Onko koulun koolla väliä?

Espoonlahden koulu, kuva: Koiviston vihertyö oy

24.11. HS

”Iso koulu on oppilaalle parempi”, väittää Espoon koulutiloja laskeva rehtori

Kyllä suuruuden ekonomiassa on puolensa. Näin väittää vuosikymmeniä opettajana ja rehtorina toiminut espoolainen Jukka Penttinen.

”Isompi koulu on oppilaalle parempi. Sellainen vähintään 240 oppilaan koulu.”

Mitä isompi koulu, sitä enemmän erilaisia opettajia. Silloin myös erilaisia oppijoita ymmärretään paremmin.

Oppimistilat eivät ole kouluissa tärkein asia, Penttinen sanoo. Tärkein on oppilaiden motivaatio, eikä se synny tiloista. Tilojen pitää toki olla siistit ja monipuoliset, ja niissä on oltava hyvä ilma.

Voi olla, että tässä on Espoon tulevaisuus, sillä kaupungin virkamiehet ovat nyt kiristäneet palveluiden rahahanoja. Rakentamiseen kuluu paljon varoja, ja lainakattokin on tulossa vastaan.

Espoossa  koulujen välillä näyttäisi olevan suuria eroja tilojen väljyydessä.

”Yläkouluissa pienimmät ryhmät ovat 14 oppilaan kokoisia, suurimmat 24 oppilaan. Siinä on 10 oppilaan ero”, Penttinen huudahtaa.

”Jos jossain koulussa on ahdasta ja toisessa on tilaa, niin kyllä sinne voidaan laittaa lisää oppilaita. Minun mielestäni se on tasa-arvoista.”

Espoossa koulujen välillä näyttäisi olevan suuria eroja tilojen väljyydessä.

”Yläkouluissa pienimmät ryhmät ovat 14 oppilaan kokoisia, suurimmat 24 oppilaan. Siinä on 10 oppilaan ero”, Penttinen huudahtaa.

Googlailin Espoon kaupungin sivuja, Jukka Penttinen on pienehkön yläkoulun rehtori. 

Penttisen koulussa, Espoonlahden koulussa opetetaan vuosiluokkia 7-9. Koulussa on myös erilaisia erityisopetuksen luokkia. Oppilaita on 390.

Jukka Penttinen katselee maailmaa yläkoulun vinkkelistä, minä alakoulun.

1. Koulun koko

Yläkoulun koosta olen Penttisen kanssa samaa mieltä, iso yläkoulu tarjoaa oppilaille enemmän opiskelun vaihtoehtoja ja toimintaa kuin pieni yläkoulu. Pääkaupunkiseudun yläkouluksi Espoonlahden koulu on jopa liiankin pieni. Matkat Helsingin seudulla ovat lyhyitä ja liikenneyhteydet ovat hyviä.

Naapuriyläkouluni, Hämeenkylän koulu, joka valittiin muutama vuosi sitten Vuoden kouluksi, on iso yläkoulu, oppilaita on 650. Tosin nyt koulun tilanne on huono, koska opetusta järjestetään peräti viidessä opetuspisteessä. On selvää, että yhteisöllisyys silloin kärsii. Koulun vanhaa päärakennusta puretaan paraikaa huonon sisäilman takia.

Olen opettanut aina isossa alakoulussa, lähinnä Pähkinärinteen koulussa, mutta olen opettanut myös Hiekkaharjun ja Malminkartanon kouluissa pari vuotta kummassakin. Koulut ovat isoja kouluja, vuosien saatossa keskiarvo taitaa olla noin 500 oppilasta, tosin Malminkartanon koulun oppilasmäärä on laskenut huippuvuosista.

Iso alakoulu toimii hyvin, mikäli luokkakoot ovat kohtuullisia. Kun luokkiin on sijoitettu inkluusio-oppilaita ja maahanmuuttotaustaisia oppilaita, luokan koko ei saa heilahtaa yli 20 oppilaan.

Maalla pienet kyläkoulut ovat yhä edelleen paikallaan. Ei ole mitään järkeä lopettaa kunnasta kaikkia kyläkouluja ja rahdata lapsia kunnan keskustaajamaan. 

Kyläkoulut ovat hyvin yhteisöllisiä kouluja. Yhteys lähiympäristöön on tiivis, kaikki kokevat koulun omana koulunaan. Vanhempien on luontevaa piipahtaa kouluun, ehkä he ovat itsekin käyneet samaa koulua.

Penttinen painottaa koulun ilmapiiriä: 

”Tärkeää on myös avoin, ystävällinen ja päättäväinen ilmapiiri. Ja myönteistä huumoria pitää olla paljon. Silloin jokainen saa olla oma itsensä ja kiusaaminen vähenee.”

Olen samaa mieltä.

Liian suuressa koulussa, suomalaisittain liian suuri koulu voisi olla 800-1000 oppilasta, oppilas voi hukkua pesuveden mukana ja eriytyä omiin oloihinsa.

Tutkimuksista ilmenee, että koulun koko korreloi positiivisesti oppimistulosten ja oppilaiden oppimista ja koulua koskevien asenteiden kanssa. On myös todettu, että sopivan pienissä kouluissa on vähemmän epätoivottua sosiaalista käyttäytymista, vandalismia ja toisiin kohdistuvaa aggressiivista käyttäytymistä kuin suurissa kouluissa. (Pasi Sahlberg 2008)

2. Ryhmän koko

Penttinen toteaa, että Espoon yläkoulujen ryhmäkoissa on isoja eroja:

”Yläkouluissa pienimmät ryhmät ovat 14 oppilaan kokoisia, suurimmat 24 oppilaan. Siinä on 10 oppilaan ero”, Penttinen huudahtaa.

Alakoulun opettajana Penttisen huudahdus naurattaa minua. 

Vain kerran minulla on ollut alle 20 oppilaan luokka. Jos kaikkien luokkieni oppilaiden määrien keskiarvo laskettaisiin, luulisin sen olevan 26. Suurimmat luokat ovat olleet yli 30 oppilaan ryhmiä. 

Liikunnassa minulla on ollut huomattavasti suurempiakin ryhmiä. Pienimmät ryhmät ovat olleet teknisessä käsityössä, maksimissaan 16 oppilasta.

Jos erityisluokkia ei oteta lukuun, ihanneluokkakoko luokilla 1.-3. on 14-18, luokilla 4.-6. 18-24. Jos luokalla on erityisoppilaita tai maahanmuuttajataustaisia oppilaita, pieni luokka on aina parempi kuin iso. 

Alakoulun luokkien pitäisi olla pienempiä kuin yläkoulun luokkien.

Pienet lapset tarvitsevat kaikessa enemmän henkilökohtaista tukea kuin isot lapset. 

Alakoulun elämä on paljon muutakin kuin akateemista oppimista. Alakoulussa lapsia kasvatetaan elämään ihmisiksi, jotta yläkouluissa pystytään jo keskittymään akateemiseen oppimiseen. 

Alakoulussa oppiminen vaatii monelle lapselle paljon henkilökohtaista ohjausta. Perustaidot kuten lukeminen ja kirjoittaminen sekä alkeismatematiikka vaativat paljon yksilöllistä opettamista. 

Kun lapset aloittavat koulutiensä, oppimisvalmiuksissa on suuria eroja. Kuudessa vuodessa oppimiseroja kurotaan kiinni niin, että suurin osa oppilaista on valmis yläkouluun.

Alakoulussa takuuvarmasti luokan koolla on merkitystä. Alakoulussa sopiva luokkakoko on lähes joka asiassa parempi kuin liian suuri luokka.

Tosiasia on, että luokanopettaja toimii pääosan ajastaan yksin. Erityisopettaja tai koulunkäyntiavustaja on luokissani ollut harvinainen vieras.

3. Olen toitottanut kammottavan kauan sopivan luokkakoon puolesta.

Oikeastaan kaikki kiteytyy viimeisimpään kirjoitukseeni:

Ryhmäkoko vihdoinkin lakiin (Properuskoulu 10.8.2016)

Kirjoitus tiivistettynä:

Peruskoulussa luokat ovat aivan erilaisia kuin parikymmentä vuotta sitten. Mitä on tapahtunut?

1. Inkluusio, erityisoppilaat ovat tulleet normiluokkiin.

2. Maahanmuuttajataustaisten oppilaiden määrä on kasvanut.

3. Keskittymishäiriöt ovat lisääntyneet.

4. Opiskelumotivaationsa kadottaneiden oppilaiden määrä on kasvanut.

Toiston-toiston-toistoa:

Luokkakoko lakiin ja sassiin.

Olen esittänyt:

- 1.-3. luokat 20 oppilasta
- 4.-9. luokat 24 oppilasta

OAJ on esittänyt:

- 1-2. luokat 18 oppilasta

- 3.-9. luokat 20 oppilasta

Viisaita ajatuksia ja parviälyä

Martin muokkaama kuva

Kai-Ari Lundellin 6 pointtia

1. Peruskoulun resurssit on palautettava. 

Kaikki esikouluun ja peruskoulun alaluokille suunnattu raha tulee myöhemmin moninkertaisesti takaisin. Ennaltaehkäisy on inhimillistä ja humaania toimintaa.

2. Inkluusio on julkista heitteillejättöä. 

Erityiskoulujen ja -luokkien alasajo on ollut hyvin lyhytnäköistä toimintaa. Erityistukea ei ole riittävästi tai sitä ei ole ollenkaan. Kaikista lapsista on huolehdittava. Opettajat on jätetty yksin. Säästökeinoista inkluusio on iljettävin.

3. Suomeen ei tarvita enää yhtään homekoulua. 

Koulurakennusten säännöllisistä korjauksista säästäminen on silkkaa typeryyttä. Yksikin homeelle altistunut lapsi tai opettaja on liikaa.

4. Peruskoulun luokkakoot on säädettävä lailla. 

Nykyluokat ovat hyvin heterogeenisia. Sopivat maksimiluokkakoot ovat: 1-3 luokat 18 oppilasta, 4-9 luokat 20 oppilasta. Pienessä ryhmässä voidaan paremmin keskittyä myös syrjäytymisen ehkäisyyn.

5. Opettajien pedagogiseen vapauteen ei saa kajota. 

Opettaja on koulun asiantuntija ja dynamo. Opettajuuden alentaminen on säälittävää. Opettajarekisteri on rakennettava pikimmiten.

6. Miesopettajia on saatava peruskouluun tavalla tai toisella. 

Mieskato on ollut hirvittävää. Yhdenvertaisuus kärsii, lapsilla on oltava oikeus myös miesopettajiin. Paras lääke mieskatoon on palkkauksen reipas kohentaminen.

Arvostettu koulumies Espoosta, Martti Hellström, on omassa Hellstöm: Pedagogiikka ja koulupolitiikkaa II -blogissaan aloittanut uuden sarjan Viisaita ajatuksia.

Hellström on pyytänyt arvostamiltaan koulumiehiltä ja -naisilta konkreettisia ehdotuksia siihen, miten kunnan tasolla voidaan vastata tämän ajan uusiin haasteisiin.

Mukana on tunnettuja koulukasvoja kuten Kirsi Lindroos, Matti Sippola tai Kari Kinnunen. Mukana on myös OAJ-aktiiveja kuten Timo Kettunen, Heli Haaro tai Marko Jokinen. 

Kolmas ryhmä koostuu perustason puurtajista, kuulun tähän ryhmään. Olen tituleerannut itseäni lähiökoulun opettajaksi.

Kuten arvata saattaa, en ole paljoa surenut, kun pointtejani latasin. Lisäsin joukkoon paria asiaa, jotka eivät välttämättä kuulu kunnallisen päätäntävallan piirin. Huomasin, että niin teki joku muukin.

Martin Viisaita ajatuksia -sarja on hieno, sillä hän sarjaa analysoidessaan käyttää parviälyä, joka terminä oli minulle uusi. Ryhmä- tai joukkoäly ovat minulle tuttuja.

Viisaita ajatuksia. Ensimmäinen yhteenveto (Hellström)

Parviälyllä / joukkoälyllä  tarkoitetaan tapaa ratkoa ongelmia keräämällä joukolta ihmisiä henkilökohtaisia mielipiteitä, ideoita tai ehdotuksia. Kun ne on koottu, joku koordinoiva taho käsittelee ja kokoaa ne yhteen. (Hellström)

Vaikka parviäly on tehokas tapa kerätä tietoa ja ajatuksia sekä antaa hyvää pohjaa päätöksenteolle, se saattaa tuottaa pullamössöä. 

Peruskoululla oli alunperin selvä idea. Valkoisella POPS:lla (Peruskoulun ensimmäinen opetussuunnitelma) oli henki. Kaikista opetussuunnitelmista ei henkeä saatu ulos, vaikka kuinka niitä olisi puhallellut.

Kun koulutusta suunnitellaan laaja-mittaisesti kuten koko maan tasolla, suunnittelun pitää pohjautua johonkin. Peruskoulun peruskivet ovat ikään kuin ideologia, jonka päälle koulua rakennetaan.

Tunnettu koulumiehemme maailmalla, professori  Pasi Sahlberg, on moneen otteeseen penännyt, kuka meillä johtaa koulutussuunnittelua, missä on suunta. Samansuuntaisia ajatuksia on esittänyt myös emeritus professori Kari Uusikylä.

Suomessa opetussuunnitelmia on rakennettu kuin torta på torta. 

Samaa satsia on vatkattu edestakaisin. Joka ops-kierroksella on heitetty omat suolat sekaan.

Pullamössöä.

Odotan innolla Sahlbergin ja Uusikylän sekä Opetushallituksen pääjohtaja Aulis Pitkälän kuutta pointtia.

A-talk: Peruskoulu kuntoon - tiiliä, tiiliä!

Mitä tuli sanottua ja mitä jäi sanomatta: A-sudio: Talk 5.12.

Peruskoulu pulassa - vieraina olivat opetusministeri Krista Kiuru, kasvatustieteen professori Pasi Sahlberg, vuoden luokanopettaja Kai-Ari Lundell ja Pyynikin koulun yhdeksäsluokkalainen Jesse Kosonen.

Enkeliporsaan arviointia ohjelmasta:

Aihe oli hyvin laaja, jokainen keskustelija yritti tuoda esiin omaa näkökulmaansa. Insertti, jossa haastateltiin oman yläkouluni, Hämeenkylän koulun rehtori Pasi Majasaarta oli hyvä. Pasi korosti, että sana yleissivistys on pian historian havinaa, haetaan vain pikavoittoja ja mielihyvää. Ei aina jakseta ponnistella.

Sain jollakin tavalla tuotua esiin oman asiani. Ikävä kyllä, ääneni ei ollut kunnossa. Heti, kun koulu alkaa, osalla kouluni opettajista ääni häviää. Ilmanvaihto on huono. Laitteisto ei ole koko ajan päällä ja päivällä koneisto levittää hienonhienoa pölyä pitkin poikin koulua.

Kiuru puhui paljon peruskoulutalkoista. Olen eri mieltä, nyt on alettava tehdä työtä ammattilaisten voimin. 

Opettajat ovat joutuneet tekemään palkattomia talkoita aivan riittämiin. Otan esimerkiksi itseni, palkkani ei ole noussut kymmeneen vuoteen. Kun opettajat ovat saaneet palkankorotuksen kuten muutkin palkansaajat ovat saaneet, palkannousu on viety välittömästi viemämällä oppitunteja pois kuin luun kuolaavan koiran suusta. Käteen jäävä palkanosa on pysynyt kymmenen vuotta samana.

Ei peruskoulua kehitetä talkoilla, ilmaisella työllä. Ei lapsia opeteta pelkällä pyhällä hengellä.

Mielenkiintoinen finessi oli, kun kysyin Kiurulta, että "mainitse yksi kunta, jossa kouluasiat on hoidettu hyvin".  Kiuru mainitsi Porin.

Olisin hyvin kiitollinen, jos joku porilainen opettaja vastaisi Kiurun väitteeseen vaikka tämän blogikirjoituksen kommenttiosioon. Kiinnostaa todella. Onko Porissa satsattu myös peruskoulutukseen? Mitä uudistuksia siellä on tehty? Ovatko opettajat, alan ammattilaiset, olleet tyytyväisiä Porin koulusatsauksiin? Vastatkaa pian, muuten purskahdan.

Enkeliporsas antaa esintymiselleen A-talkissa nykykasin, joka vastaa entistä seiskaa.

Enkeliporsaan tiiliä, tiiliä - peruskoulun jälleenrakennusohjelma:

1. Lopetetaan kaikinpuolinen haihattelu ja kääritään hihat ylös ja aletaan tehdä työtä.

2. Ennen kuin mitään muuta tehdään korjataan kaikki homekoulut. 

Lasten ja opettajien terveydellä ei saa leikkiä.

Kun kouluja korjataan tai rakennetaan, saadaan samalla koulurakennukset päivitettyä nykyajan opetukseen sopiviksi.

3. Valtion on otettava peruskoulu haltuun, koska kunnat eivät pysty rahoittamaan peruskoulua. 

Syitä on kolme:

- ei ole rahaa

- ei ole taitoa ja osaamista

- ei ole edes halua, peruskoulua pidetään säästöautomaattina

Kuntien autonomia on vitsi.

4.  Valtion on alettava toteuttaa johdonmukaista koulutuspolitiikkaa.

Ei ole mitään järkeä siinä, että opettajat kouluissaan ovat ihmeissään huuli pyöreinä, kun koulutusta johdetaan säästö- ja paniikkinappulat päällä. 

Opettajia pidetään jonkinlaisina hyppyheikkeinä. Tyypillinen esimerkki on paraikaa tapahtuva ns. arvokeskustelu. Keskustelu runtataan joka tasolla väkisin läpi, joko se vie valtaisasti aikaa tai hutaistaan läpi hetkessä, kun koko asia koetaan täysin hyödyttömäksi.

Iltalehti kyseli ihmisiltä, minkälaisia koulun arvojen pitäisi olla. Kaksi arvoa nousi yli muiden: työ ja ahkeruus. Kyllä kansa tietää, kun samaan aikaan akateemisesti koulutetut alan ammattilaiset laitetaan leikkimään jonkinlaista älyllistä laatikkoleikkiä.

5. Lopetetaan opetussuunnitelmasekoilu. 

Tehdään kunnollinen valtakunnallinen opetussuunnitelma Peruskoulun 1970- luvun opetussuunnitelman malliin, jossa oli selkeä johtolanka ja idea. Päivitetään sitten opetussuunnitelmaa tarpeen mukaan ja ollaan johdonmukaisia.

Ajatusta kannattivat kaikki A-talkin asiantuntijakeskustelijat, Kiuru, Lundell ja Sahlberg.

6. Annetaan menetetyt resurssit takaisin.

Koulun tiilejä ovat oppitunnit ja muut koulun tukitoimet. Ollaan niin pohjalla, että kohta tiilet on revitty kivijalkaan. Oppitunteja on vähennetty, jakotunteja on vähennetty, tukitunteja on minimimäärä. Joissain kunnissa koulupsykologeja, -kuraattoreita tai -lääkäreitä saa huhuilla metsästä aivan turhaan.

Laaja-alaisia erityisopettajia on liian vähän. Esim. 400 oppilaan koulussa pitäisi olla kolme laaja-alaista erityisopettajaa malliin 1-2, 3-4 ja 5-6.

7. Ryhmäkoko on kirjoitettava lakiin.

OAJ on ehdottanut 20 oppilaan maksimikokoa. Opetusministeri Krista Kiuru toi asian keskustelussa selkeästi esiin. Nyt odotan innolla, että ryhmäkoko tulee lakiin. Sydänalaa lämmitti, kun tajusin, että Kiuru on hengessä mukana.

8. Lähikouluperiaatteesta on luovuttava.

Kun erityiskouluja lopetettiin, lopetettiin käytännössä koko erityisopetus. Voidaan hyvällä syyllä puhua vastuuttomasta julkisesta heitteillejätöstä. 

Todellisuudessa lähikouluperiaatteessa ei ole mitään muuta ideaa kuin säästöt.

Luokkiin erityisoppilaan mukana ei tullut juuri resurssin resurssia. Inkluusioideologit puhuivat kuin Moosekset siitä, että ei niitä erityisoppilaita lähikouluihin tuoda ilman lisäapua. Joku inkluusioprofessoreista kehtasi aivan julkisesti todeta, että "kyllä luokkaan yhden eritysioppilaan mukana aina yksi erityisopettaja mukaan tulee".

Eipä ole näkynyt. Koulut ja yksittäiset opettajat jätettiin yksin kuin nallit kalliolle. Kouluissa joudutaan tekemään päivittäin kaoottisia hätäratkaisuja. Yksittäistä oppilasta rauhoittamaan tarvitaan vähintään kaksi koulun työntekijää. 

Pelko on tullut kouluun, kaikki opettajat eivät uskalla mennä yksin edes välituntivalvontaan, koska koskaan ei tiedä, mitä voi tapahtua. Ollaan siirrytty parivalvontaan, esim. omassa koulussani on kaksi valvojaa kerrallaan sekä ala- että yläpihalla, yhteensä siis neljä valvojaa. Koulu on saanut vankilanomaisia piirteitä.

Pasi Sahlbergin penäämä hieno ajatus siitä, että puolet oppitunneista pitäisi olla luokkahuoneen ulkopuolella, on mahdotonta toteuttaa turvallisuustekijöiden takia. Opettajat pelkäävät raastupaa ja julkista inkvisiota kuin ruttoa. 

Koulun henkilökunta alkaa väsyä. Jopa rehtorit on valjastettu tiettyjen oppilaiden rauhoittamiseen. Pian ei yksikään opettaja halua alkuopetukseen. Vielä muutama vuosi sitten opettajat kisailivat alkuopetukseen, koska alkuopetus oli niin antoisaa ja palkitsevaa.

9. Liikunnan kaikinpuolista osuutta sekä koulussa että kotona on lisättävä.

On selvää, jos lapset viettävät suurimman osan vapaa-ajastaan istuen jonkun ruudun äärellä, liikuntaelimistö- ja tavat alkavat rappeutua. He eivät jaksa käydä koulua kunnolla.

Koululiikunnan määrä on tuplattava kahdesta neljään malliin 2 + 05 + 0,5 + 0,5 + 0,5 viikkotuntia. Jos aasialaiset jaksavat istua koulussa sellaiset 40-50 viiikotuntia, kyllä meidän lapsemmekin jaksavat käydä koulua noin 28 viikkotuntia, pienet lapset ovat tietenkin erikseen, noin 20 viikkotuntia riittänee heille. 

Koulussamme on onneksi jäljellä vielä taide- ja taitoaineita, jotka kasvattavat lapsemme ajatteleviksi ja tunteviksi ihmisiksi.

10. On pidettävä huolta koulutuksellisesta tasa-arvosta. 

Krista Kiuru mainitsi moneen kertaan sanaparin koulutuksellinen tasa-arvo, mikä on hyvä!

Pojat on saatava jollain ilveellä opiskelemaan. Annan Enkeliporsaan Nobel-palkinnon sille professorille, joka keksii toimivan keinon esim. miten Itä- ja Pohjois-Suomen kyydistä pudonneet pojat saadaan opiskelemaan.

Pisa on vain pisara meressä.

Kuten Sahlberg totesi, että Pisa mittaa vain pientä osaa siitä, mitä koulussa oikeasti tehdään.

Oleellista on, että saataisiin jollakin tavalla Pisan jyrkkä alaspäin menevä käyrä edes vaakatasoon, nykytasolle.

Olemme yhteispisteissä sentään Euroopan ykkönen ja OECD:n maiden kolmonen. Ei tässä pelihousuja kannata repiä.

Kun yllä luetellut perusasiat on saatu kuntoon, voidaan sitten jo alkaa kehittää varsinaista opetustakin.

Vieressäni istunut Jesse Kosonen on edustava peruskoulun helmituote, itsenäinen ja ajatteleva nuori. Kuvitellaan, että Jesse nyt asuisi Kiinassa. Todennäköisesti Jesse olisi Kiinassa radikalisoitunut ja olisi järjestelemässä mielenosoituksia Taivaallisen rauhan aukiolla ja odottelemassa panssarivaunuja.

Suomi on pohjoismainen demokratia.

Suomalaisen koulujärjestelmän ei ole mitään järkeä lähteä kisaamaan jonkun aasialaisen diktatuurin kanssa. Nyt ei saa tehdä paniikkiratkaisuja.

Yksi asia kaihertaa minua. Missä luuraa koulutussuunnittelun ylipäällikkö, Opetushallituksen pääjohtaja? Miksi häntä ei haastatella heikoista Pisa-tuloksista? Miksi hän ei anna missään minkäänlaisia lausuntoja? Onko pää laitettu pensaaseen?

Haluaisin, että pääjohtaja Aulis Pitkälä tulisi voimalla esiin peruskoulu valtion haltuun -avauksellaan. Aulis, entinen esimieheni Vantaalta, olen peruskoulu valtion haltuun -ajatuksella  kanssasi tasan samaa mieltä.

Lisäys:

Myös Martti Hellström analysoi keskustelua monipuolisesti omassa blogissaan:

A-Talk ja Pisa-romahdus (6.12.)

Luottamus on peruskoulun menestyksen salaisuus

Hauska koulu-uutinen - brittiläinen opettaja tuli Suomeen katsomaan, mistä meidän PISA-menestyksemme oikein johtuu. Nostan YleX:n jutun blogiini kokonaisuudessaan, koska se on jäänyt niin vähälle huomiolle.

9.10. YleX

Brittiopettaja YleX:lle: Teidän koulunne ovat hyviä yhdestä syystä

Brittiläinen opettaja Lucy Crehan on vieraillut Suomessa kuukauden ja tutustunut siihen, mitä koulujen luokissa oikein puuhataan. Hän kiinnostui Suomesta loistavien PISA-tulosten takia. Meillä oppi menee perille lyhyessä ajassa ja rennolla meiningillä - se perustuu hänen mielestään yhteen asiaan.

- Luottamus on Suomen menestyksen salaisuus. Mielestäni hallinto luottaa rehtoriin, opettajat puolestaan rehtoriin ja oppilaat edelleen opettajiin. Opettajien koulutusjärjestelmä on hyvä ja uskon, että se vaikuttaa asiaan.

Luottamuksella Crehan tarkoittaa vapautta, jolla luokanopettajat saavat valmistella ja toteuttaa oppitunnit. Englannissa sellainen ei olisi mahdollista.

Suurin yllätys brittiopettajalle on ollut nimenomaan luokkahuoneiden rento meininki. Oppilaiden annetaan puhua opettajan päälle ja se on Englannin tiukkaan kuriin tottuneelle ihmeellistä.

- Sitä on ollut outoa katsoa. Englannissa oppilaat lopettavat puhumisen, kun opettaja avaa suunsa. Täkäläiset opettajat ovat sanoneet, että he sallivat puhumisen kuullakseen, mitä oppilaat ajattelevat.

- Eräs opettaja sanoi täällä olevan tärkeää, ettei lasten ja opettajan välillä ole muuria. Kovempi kuri johtaisi siihen, että oppilaat eivät uskaltaisi vastata opettajalle, koska suomalaiset ovat luonteeltaan niin ujoja.

Rentouden lisäksi suomalaiskouluissa ei kilpailla toisia vastaan, vaan oppilas kilpailee itseään vastaan. Esimerkiksi Briteissä ja Ruotsissa tilanne on toinen. Koulut kilpailevat ankarasti toisiaan vastaan, mikä on johtanut voimakkaaseen eriarvoistumiseen yksityisten ja kunnallisten koulujen välillä.

Lucy Crehan kiinnostui maailman parhaista koulumaista noin vuosi sitten. Hän päätti kerätä rahaa ja lähteä tutkimaan, mistä maailman PISA-kärki menestyksensä ammentaa. Crehan on lähdössä Aasiaan, jossa koulutusjärjestelmä on aivan erilainen kuin Suomessa. Siellä päivät ovat pitkiä ja oppilaita testataan jatkuvasti kokeilla.

Crehanin kokemuksista voi lukea Inside Classrooms Project -blogista.

Kuukausi suomalaisissa luokissa on aika pieni aika. 

Crehan on oikeassa siinä, että suomalaiset ovat tehokkaita. 

Suomalaiset lapset aloittavat koulutyönsä vasta 7-vuotiaina ja peruskoulussa lapsille oppitunteja annetaan selvästi vähemmän kuin muualla.


OECD vertaa 7 – 14-vuotiaille aiottua opetusaikaa eri maissa. Pohjoismaissa tämä on alle 6000 tuntia kun se Hollannissa, Italiassa ja Australiassa on noin 8000 tuntia. Tämä tarkoittaa sitä, että jos koulupäivän ja lukuvuoden pituus ovat vakioita, pohjoismaiden peruskoululaisilla on viisipäiväinen kouluviikko kun se edellä mainituissa maissa on kuusipäiväinen. Ero on peruskoulun aikana noin puolitoista lukuvuotta. 

Jos verrataan 15-vuotiaiden oppilaiden opiskeluun käyttämää kokonaisaikaa kouluviikon aikana, istuvat korealaiset nuoret opiskelemassa noin 50 tuntia viikossa. Pohjoismaalaiset selviävät huomattavasti vähemmällä, alle 30 tunnin puurtamisella. (Pasi Sahlberg: Kadotetut oppitunnit)


Laatu voittaa määrän.

Silti tuntuu oudolta, että esim. Hollannissa annetaan peruskouluopetusta yli puolitoista vuotta enemmän kuin meillä. Olisin valmis lisäämään hieman opetusta parilla tunnilla viikossa. Sijoittaisin ko. tunnit liikunnan opetukseen. Suomessa peruskoulussa liikuntaan sijoitetaan 57 vuosiviikkotuntia, kun taas esim. Ranskassa sijoitetaan 108 vuosiviikkotuntia. 

Suomessa liikuntatunteja tullaan lisäämään syksyllä 2016, kun uusi tuntijako ja sen mukaiset opetussuunnitelmat otetaan käyttöön. Liikuntatuntien tarve on huutava, koska osa lapsista ei enää muuten liiku. Koulu on ainoa paikka, joka liikuttaa.

Lasten liikunnan hätätila (Properuskoulu.net 10.10.)

Olen vakuuttunut, että on hyvä, että lapsemme aloittavat koulun vasta 7-vuotiaana. On annettu tilaa lapsen luontaiselle leikille, ei tupata lapsen päähän liikaa tietoa liian aikaisin.

Crehan painottaa, että luottamus on suomalaisen koulun menestyksen salaisuus.

Olen hänen kanssaan täysin samaa mieltä. Suomalaisella opettajalla on pedagoginen vapaus toisin kuin monessa muussa maassa kuten esim. juuri Englannissa. 

En voisi kuvitellakaan tilannetta, jos suomalaisella opettajalla ei olisi oikeutta valmistella ja toteuttaa omia oppituntejaan!

Luulen, että suomalaisen opettajan vapaus liittyy suomalaisen yhteiskunnan vapauteen ylipäätään. Suomessa ei ole ollut esim. orjuutta kuten melkein kaikissa muissa eurooppalaisissa maissa. Suomalainen yhteiskunta on tavallaan yhä edelleen itsenäisten talonpoikien yhteiskunta. Luotetaan yksilöön toisin kuten esim. Englannissa, joka yhä edelleen on vahva luokkayhteiskunta. 

Crehan toteaa, että suurin yllätys brittiopettajalle on luokkahuoneiden rento meininki.

Minusta tuntuu siltä, että meillä meininki on joskus liiankin rentoa.

Crehanista on ollut outoa katsoa, kun oppilaiden annetaan puhua opettajan päälle. Mutta on hyvä, että opettajan ja oppilaiden välillä ei ole muuria. Liian kova kuri ehkäisee oppimista. Pelolla ei oppia päähän lyödä.

Muistan hyvin, kun oppikouluaikoinani geometriaa todisteltiin taululla pelon voimalla. Kukaan ei uskaltanut vapaaehtoisesti mennä taululle todistelemaan yhtään mitään, kun oppilasta nöyryytettiin niin lujaa. Joskus joltain tytöltä lirahti pissat kateederille.

Peruskoulun geometria on tehty oivaltavaksi ja hauskaksi. Oppilaista geometria on kivaa.

Crehanin mielestä suomalaiskouluissa ei kilpailla toisia oppilaita vastaan, vaan oppilas kilpailee itseään vastaan.

Lapset kisailevat ja kilpailevat luonnostaan, mutta on hyvä, että ei kilpailla liikaa. Oppimista ei edistä, jos lapsi tuntee olevansa häviäjä.

Suomessa on käytössä kannustava arviointi, mikä ehkäisee verissäpäin kilpailua. Kannustaminen on oppimisen kannalta takuulla järkevämpää toimintaa kuin lannistaminen, jota omana kouluaikanani vielä jonkin verran käytettiin.

Crehan toteaa, että esim. Briteissä ja Ruotsissa koulut kilpailevat ankarasti toisiaan vastaan, mikä on johtanut eriarvoistumiseen yksityisten ja kunnallisten koulujen välillä.

Koulujen eriarvoistuminen on niin vaarallista kuin olla ja voi. 

Thank God, että koulujen yksityistämisessä emme ottaneet mallia Ruotsista, vaikka niin monessa asiassa olemme mallia länsinaapuristamme ottaneetkin. Luotimme omaan tasa-arvoiseen malliimme.

Koulutuksellinen tasa-arvo on kaunis asia. Toivottavasti luotamme omaan malliimme edelleen.

Joskus tuntuu siltä, että peruskouluamme nakerretaan pikkuhiljaa ja järjestelmällisesti. Peruskoulun nakertamisella täytyy olla jokin tarkoitus. En usko enää, että kyse on pelkästään rahasta ja resursien puutteesta.

Peruskoulusta on pidettävä huolta.