Kiitos kouluruuasta ja koulutuksellisesta tasa-arvosta

HS 24.10.

Helsingin Sanomien 50 vuotta sitten lehtileikesarjassa oli tänään nostalginen, suorastaan herkullinen leike. 

Olen blogissani kirjoitellut paljon kouluruoka-aiheisia kirjoituksia, kouluruokailun tasa-arvoistavasta vaikutuksesta, sen alenevista kustannuksista ja laadusta sekä quornista. Kouluruokakirjoitukset lähes poikkeuksetta nostattavat jonkin sortin intohimoja.

24.10.1966 olin juuri aloittanut oppikoulun ensimmäisen luokan Tikkurilan yhteiskoulussa. Yllä olevan listan ruokalajit ovat minulle tuttuja, hyvin tyypillisiä ajan kouluruokalajeja. Vain makaronivelli puuttuu.

Pikkuhiljaa kouluruokavalioon alkoi tulla tuhteja ruokia kuten tilliliha tai punajuurivatkuli, jotka olivat ehkä liiankin maukkaita lasten makuun ja siksi monen lapsen inhokkiruokia. Minulla tiukkaa teki punajuurivatkuli.

Vaikka 60-luvun kouluruokalistat olivat vielä vaatimattomia, kansakoulussa kaikki lapset saivat ruokaa. Oppikoulussa, kuten Tikkurilan yhteiskoulussa, piti maksaa joka lukukausi ruokamaksu. Jos sitä ei maksettu, piti tyytyä omiin eväisiin. 

Vielä 60-luvulla ennen peruskoulua Suomessa oli erilliskoulujärjestelmä. Jo neljännellä luokalla, kun oppilaat olivat noin kymmenvuotiaita, tehtiin tasajako. Omana aikanani noin puolet lapsista jäi kansakouluun, puolet pyrki ja pääsi oppikouluun.

Koulutuksellista tasa-arvoa ei ollut. 

Varsinkin maalla oppikouluja oli harvakseen, koulumatkat olivat pitkät, ja kaikilla ei ollut varaakaan laittaa lapsiaan oppikouluun. 

Silloin koulujärjestelmä edisti luokkajakoa. 

Peruskoulun ilmainen kouluruokailu on yksi koulutuksellisen tasa-arvon takeista. Joskus luin, että yhdysvaltalaisten tutkijoiden mukaan pohjoismaisen hyvinvointivaltion perustaan kuuluu kolme kivijalkaa: julkinen terveydenhoito, kouluruokailu ja peruskoulu. 

Aluksi ihmettelin kovasti järjestystä. Miksi kouluruokailu sijoitettiin ennen peruskoulua? Amerikkalaiset sen tajuavat, tyhjällä vatsalla ei jaksa opiskella, eikä niitä eväitäkään ole aamuisin aina hauska lapsille kouluun mukaan valmistaa.

Meille kouluruokailu on itsestäänselvyys. Sitä pitää arvostaa.

Torniosta, näin se meni.

Lehtileikkeen yksi hauska yksityiskohta on tietenkin lauantaityöpäivä. Vielä 60-luvulla töitä tehtiin kuusi päivää viikossa. Lauantaipäivät olivat hieman lyhyempiä työpäiviä kuin viikon muut arkipäivät. Yleensä lauantaisin koulua käytiin kello kahdeksasta kahteentoista.

Viisipäiväiseen kouluviikkoon siirtyminen aiheutti kovaa keskustelua, koska samalla oltiin lyhentämässä kesälomaa, joka oli kolmen kuukauden mittainen. Muistan hyvin, kun luokassa tehtiin asiasta leikkimielinen äänestys. Otimme äänestyksen tosissaan, suurin osa olisi halunnut pitää pitkän kesäloman ja pitkät kouluviikot. Lapset olivat silloinkin hyvin konservatiivisia.

Nyt tasa-arvoisen suomalaisen peruskoulun rakenteita on horjutettu jo pitkään. Hirnaaminen alkoi heti 90-luvun laman pyörteissä. Myös kouluruokailun kustannukset on alennettu hälytasolle. Joinain päivinä kouluruuan taso on lähes ala-arvoinen.

Ilmeisesti on niin, että Suomessa on piirejä, jotka haluavat peruskoulurevanssin, paluun erilliskoulujärjestelmään, joka Ruotsiin on jo palautettu. Ruotsin malli ei mairittele, oppimistulokset ovat olleet surkeita.

Kun peruskoulun opettamisen edellytykset on hirnattu henkihieveriin, keskiluokan lapset pakenevat yksityiskouluihin. Pelkään, että niin voi käydä.

Pula-aikanakin käytiin koulua

Kuva on Helsingin maalaiskunnan (nyk. Vantaa) Backaksen koulun (nyk. Veromiehen koulu) pihalta 1950-luvulta. Aloitin itse koulunkäyntini Veromiehen koulussa v. 1963.

Veromäen koulun sivuilta löytyi mielenkiintoista tietoa sota-ajalta:


Lokakuussa 1939 sota-arkisto tuotiin Helsingistä koululle ja talvisodan aikana osa arkiston henkilökuntaa toimi koululla.

Jatkosodan aikana koulun oppilaat avustivat koulun toimintaa. Oppilaat keräsivät viljaa, perunoita ja puita. Kesäisin tehtiin talkootöitä lähiseudun taloissa.

Vuosina 1943-1944 Backaksen tilalle sijoitettiin inkeriläisperheitä, joiden lapset kävivät koulua. Sodan loputtua inkeriläiset jouduttiin palauttamaan takaisin Neuvostoliittoon.


Mikä ihmeen sota-aika nyt on, kun suomalaista peruskoulua säästetään hengiltä?

- 25 kuntaa lomauttaa opettajiaan.

- Monessa kunnassa oppilaille annetaan opetusta vain minimimäärä.

- Joissain kunnissa säästetään kasvattamalla luokkakokoja, opettajia laitetaan kilometritehtaalle.

- Erityisopetusta kurjistetaan, koulunkäyntiavustajien perään saa huhuilla.

- Kouluja lopetetaan urakalla, joissain paikoin oppilaat istuvat bussissa päivittäin jopa maksimiajan 3 tuntia.

- Oppikirjoja kierrätetään vuodesta toiseen, työkirjoja ei oppilaille juuri jaeta.

Tuntuu oudolta, koska Suomessa ei ole koskaan ollut niin paljon rahaa ja mammonaa kuin nyt. Silti ei välitetä jälkikasvusta eikä Suomen tulevaisuudesta.

Kyse on arvovalinnoista.

Kummallisinta on, että Suomi pystyi kouluttamaan sodanjälkeisen suuren ikäluokan, vaikka
kaikesta oli pula. Samaan aikaan maksettiin ankaria sotakorvauksia Neuvostoliitolle. Isännät lahjoittivat tontteja kouluille, joita talkoilla nostettiin pystyyn korpikyliinkin.

Suuren ikäluokan edustajat ovat loistava esimerkki suomalaisen koulutuksen voimasta. Suomi muuttui agraariyhteiskunnasta teollisuusyhteiskunnaksi, ja nyt olemme jo jonkinlainen tietoyhteiskunta.

Miksi koulutusta ei enää arvosteta?

Ilmeisesti meistä on kaikessa hyvinvoipaisuudessamme tullut yltiöitsekkäitä ihmisiä. Emme välitä enää toisistamme.

Mikä se semmoinen yhteiskunta on, joka ei välitä lapsistaan ja tulevaisuudestaan?

Löysin aivan loistavan lyhyen kuvauksen sota- ja pula-ajan kansakoulusta. Kannattaa lukea.


Kansakoulu sodan ja pulan vuosina (Hannu Syväoja, Kasvatushistoriallisen seuran julkaisu)

Kolmekymmentäluvun lopulla Suomi oli päässyt lamavuosista ja sisäpoliittisesta sekavuudesta. Elintaso nousi nopeasti. Ei ihme, että kesällä 1939 oltiin toiveikkaita. Seuraavana vuonna olisi Helsingin olympialaiset. Niitä odotettiin kiihkeästi.

Sitten jyrähti: alkoi toinen maailmansota. Talvisodan syttyminen muutti radikaalisti suomalaisten siviilielämänkin. Suuret suunnitelmat hiipuivat hätätilaratkaisuihin. Huippukokemusten odotukset vaihtuivat alistuneeseen rauhankaipuuseen.

Elämäni runo

Uuno Kailas: Pallokentällä

Näin: pallokentän laitaan

eräs rampa poikanen
oli seisahtunut alle
sen suuren lehmuksen.

Hän seisoi nurmikolla,
nojas kainalosauvoihin;
pelin tiimellystä katsoi
hän silmin kuumeisin.

Yli aurinkoisen hiekan,
johon lehmus varjon loi,
moni riemukas huuto kiiri,
moni kirkas nauru soi.

Pojat juoksivat notkein säärin
yli pallokentän sen.
Eräs seisoi hievahtamatta,
eräs raajarikkoinen.

Vaan hänkään totisesti
ei muistanut sauvojaan.
Oli haltioitunut hehku
hänen kalpeilla kasvoillaan.

Ilost’, innosta värähtelevän
hänen sieraintensa näin
joka kerta, kun maila pallon
löi puiden latvoja päin.

Rajaviivan takaa milloin
joku rohkeni juosta pois,
oli niinkuin lehmuksen alta
eräs myöskin juossut ois –

kuin jättänyt ramman ruumiin
olis sielu poikasen
ja syöksynyt kilpasille
kera toisten, riemuiten.

Hän askelen astui – mutta
kuin unesta havahtain
näki itsensä... Oikea jalka
oli kuihtunut tynkä vain.

Pojat juoksivat notkein säärin
yli pallokentän sen,
mut lehmuksen alla seisoi
eräs raajarikkoinen,

joka, ruumis tärisevänä,
iho harmaana kääntyi pois
kuin ruskean nutun alla
sydän pakahtunut ois.

Yhä riemukas huuto kiiri,
yhä kirkas nauru soi
yli aurinkoisen hiekan,
– johon lehmus varjon loi.

(Paljain jaloin, 1938)

Jokaisella ihmisellä on runo, joka on jäänyt sieluun.

Kansakoulun toisen luokan lukukirjassa 1960-luvun alussa oli Uuno Kailaan runo Pallokentällä. Kävin kansakoulun toisen luokan Tikkurilan kansakoulussa (myöhemmin Orvokkitien koulu) Elsa Kojon luokalla. Kojo oli vaativa vanhan koulukunnan kansakoulunopettaja.

Kojon luokka sijaitsi Tikkurilan kansakoulun ns. vanhassa, keskimmäisessä rakennuksessa. Rakennuksessa sijaitsi pieni ruokala, muistan hyvin maitomakaronivellit ja punajuurivatkulit. Vanhan rakennuksen vieressä oli pallokenttä, jonka tilalle rakennettiin pian parakkirakennus, Tikkurila kasvoi silloin kauhiaa vauhtia. Nyt samalla paikalla kulkee Valkoisenlähteentie.

Kailaan Pallokentällä iski kuin leka herkän 8-vuotiaan koulupojan tajuntaani. Jopa Aleksis Kiven Oravan laulu jäi kakkoseksi. Opiskeluaikoinani luin, että koskaan ihminen ei ole niin empaattinen kuin 8-vuotiaana. Uskon sen.

Pallokentällä vaikutti minuun enemmän kuin tuhat KiVa-koulutuntia. Muuta ei tarvittu. En muista, että olisin kovin montaa kertaa nimitellyt tai kiusannut ketään hänen ulkomuotonsa tähden. Pallokentän lukeminen oli ennaltaehkäisevää toimintaa. Sana raajarikko jäi väijymään mieleeni pitkäksi aikaa. Jos törmään Pallokenttään, kuvittelen yhä runon raajarikon Tikkurilan kansakoulun pallokentän laitaan.

Nykylukukirjoissa ja aapisissa on kaikenmaailman liirunlaarum yksinhuoltajaperheiden tarinoita. Olen monta kertaa miettinýt, että pitäisikö meidän ottaa piiru taaksepäin. Miksi oppikirjoissa ei ole enää laadukasta ja koskettavaa runoutta?

Oppikirjojen kuvitustenkin laita on niin ja näin. Muutama vuosi sitten luokallani oli käytössä Otavan Koulun uskonnonkirja, jonka kuvituksena oli korkeatasoista maailmantaidetta. Taideteoksista riitti aina paljon keskusteltavaa. Usein oppilaat saivat kirjoittaa tuntojaan kirjan taideteoksista.

Eniten keskustelua herätti Marc Chagallin ylläoleva teos, jonka nimeä en millään muista. Mustasukkaisuus? Chagall on Valko-Venäjän lahja ihmiskunnalle. Hän on yksi lempitaiteilijoistani.

Kuuntele runo Uuno Kailaan kuvan alta olevasta linkistä. Lausujana on Unto Salminen. (Elävä arkisto)