 
HS: Rusasen mielestä äitien pitäisi vaatia, että yhteiskunta tukisi lasten varhaisvuosien kotihoitoa paremmin taloudellisesti. Kotiäitien työn pitäisi kerryttää myös eläkettä.

Olen Rusasen kanssa samaa mieltä, mutta isienkään merkitystä ei saa unohtaa. Rusasen vaatimus, että kotiin jäävän vanhemman eläke kertyisi, on hyvin oikeutettu.

Mikäli pikkulapset hoidettaisiin kotona, syntyisi suurta säästöä. Silloin yli kolmivuotiaiden ryhmät saataisiin pienemmiksi, aikaa hoitava tai opettava aikuinen per lapsi olisi enemmän. Hoitajien ei tarvitsisi uhrata arvokasta kasvatus- ja yhdessäoloaikaa vaippojen vaihtoihin tai lasten pukemisiin.
 
Lapsen kannalta ideaali on, että lapsi olisi kolmevuotiaaksi asti kotona äidin tai isän hoivassa ja sylissä. Lapselle kerrottaisiin paljon satuja ja tarinoita. Lapsi kokisi aitoa hellyyttä ja turvaa.
 
Kun lapsi täyttää kolme vuotta, hän pääsisi pieneen leikkipainoitteiseen esikouluryhmään, jossa lapsi etenisi omassa rauhassaan omien edellytystensä tahdissa. Noin kolmevuotiaana lapsi alkaa kaivata muita samanikäisiä lapsia, lapsi alkaa pikkuhiljaa sosiaalistua.
 
Seitsemän vuotiaana lapsi siirtyy peruskouluun.
 
En esitä, että kaikkien olisi pakko pitää lapsensa kotona kolmevuotiaaksi. On äitejä ja isiä, joita työelämä kutsuu melko pian lapsen syntymän jälkeen.
 
Sitä en ymmärrä, miksi niiden vanhempien, jotka haluavat hoivata alle kolmevuotiasta lastaan kotona, on pakko lähettää yksivuotias päivähoitoon. Yksivuotias lapsi on vielä miltei vauva.
 
Vanhemmille on annettava valinnanvapaus.
 
Näyttää siltä, että tulevaisuudessa ihmiset ovat työelämässä hyvin pitkään. Luin, että Japanissa esitetään eläkeiän korottamista aina 70-vuoteen. On aivan kummallista, että vanhemmat eivät saa hoitaa pikkulastaan kotona, kun heidät revitään työelämään "miltei kehdosta hautaan".
 
Ihmisyyteen kuuluu inhimillisyys (mm. ihmisyys, ihmisystävyys, humaanius, humaanisuus, humaniteetti, lempeys, sympatia, hellyys, hyvä tahto, hyväntahtoisuus).
 
Pohjoismaiseen demokratiaan ja hyvinvointiyhteiskunnan mallin ideaan ei kuulu ddärräläinen tai japanilainen yltiötehokkuusajattelu. Yksilölle on aina annettu sijansa.