Hieman urheilusta, ja rakkaista työkaluistani

Hiihtojakso on takana, tänään luisteltiin ja pelattiin jäällä ensimmäistä kertaa. Kaivoin miesmaikkojen pikkuruisesta pukuhuoneesta vanhat Daoust-luistimeni esiin. Nilkkatuet ovat hieman repsahtaneet, mutta muuten ne ovat vielä hyvät. Älkää olko huolissanne, kyllä, olen kyllä teroituttanut niitä aika ajoin.

Luistimeni ovat ainoat työkaluni pääni lisäksi, jotka näyttävät kestävän alusta loppuun. Ostin luistimet vuonna 1980 ensimmäiseen työpaikkaani Vantaan Hiekkaharjun kouluun. Olin silloin nuori poika, 24-vuotias.

Olen ajatellut, että luistelen niillä eläkkeelle asti. Minulla on vielä kolme vuotta aikaa viralliseen eläkeikääni, mutta en ole varma mitä teen. Jos menen eläkkeelle, kun on määrä, olen vasta 60-vuotias. 36 vuotta opettajantyötä olisi silloin takana. Monen koulupojan kanssa yhdessä on luisteltu.

Koen itseni nuoreksi ja kunto on hyvä. Voi olla, että luistelen Daousteillani pidempään. Pitää katsoa, kuinka koulumaailma makaa kolmen vuoden päästä.

Syksyllä 1980 ostin myös verkkarit. Ajattelin pikajuoksija Ossi Karttusta, joka juoksi kilpaa yhdessä Markku Kukkoahon kanssa. Pojat juoksivat niin lujaa, että nykyiset suomalaiset varttimailerit näyttävät pikkupojilta. Ossi Karttunen juoksi kotimaan kisat aina sama risainen paita päällä, mikä minusta oli hienoa. Paita oli Karttusen talismaani. Ajattelin, että ostamani verkkarit kestäisivät alusta loppuun. Eivät kestäneet, lähimainkaan, vaan hajosivat, vaikka kuinka yritin harsia niitä kokoon.

Nykypojat eivät osaa luistella yhtä hyvin kuin pojat vuonna 1980. Jotkut osaavat erittäin hyvin, pojat, jotka pelaavat jääkiekkoa jossakin seurassa. Osa pojista luistelee horjuen, hyvä, kun pystyvät pystyssä.

Vuonna 1980 kaikki pojat luistelivat hyvin, koska he pelailivat ulkojäillä alvariinsa. Kun olin koulupoika, asuin itsekin Hiekkaharjussa. Hiekkaharjun urheilukenttä oli meille kuin toinen olohuone. Kesällä kokeilimme yleisurheilua, saimme kentän vaksilta lainaksi kuulia, keihäitä ja moukareita. Mutta talvella luisteltiin paljon, tehtiin jengejä ikään katsomatta niistä pojista, jotka sattuivat olemaan paikalla.

Asuin viitisentoista vuotta Kaivokselan opettajanasuntolassa urheilukentän laidalla. Nyt asun Vapaalan aukean urheilukentän laidalla. Näin Kaivokselassa olohuoneesta urheilukentälle, niin nytkin. Koko ajan poikajoukot kentillä ovat vähentyneet. Nyt, kun katson ulos, isolla kentällä luistelee vain pari-kolme poikaa. Miksi pojat eivät enää luistele? Nekin, jotka pelailevat, pelailevat seuroissa ja jäähalleissa.

Kaivokselan kentällä pelailivat mm. Ruudun veljekset, vaikka he pelasivat kilpaa Etelä-Vantaan urheilijoissa (EVU). Nuorin pojista, Tuomo Ruutu, oli tyttäreni luokalla. Hän jäi usein kolistelemaan poikani kanssa niin myöhään, että kentän valot sammuivat. Intohimo oli niin suurta. Poikani oli useinmiten veskari, ja Tuomo luisteli ja harhautteli. Jouduin usein huutamaan partsilta pojat kotiin nukkumaan: "Nyt pojat kotiin nukkumaan. Huomenna on koulupäivä!"

Tuomo oli aivan loistava futari. Muistan aina, kun pelasimme Vantaan alakoulujen alkusarjan ottelua, Kaivoksela vs Pähkinärinne, Tuomo oli keskikentällä ja ohjasi peliä. He voittivat pelin 2-1, vaikka meillä oli parempi joukkue. Heillä oli toinen valkku kentällä, ja minä huutelin vain  kentän laidalla.

Nykyään valkut pistävät pojat valitsemaan lajinsa suurinpiirtein kymmenvuotiaana, "joko pelaat futista tai lätkää". Pakkovalinta on älytöntä. Ennen pojat pelasivat kesäisin futista ja talvisin lätkää, kuten esim. Jari Litmanen teki.

Miksi nykypojat eivät enää luistele?

Lisäys:

Viereisen yläkoulun oppilaat eivät juuri liikuntatunneilla luistele, vaan pelaavat jäällä tossulätkää. Ilmeisesti pojilla ei ole omia luistimia.

Tossulätkäkin on liikuntaa. Yläkoulun liikunnanmaikka ajattelee viisaasti, että mikä tahansa ulkoliikunta on hyväksi pojille.

Mieluummin porkkanaa kuin keppiä

Hieno uutinen Hesarin paperiversiosta:

HS 29.8.

Syrjäytymisen ehkäisyyn lisää rahaa

Ensi vuonna syrjäytymisen ehkäisyn tuki suomenkielisille kouluille kaksinkertaistuu 3,1 miljoonaan euroon, jos Helsingin opetusviraston budjettiehdotus toteutuu suunnitellusti.

Lisärahaa olisi tulossa liki puolelle Helsingin kouluista. Opetuslautakunta päättää asiasta tänään.

Alhaisen tulo- ja koulutustason alueilla sijaitsevien koulujen tukeminen aloitettiin Helsingissä kymmenen vuotta sitten. Koulut voivat käyttää rahan haluamallaan tavallaan syrjäytymisen ehkäisyyn. Määrärahaa saavat koulut valitaan joka kolmas vuosi.

Maatullin ala-aste saa koko potista noin 33 000 euroa. Oppilasta kohden raha on noin 100 euroa. Tuella on pienennetty luokkakokoja sekä hankittu oppimateriaaleja ja lainasuksia oppilaille.

"Kaikki me olemme maailmalta nähneet, mitä alueelliset erot voivat saada aikaan, jos se kohdistuu lapsiin ja nuoriin", toteaa koulun rehtori Heli Siljama.

Rehtori Siljama osuu asian ytimeen.

Viimeaikaisista uutisista mieleen tulee Englannin mellakat. Iso-Britannia on epätasa-arvoisen koulutuksen maa. Olen viime vuosina juossut jalkapallon perässä ympäri Iso-Britanniaa. Ei tarvitse olla järin viisas yhteiskuntatieteilijä huomatakseen, mistä on kysymys. On alueita, jotka tuovat mieleen 1700-luvun teollisen vallankumouksen Englannin. Lohdutonta.

Tottenhamin stadion sijaitsee White Hart Lanella, joka oli pahimpia mellakka-alueita. Kaikesta näki, että alue ei ole ollut positiivisen diskriminaation kohteena, päinvastoin. Samantapaisia alueita löytyi Liverpoolista Anfieldin liepeiltä ja Newcastlesta, lähes jokaisesta suuresta kaupungista. Syrjäytyneitä nuoria, alkoholia ja narkkareita.

Onneksi heillä sentään on jalkapallo, joka lajina alunperin kehitettiinkin syrjäytymisen ehkäisyyn. Pelille tehtiin säännöt, ettei tarvinnut humalaisena tapella ja juosta pallon perässä kahden kylän väliä. Isojen tehtaiden omistajat halusivat miehet maanantaiksi töihin selvinä ilman sen suurempia luunmurtumia tai ruhjevammoja.

Kun heikommassa asemassa olevia ryhmiä tai asuinalueita tuetaan, puhutaan positiivisesta diskriminaatiosta. Kun tukeminen aloitettiin, olin opettajana Helsingissä. Tuntui hyvältä. Elämä voi joskus olla oikeudenmukaistakin.

Joidenkin tutkimusten mukaan merkittävin tekijä lapsen koulumenestyksen suhteen on äidin koulutustaso. Mitä koulutetumpi äiti on, sitä paremmat mahdollisuudet lapsella on selviytyä elämässä. Arkihavaintoni tukevat tätä käsitystä. Suomessa ei ole valtavia määriä teiniäitejä kuten tietyissä maissa on.

Kun syrjäytymisen ehkäisyyn annetaan rahaa, ei ko. rahaa kannata syytää kaikenmaailman peleihin ja vehkeisiin. Maatullin alakoulussa rahat on suunnattu oikein. Luokkakoolla on erittäin suuri merkitys, jos luokassa on monia maahanmuuttajia tai erityisoppilaita.

Sydäntä lämmittää huomata, että koululle on hankittu lainasuksia lapsille. Läheskään kaikilla perheillä ei ole rahaa kalliisiin urheiluvarusteisiin, mikä on huomattu myös omassa koulussani. Meilläkin on suksia lapsille lainattaviksi.

Olisi äärimmäisen noloa ja ikävää pistää köyhien perheiden lapset patikkapolulle, kun rikkaiden lapset lähtevät sivakoimaan hienoilla suksillaan.

Koulutuksellisen tasa-arvon puolesta on taisteltava.

Yksi mestyksemme kulmakivi on ollut, että kaikille annetaan mahdollisuus - kouluttautua ja pärjätä elämässä. Kyvyt ja halut ratkaisevat, ei isäpapan kukkaro.

Sinivalkoisuus on rehabilitoitava

HS 5.1.

Johanna Korhonen kirjoitti Hesarin kolumnissaan Haluan sanani takaisin sanoista "suomalainen ja sinivalkoinen".

Olin kirjoittamassa jotain tekstiä, kun tunnistin itsessäni kumman pelkotilan. En uskaltanut käyttää sanaa "suomalainen". Olin kirjoittanut sen sijaan "Suomessa asuva", vaikka se kuulosti kankealta ja oli väärin. Tarkoitus oli puhua kaikista suomalaisista, myös muualla kuin Suomessa asuvista.

Huonosti on käynyt myös "sinivalkoiselle". Se on alkanut merkitä lähinnä rasistista, parhaassakin tapauksessa nurkkakuntaista ja sulkeutunutta asennoitumista. Sääli kauniinväristä adjektiivia.

Korhosen perussanoma on, että tietyt ryhmät ovat omineet ko. sanat. Samoin on käynyt Suomen Leijona-vaakunalle. Kun näkee jonkun kaulassa hopeisen Leijona-riipuksen tai hauikseen tatuoidun Leijona-vaakunan, herää rasistisia epäilyjä.

Itse olen kokenut outoja katseita ja kommentteja Suomen jalkapallomaajoukkueen otteluiden yhteydessä, ennen ja jälkeen maaottelua kokoonnumme veljeni ja muutaman muun kanssa kaupungilla. Kelistä riippuen puen päälleeni Huuhkajien joko sinivalkoisen fanipaidan tai kaulaliinan, mikä ei miellytä kaikkia ihmisiä. Olen huomannut, että erityisen epäilyttäviä katseita silloin saan koulutettujen naisten taholta.

Vastaavasti kaikenmaailman futisjoukkueiden paitoihin pukeutuminen ei aiheuta mitään reaktioita. Moni taplailee Helsingin kaduilla Brasilian tai Espanjan, Manchester Unitedin tai FC Barcelonan fanipaita päällään eikä hävetä yhtään. Italian maajoukkueen paitaa pidetään jopa muodikkaana. Erityisen muodikkaita ovat Adidaksen retropaidat.

Miksi minä koen häpeää Suomi-paita päälläni? Suomalaisissa jalkapallokatsomoissa ei esiinny jalkapalloväkivaltaa.

Koulussamme vietetään kolmea vakiojuhlaa, Joulu-, Itsenäisyys- ja Kevätjuhlia. Itsenäisyysjuhlamme kaava on ollut selkeä vuodesta toiseen, alussa lippuvartio sisään ja "Siniristilippumme", puhe ja oppilaiden esittämiä ohjelmia, lopussa "Maamme" ja lippuvartio ulos.

Sinivalkoisuus ja Leijona-vaakuna kuuluvat kaikille suomalaisille.