Kaikki kiiltävä ei välttämättä ole kultaa 2.

Nostan Liisa Keltikangas-Järvisen kolumnin tänne kokonaisuudessaan, niin painavaa asia on.

Parisen viikkoa sitten nostin kasvatustieteen dosentti Jari Salmisen ja lehtori Timo Salmisen Hesarin pääkirjoituksen:

Kaikki kiiltävä ei välttämättä ole kultaa (Properuskoulu 30.9.2015)

Onneksi kaikki ihmiset eivät ajattele samalla tavalla, ei pidäkään. 

Joskus minusta tuntuu, että Suomeen mahtuu vain yksi valtavirta-ajatus kerrallaan, kohkataan eteenpäin sen kummemmin miettimättä. Suomi tuntuu olevan ikuinen Kekkoslandia aina vaan.

Keltikangas-Järvisen kolumnin hälyttävin kohta on Kolmas oppimisen legenda, opiskelijoiden näkeminen itseohjautuvina oppijoina, joille tulee antaa sekä maksimaalinen kontrolli omasta opiskelustaan että oppimansa arvioinnista. 

Ymmärrän opiskelijan näkemisen itseohjautuvana oppijana, kun kyseessä on lukiolainen, ei peruskoululainen. Kaikki lukiolaisetkaan eivät kykene itseohjautuvaan oppimiseen. Moni muistaa oman lukioaikansa hyvin, ainakin minä muistan. Minusta tuli itseohjautuva oppija vasta varusmiespalveluksen jälkeen Jyväskylän yliopistossa.

Mitä nuoremmasta oppilaasta on kyse, lapsesta, alakoululaisesta, sitä julmemmalta oppimisen heitteillejätöltä maksimaalinen kontrolli omasta oppimisestaan tuntuu.

Nyt jotkut alkuopettajatkin vannovat itseohjautuvuuden nimiin, pistävät lapset opiskelemaan yksinään tablettiensa kanssa pitkin poikin sohvia ja koulun nurkkia. Samaan aikaan luokkiin on inklusoitu erityisoppilaita, sellaisiakin, joiden paikka on harjaantumiskoulussa. Myös maahanmuuttajataustaisten oppilaitten määrä on jatkuvassa kasvussa.

Lapset ovat aina olleet lapsia. En ole huomannut kovin suuria muutoksia heissä, olen opettanut heitä vuodesta 1980 lähtien.

En pidä sanasta diginatiivi, toistaiseksi kukaan ei ole syntynyt tabletti sylissään. 

Keltikangas-Järvisen teksti diginaativien oppimisesta on tylyä luettavaa, he ovat passiivisia informaation kuluttajia, eivät uuden tuottajia. He eivät osaa valikoida, arvioida ja prosessoida tietoa.

Olen Keltikangas-Järvisen kanssa tasan samaa mieltä siitä, että kyseiset valmiudet vaativat vahvan perusosaamisen, ja sen saavuttaminen vankan ohjauksen. 

Tietotekniikka on osa opetusta, mutta on turha luulla, että tabletti tekee oppimisesta autuasta, vaikka kuinka sen lasia sormella hinkkaisi. 

Sitä paitsi koulu nähdään liian usein vain akateemisen oppimisen paikkana. Koulussa opitaan paljon muutakin.

Kannattaa lukea Liisa-Keltikankaan kolumni ajatuksella.

11.9. Lääkärilehti / Kolumni

Oppimisen legendat

Kongressi New Yorkissa toi Suomesta tulijalle hämmästyksen. Tietotekniikkaan perustuva opetus onkin kuuman debatin aihe, ei kaikkivoipa ratkaisu kansakunnan ongelmiin. Ongelma eivät ole tietokoneet, vaan mukana kulkeva oppimiskäsitys, jolta ei vain puutu tieteellinen pohja, vaan joka on osoitettu virheelliseksi. Tutkijat kutsuvat näitä käsityksiä kasvatustieteen urbaaneiksi legendoiksi.

Ensin on legenda uudesta, diginatiivista sukupolvesta, joka tietää luonnostaan, miten käyttää tietotekniikkaa oppimiseen, ja jolla on kyky rakentaa merkityksellistä tietoa audiovisuaalisesta informaatiotulvasta. Sille eivät entiset opetusmetodit toimi eivätkä traditionaaliset oppimiskäsitykset sovi. Oppiminen on sille pelaamista ja koulunkäynti pikemmin sosiaalista viihtymistä ja tovereiden tapaamista kuin opiskelua. Käsitteen kehittäjä nojasi tutkimuksen sijaan havaintoon. Hän näki lasten helpon harjaantumisen tietokoneiden käyttöön ja päätteli, että heidän aivoissaan on tapahtunut nopea kehitys. Tämä paitsi johtaa heidät oppimaan eri tavoin kuin aiempi sukupolvi, myös tekee heistä ns. monitoimijoita, niin että heillä on kyky tehdä yhtä aikaa useita sellaisia asioita, jotka kaikki vaativat tietoisia ajatteluprosesseja ja informaation käsittelyä. Ihmisaivot kuitenkin sallivat eri asioiden välillä vain siirtymät, eivät samanaikaista kahden asian suorittamista, ellei toisen tekeminen ole automatisoitua. Ihminen voi kävellä ja puhua yhtä aikaa, joskin tämäkin joskus johtaa onnettomuuksiin. Siirtyminen toiseen asiaan voi tapahtua nopeasti, mutta keskeyttää aina huomion edellisestä, mikä puolestaan johtaa lisääntyvään muistirasitukseen ja lisääntyviin virheisiin. Autoa ajettaessa kielletään puhelimen käyttö siihen liittyvien riskien takia, mutta oppimista monen asian yhtäaikaisen seuraamisen ajatellaan edistävän.

Toinen legenda on väite spesifisistä oppimistyyleistä (visuaaliset, analyyttiset, holistiset jne. 
oppijat), joihin yksilöllinen opiskelu tulisi sovittaa ja joiden mukaisessa räätälöinnissä tietotekniikka voittaisi perinteisen opetuksen. Väitteet ovat intuitiivisesti uskottavia, mutta niiltä puuttuu tieteellinen pohja. Oppilaat pitävät erilaisista oppimistavoista, mutta pitäminen ei johda 
tehokkuuteen. Oman tyylin seuraaminen voi johtaa parempaan kouluviihtyvyyteen, mutta ei parempaan oppimiseen.

Kolmas legenda on opiskelijoiden näkeminen itseohjautuvina oppijoina, joille tulee antaa sekä maksimaalinen kontrolli omasta opiskelustaan että oppimansa arvioinnista. Diginatiivit lapset tietävät itse parhaiten, miten käyttää teknologiaa oppimiseen, ja kehittävät itseohjautuvasti tarvittavat metakognitiiviset taidot. Opettajan tehtävä on kevyellä kädellä ohjata oppilaat käyttämään informaatiolähteitä, koska kaikki, mitä tulee tietää, löytyy Webistä. Tutkimussarjat tällaisista oppijoista ovat kuitenkin alakuloista luettavaa. He eivät ole kriittisiä ongelmanratkaisijoita, vaan luottavat ensimmäiseen löytyvään tietoon. He ovat passiivisia informaation kuluttajia, eivät uuden tuottajia. He eivät osaa valikoida, arvioida ja prosessoida tietoa. Kyseiset valmiudet vaativat vahvan perusosaamisen, ja sen saavuttaminen vankan ohjauksen. Liian vähillä pohjatiedoilla tapahtuva minimaalisesti ohjattu oppiminen jää kuormittamaan työmuistia johtamatta muutoksiin pitkäkestoisessa muistissa, mitä oppiminen puolestaan edellyttää.

Tämän uuden oppimiskäsityksen epäilijät vaiennetaan herättämällä heissä moraalinen 
paniikki: he ovat kehityksen pysäyttäjiä ja innovaatioiden vastustajia vailla kykyä nähdä maa­ilman fundamentaalista muuttumista. Kukaan tutkija ei kuitenkaan vastusta tietotekniikan 
tuloa opetukseen; tietotekniikka on tutkijan omaakin arkea eikä hän tulisi toimeen ilman 
sitä. Hän vastustaa tekniikkahypen sivutuot­teena tullutta tutkimustiedon vastaista käsitystä oppimisesta ja sen kritiikitöntä laajenemista koulumaailmaan.

Liisa Keltikangas-Järvinen
Kirjoittaja on psykologian professori Helsingin yliopistossa.

Kaikki kiiltävä ei välttämättä ole kultaa

Laitan Jari ja Timo Salmisen kirjoituksen tänne kokonaisuudessaan. Kaikki eivät ole kirjoitusta lukeneet, vaikka olisi pitänyt. Kaikille ei tule kotiin Helsingin Sanomiakaan. 

Pidän kirjoitusta erittäin hyvänä.

Jostain syystä Salmisten kirjoitus on jäänyt vähälle huomiolle. Voi olla, että syy on ajankohdassa, opettajat ovat toukokuun loppupäivinä väsyneitä ja valmiita kevätlaitumille. Voi olla myös, että kirjoitusta ei ole nostettu keskusteluun, koska Salmisten ajatukset eivät välttämättä edusta kasvatuskeskustelun valtavirtaa.

Arvoisat lukijani, lukekaa Salmisten kirjoitus ajatuksella. 

Minulla ei ole juuri kommentoitavaa. Ei tarvitse, koska yhdyn kaikkeen, mitä Salmiset kirjoittavat.

29.5. HS Pääkirjoitus

Koululaisten osaaminen uhkaa rapautua 

Yleissivistävän koulun kehittämiseksi laadituissa ohjelmissa on viime aikoina painotettu liikaakin digitalisaatiota. Vaikka oppimistuloksista ei ole kunnon tutkimusnäyttöä, tietotekniikan avulla aiotaan kehittää aiempaa syvempää tiedonkäsitystä, kriittistä ajattelua, kokonaisuuksien ymmärtämistä ja yhteisöllistä oppimista.

Uuden teknologian taitoja on toki harjoiteltava, ja myönteisen yhteisöllisen opiskeluilmapiirin luominen on ollut pitkään koulussa tavoitteena. Liian vähälle huomiolle ovat kuitenkin jääneet jotkin nykykoulun perusongelmat, joilla saattaa olla vakavia pitkän aikavälin seurauksia. Koulujen perustehtävästä huolehtimisen merkitys on heikentynyt ja vaatimustaso on laskenut. 

Selvitysten mukaan opiskelun käynnistyminen kestää oppituntien alussa usein liian kauan, työrauhassa on parannettavaa eikä kotitehtäviäkään ilmeisesti anneta riittävästi. Koulutyön painopiste on ollut liikaa kivassa puuhastelussa ja liian vähän pitkäjänteisessä opiskelussa.

Erityisen huolestuttava tilanne on matematiikan opetuksessa. Matematiikan ja luonnontieteiden osaamista mittaavan TIMSS-selvityksen mukaan suomalaisten oppilaiden osaaminen huononi selvästi vuosien 1999 ja 2011 välillä. Outoa on, että vuoden 2015 TIMSS-arviointiin Suomesta osallistuvat vain alakoulun neljänsien luokkien oppilaat, mutta suomalaiset kahdeksasluokkalaiset eivät enää ole vertailussa mukana. Pelätäänkö, että uusi arviointi heikentäisi aiempien Pisa-tutkimusten Suomen koululaitokselle tuomaa hyvää mainetta ja brändiä? 

Suurin lupauksin lanseerattu uudistus on niin sanotun ilmiöpohjaisen oppimisen edistäminen. Tämäkään pyrkimys ei perustu siihen, että ilmiöpohjaisen opetuksen avulla olisi saatu pitkäkestoisia kokeilu- ja tutkimusnäyttöjä oppimistulosten paranemisesta. Kyseessä on pikemminkin teoreettinen malli, jota aiotaan testata oppilailla.

Tämän seurauksena koulujen väliset erot voivat kasvaa, sillä mahdollisuudet antaa ilmiöpohjaista opetusta vaihtelevat suuresti eri kouluissa. Suurin osa nykyisistä opettajista ei ole saanut koulutuksessaan valmiuksia ilmiöpohjaiseen opetukseen. Niinpä oppilaslähtöisinä projekteina käsiteltävät oppisisällöt saattavat hajota sattumanvaraisiin suuntiin, jolloin systemaattinen oppiminen heikentyy. 

Jos opetuksessa on yhä vähemmän yhteisiä sisältökriteerejä, ilmeinen seuraus on, että peruskouluissa vaaditaan kansallisten tasokokeiden käyttöönottoa. Myös Suomen Pisa-tulosten heikkeneminen lisäisi vaatimuksia OECD-maissa yleisten tasokokeiden käyttöönotosta.

Tutkimusten perusteella arvosanojen ja todellisen osaamisen välillä on liian suuri hajonta. Koulu- ja jopa oppilaskohtainen ilmiöpohjainen opetus voi lisätä käsiteltävien oppisisältöjen eriytymistä ja heikentää siten perusasioiden hallintaa. Pian kenelläkään ei ole tietoa siitä, mitä peruskoulussa on opittu. 

Jo nyt lukio-opetukseen valmentautuminen on vaikeutunut, vaikka peruskoulu on osalle oppilaista liian teoreettinen. Opetuksen eriyttäminen vaatimustason perusteella tuomitaan kuitenkin usein epätasa-arvoa tuottavaksi ratkaisuksi.

Peruskoulussa yhä useampien oppilaiden taidot jäävät asetetuista tavoitteista. Osalta lukioon päässeistäkin jää lukion edellyttämä osaamistaso saavuttamatta.

Etenkin niiden, jotka ovat huolissaan tasa-arvoisen koulutuksen vaarantumisesta, tulisi herätä. Kun peruskoulun vaatimustaso laskee, se saa varakkaaseen sivistyneistöön kuuluvat huolestumaan lastensa oppimisesta ja lisää maksullisen lisäopetuksen houkuttelevuutta. Vähävaraiset vanhemmat eivät voi hankkia lapsilleen vastaavaa jatkokoulutuspaikkoihin pääsyä helpottavaa tukea, ja osa Suomen lahjakkuuspotentiaalista jää hyödyntämättä. 

Eri alojen kunnolliset perustaidot ovat jokaiselle kansalaiselle välttämättömyys. Parhaiten perustaidot saavutetaan systemaattisen harjoittelun tuloksena. 

Huipulle eteneminen – esimerkiksi kansainvälisesti merkittävien innovaatioiden tekijäksi – edellyttää vieläkin kovempaa työskentelyä.

Jari Salminen ja Timo Salminen

Jari Salminen on kasvatustieteen dosentti Helsingin yliopistossa. 

Timo Salminen on lehtori Oulunkylän yhteiskoulussa.

Huomenna A-studion Streamissä

A-studio Stream

Otin viime kirjoituksessani voimakkaasti kantaa Anna Kontulan blogikirjoitukseen Lapset eivät ole säilytysongelma. 

Eilen Yleisradion toimittaja Hinni Aarninsalo otti minuun yhteyttä ja pyysi minut mukaan huomiseen A-studion Stream-ohjelmaan. Stream lähetetään suorana puoli yhdeksän uutisten jälkeen. Ohjelman nimi on Onko peruskoulu syvältä? 

Paikalla ovat lisäkseni kansanedustaja Anna Kontula ja dosentti Jari Salminen Helsingin yliopistosta. Lisäksi ohjelmasta on Skype-yhteys New Yorkiin, tutkija Pasi Sahlberg.

Mielenkiintoiseksi keskustelun tekee, että keskustelijoina on kolme tutkijaa ja yksi jätkä. Olen ainoa, joka tällä hetkellä toimii opetustyössä.

Toimittaja Aarninsalo kertoi, kuinka ohjelma tulee pääpiirteittäin etenemään. Ohjelman alkupuolikkaalla kansanedustaja Kontula perustelee blogissaan esittämänsä väitteet tai mielipiteet, ilmeisesti minä vastaan niihin yhdessä dosentti Salmisen kanssa. Toisen puoliskon alussa otetaan yhteys tutkija Sahlbergiin, joka liittää suomalaisen peruskoulun laajempaan kansainväliseen kontekstiin. Varmaan PISA-tutkimukset mainitaan.

Ongelma on, että ohjelma-aikaa on puoli tuntia ja ohjelmassa on neljä keskustelijaa. Neljässä on yksi liikaa. Toinen ongelma on, että samaan aikaan melkein kaikki suomalaiset katsovat Suomi-Kanada lätkämatsia. Onneksi Stream on myöhemmin katsottavissa YLE:n hienossa Areenassa.

Toivottavasti pysytään asiassa eli puhutaan peruskoulusta. Toivottavasti en ole ainoa peruskoulun puolustaja, jotta en joudu altavastaajaksi. Odotan taustatukea Pasi Sahlbergilta.

Minun tehtäväni on tuoda vahva käytännön näkökulma peruskoulusta. Minusta peruskoulu ei ole syvältä.

Katsoin eilen yhden Streamin ohjelman Areenasta, studion penkit ovat epämukavat ja muovisen liukkaat. Toivottavasti pysyn tuolilla.

Pikalisäys:

Kävin Stremin sivuilla. Sivu on päivitetty, nyt ohjelman nimi on: Mättääkö jokin peruskoulussa? Ihmettelinkin hiukan ohjelman nimen ensimmäistä versiota.