keskiviikko 30. syyskuuta 2015

Kaikki kiiltävä ei välttämättä ole kultaa


Laitan Jari ja Timo Salmisen kirjoituksen tänne kokonaisuudessaan. Kaikki eivät ole kirjoitusta lukeneet, vaikka olisi pitänyt. Kaikille ei tule kotiin Helsingin Sanomiakaan. 

Pidän kirjoitusta erittäin hyvänä.

Jostain syystä Salmisten kirjoitus on jäänyt vähälle huomiolle. Voi olla, että syy on ajankohdassa, opettajat ovat toukokuun loppupäivinä väsyneitä ja valmiita kevätlaitumille. Voi olla myös, että kirjoitusta ei ole nostettu keskusteluun, koska Salmisten ajatukset eivät välttämättä edusta kasvatuskeskustelun valtavirtaa.

Arvoisat lukijani, lukekaa Salmisten kirjoitus ajatuksella. 

Minulla ei ole juuri kommentoitavaa. Ei tarvitse, koska yhdyn kaikkeen, mitä Salmiset kirjoittavat.


29.5. HS Pääkirjoitus


Yleissivistävän koulun kehittämiseksi laadituissa ohjelmissa on viime aikoina painotettu liikaakin digitalisaatiota. Vaikka oppimistuloksista ei ole kunnon tutkimusnäyttöä, tietotekniikan avulla aiotaan kehittää aiempaa syvempää tiedonkäsitystä, kriittistä ajattelua, kokonaisuuksien ymmärtämistä ja yhteisöllistä oppimista.

Uuden teknologian taitoja on toki harjoiteltava, ja myönteisen yhteisöllisen opiskeluilmapiirin luominen on ollut pitkään koulussa tavoitteena. Liian vähälle huomiolle ovat kuitenkin jääneet jotkin nykykoulun perusongelmat, joilla saattaa olla vakavia pitkän aikavälin seurauksia. Koulujen perustehtävästä huolehtimisen merkitys on heikentynyt ja vaatimustaso on laskenut. 

Selvitysten mukaan opiskelun käynnistyminen kestää oppituntien alussa usein liian kauan, työrauhassa on parannettavaa eikä kotitehtäviäkään ilmeisesti anneta riittävästi. Koulutyön painopiste on ollut liikaa kivassa puuhastelussa ja liian vähän pitkäjänteisessä opiskelussa.

Erityisen huolestuttava tilanne on matematiikan opetuksessa. Matematiikan ja luonnontieteiden osaamista mittaavan TIMSS-selvityksen mukaan suomalaisten oppilaiden osaaminen huononi selvästi vuosien 1999 ja 2011 välillä. Outoa on, että vuoden 2015 TIMSS-arviointiin Suomesta osallistuvat vain alakoulun neljänsien luokkien oppilaat, mutta suomalaiset kahdeksasluokkalaiset eivät enää ole vertailussa mukana. Pelätäänkö, että uusi arviointi heikentäisi aiempien Pisa-tutkimusten Suomen koululaitokselle tuomaa hyvää mainetta ja brändiä? 

Suurin lupauksin lanseerattu uudistus on niin sanotun ilmiöpohjaisen oppimisen edistäminen. Tämäkään pyrkimys ei perustu siihen, että ilmiöpohjaisen opetuksen avulla olisi saatu pitkäkestoisia kokeilu- ja tutkimusnäyttöjä oppimistulosten paranemisesta. Kyseessä on pikemminkin teoreettinen malli, jota aiotaan testata oppilailla.

Tämän seurauksena koulujen väliset erot voivat kasvaa, sillä mahdollisuudet antaa ilmiöpohjaista opetusta vaihtelevat suuresti eri kouluissa. Suurin osa nykyisistä opettajista ei ole saanut koulutuksessaan valmiuksia ilmiöpohjaiseen opetukseen. Niinpä oppilaslähtöisinä projekteina käsiteltävät oppisisällöt saattavat hajota sattumanvaraisiin suuntiin, jolloin systemaattinen oppiminen heikentyy. 

Jos opetuksessa on yhä vähemmän yhteisiä sisältökriteerejä, ilmeinen seuraus on, että peruskouluissa vaaditaan kansallisten tasokokeiden käyttöönottoa. Myös Suomen Pisa-tulosten heikkeneminen lisäisi vaatimuksia OECD-maissa yleisten tasokokeiden käyttöönotosta.

Tutkimusten perusteella arvosanojen ja todellisen osaamisen välillä on liian suuri hajonta. Koulu- ja jopa oppilaskohtainen ilmiöpohjainen opetus voi lisätä käsiteltävien oppisisältöjen eriytymistä ja heikentää siten perusasioiden hallintaa. Pian kenelläkään ei ole tietoa siitä, mitä peruskoulussa on opittu. 

Jo nyt lukio-opetukseen valmentautuminen on vaikeutunut, vaikka peruskoulu on osalle oppilaista liian teoreettinen. Opetuksen eriyttäminen vaatimustason perusteella tuomitaan kuitenkin usein epätasa-arvoa tuottavaksi ratkaisuksi.

Peruskoulussa yhä useampien oppilaiden taidot jäävät asetetuista tavoitteista. Osalta lukioon päässeistäkin jää lukion edellyttämä osaamistaso saavuttamatta.

Etenkin niiden, jotka ovat huolissaan tasa-arvoisen koulutuksen vaarantumisesta, tulisi herätä. Kun peruskoulun vaatimustaso laskee, se saa varakkaaseen sivistyneistöön kuuluvat huolestumaan lastensa oppimisesta ja lisää maksullisen lisäopetuksen houkuttelevuutta. Vähävaraiset vanhemmat eivät voi hankkia lapsilleen vastaavaa jatkokoulutuspaikkoihin pääsyä helpottavaa tukea, ja osa Suomen lahjakkuuspotentiaalista jää hyödyntämättä. 

Eri alojen kunnolliset perustaidot ovat jokaiselle kansalaiselle välttämättömyys. Parhaiten perustaidot saavutetaan systemaattisen harjoittelun tuloksena. 

Huipulle eteneminen – esimerkiksi kansainvälisesti merkittävien innovaatioiden tekijäksi – edellyttää vieläkin kovempaa työskentelyä.

Jari Salminen ja Timo Salminen

Jari Salminen on kasvatustieteen dosentti Helsingin yliopistossa. 
Timo Salminen on lehtori Oulunkylän yhteiskoulussa.

tiistai 29. syyskuuta 2015

Matematiikan osaamisen taso on hiipunut

22.9. Yle 

Tohtori: Opiskelijoille joudutaan opettamaan yliopistossa peruslaskutaitoja

– Ei ole tavatonta tavata opiskelijaa, jolla on peruslaskutaitojen kanssa ongelmia. Onneksi pystymme täällä siihen jonkin verran puuttumaan. Erityisesti viimeisen kymmenen vuoden aikana suomalaisnuorten matemaattinen osaaminen ja kiinnostus matematiikkaa kohtaan ovat olleet laskussa, kertoo Savonlinnan kampuksen johtaja tohtori Timo Tossavainen.

– Laskimet ovat yleistyneet, ja ihmisillä on aina älypuhelimet mukanaan. Näyttää siltä, että ihmiset eivät koe tarvetta enää osata itse, kun asiat voi tehdä koneella. Tämä on tietysti liian kapea ajatus, koska matematiikka on myös ajattelutaitoja. Niiden kehittämiselle olisi erityistä tarvetta, Timo Tossavainen pohtii.

 

Surkeaakin surkeampia laskupäitä (Properuskoulu 13.1.2013) 

Vaikka matematiikka on myös ajattelutaitoja, kyllä peruslaskulaskutaidotkin on osattava. En voi millään ymmärtää, jos ylioppilas ei hallitse yksinkertaisia peruslaskutoimituksia.

Tohtori Timo Tossavainen toteaa, että suomalaisnuorten matemaattinen osaaminen ja kiinnostus matematiikkaa kohtaan ovat laskeneet erityisesti kymmenen viime vuoden aikana. Alakoulussa oppilaat ovat onneksi vielä kiinnostuneita, sillä monelle lapselle matematiikka on lempioppiaine.


Mutta yhdyn täysin Tossavaisen ajatuksiin, matematiikan osaamisen taso on laskenut niin, että hävettää.


Mitä syitä tason laskuun voisi olla?


Miksi matematiikan osaamisen taso on laskenut juuri viimeisen kymmenen vuoden aikana?


Tossavainen mainitsee laskimet ja älypuhelimet. 


Näin varmaan on yläkouluissa ja lukioissa, mutta alakouluissa koneita ei juuri käytetä, ja silti peruslaskuja ei hallita entiseen malliin. Osalle viitos- ja kuutosluokkalaisille jopa kertotaulun osaaminen tuottaa tuskaa. Ennen oli itsestään selvää, että kaikki osasivat kertotaulun mennessään yläkouluun.


Matematiikassa kynä ja paperi ovat edelleen täyttä rautaa. Ruutupaperi ei anna armoa peruslaskujen suhteen.


Jossain vaiheessa tuntui jopa siltä, että peruslaskutaitoja halveksittiin, se on nyt vain sitä laskentoa, matematiikka on ajattelua. Mutta monelle peruskoululaiselle peruslaskujen laskeminen vaatii paljon ajattelua ja muistamista.

 
Peruskoulussa on opettettava perusasioita. 

Matematiikassa ei voi harrastaa porrashyppelyä, koska lähes kaikki uusi perustuu jo ennen opittuun. On edettävä järjestelmällisesti ja loogisesti. Oikotietä onneen ei ole.


Toinen asia, jota on pitkään halveksittu, on ulkoaoppiminen. Mielestäni yhä edelleen esim. kertotaulu pitää opetella ulkoa, vaikka runnaten. Jos ei osaa kertotaulua, ei opi jakolaskuakaan.


Myös päässälaskua tarvitaan, koska se kehittää ajattelua ja pitää aivot vireessä. Oppilaiden olisi hyvä osata vaativiakin päässälaskuja, olisi kyettävä osittamaan sekä käyttämään aivojen välimuistia, esim. 23 x 72.


Väittäisin sittenkin, että laskutaitoa mahottaa enemmän viihdepelit kuin laskimet. Viime vuosina viihdepelien pelaamisen kasvu on räjähtänyt, kun lapsilla on kännykät koko ajan mukana. Viihdepelit palkitsevat pelaajansa nopeasti, kun taas matematiikka vaatii pitkäjänteistä ajattelua ja keskittymistä. 


Olen aikaisemmin kirjoittanut aivosähköhäiriöistä, saadaan liikaa audiovisuaalisia ärsykkeitä. Jos koko ajan leikitään koneilla, on selvää, että ei sitä kunnolla jaksa paneutua keskittymistä vaativiin laskutehtäviin, vaan pää menee sekaisin. Johan väsymys painaa päälle.


Entä vaatimustaso? Vaadimmeko me oppilailta riittävästi? Jos ei mitään vaadita, ei mitään opitakaan vanha sanonta sopii hyvin matematiikkaan. 

Entä arviointi? Annammeko väärän signaalin oppilaille antaessamme kaseja liian lepsusti? Pitäisikö seiska palauttaa kunniaan?


Entä tabletit? Luullaan, että ne ovat avain kaikkeen oppimiseen. Niin, vaikka oppiminen on välillä leikkiä, välillä pitää ponnistella, tehdä työtä ja yrittää parhaansa.


Olemmeko tekemässä koulusta jonkinlaista viihdelaitosta? Paraikaa luokkia sisustellaan uuden oppimiskäsityksen mukaan liikuteltavilla pöydillä ja värikkäilä sohvilla. Opettajia usutetaan panemaan oppilaansa opiskelemaan pitkin koulun käytäviä ikään kuin oppiminen siitä paranisi.


Unohdetaan tyystin, että erityisoppilaita on voimalla integroitu luokkiin. Myös maahanmuttajataustaisten oppilaiden määrä kasvaa rajusti.  


Hei, sitä hulinaa koulun käytävillä, veikkaan minä. 


Todennäköisesti oppimisen taso tulee laskemaan entisestään. 

perjantai 4. syyskuuta 2015

Koskettaminen sallittu


Now touch me, baby...
4.9. OAJ


Positiivista ilmapiiriä luodaan kouluympäristössä ennen kaikkea ystävällisin sanoin ja katsein, mutta fyysisellekin vuorovaikutukselle on paikkansa. Vuorovaikutuksen sopivuuden arvioinnissa oppilaan oma kokemus on tärkein, linjaa Opetusalan eettinen neuvottelukunta.

Opetusalan eettinen neuvottelukunta on julkaissut kannanoton siitä, millainen fyysinen vuorovaikutus sopii kouluympäristöön. Neuvottelukunnan mielestä kouluympäristön ei pidä olla steriili ja muodollinen saareke, jossa fyysinen kosketus kiellettäisiin kokonaan.

– Fyysinen vuorovaikutus kättelyistä halauksiin kuuluu ihmisten väliseen kanssakäymiseen. Se voi ilmentää välittämistä ja luoda turvallisuudentunnetta. Positiivista ilmapiiriä luodaan kuitenkin ennen kaikkea ystävällisin sanoin ja katsein, sanoo neuvottelukunnan puheenjohtaja, professori Hannele Niemi.

Kysymys fyysisen vuorovaikutuksen sopivista rajoista voi olla vaikea. Neuvottelukunta korostaa, että vuorovaikutuksen sopivuuden arvioinnissa oppilaan oma kokemus on tärkein. Opettajan pitääkin olla sensitiivinen sen suhteen, kokeeko oppilas opettajan kosketuksen – kuten taputuksen olkapäälle – mieluisana vai epämiellyttävänä. Siinä, millainen fyysinen läheisyys koetaan luontevaksi, on isoja eroja niin kulttuurien kuin yksilöidenkin välillä.

Välttämättömänä fyysistä kosketusta neuvottelukunta pitää esimerkiksi tilanteessa, jossa opettajan on poistettava oppilas luokasta vastoin hänen tahtoaan. Oma kysymyksensä ovat oppilaiden väliset fyysiset kontaktit. Varsinkin peruskouluikäisten kaverikulttuurissa ilmenee ajoittain nahistelua. Niin kauan kuin se on harmittoman leikkimielistä eikä siinä ole kiusaamisen piirteitä, sen voidaan katsoa kuuluvan nuorten elämään myös koulun välitunneilla.

Fyysistä puuttumista voidaan neuvottelukunnan mukaan kuitenkin tarvita, kun pitää erottaa tappelevat oppilaat toisistaan.

– Tällöinkin pitää muistaa, että opettajan on toimittava koulua koskevien lakien ja opettajan eettisten periaatteiden mukaan, Niemi sanoo.




Olen useassakin kirjoituksessani pohtinut opettajan kosketusta oppilaaseen. Opettajan kosketus ei ole tasa-arvoista, naisopettajan kosketus, halaaminenkin, on sallittua. Miesopettajan kosketus voidaan helposti mieltää seksuaaliseksi, vaikka vain taputtaisi tyttöoppilasta hartioille kannustustaakseen tai lohduttaakseen tyttöä.

Olen jo aikoja sitten päättänyt, etten liiemmin oppilaita koskettele. Taputan kyllä oppilasta hartioille, kun olen halunnut kannustaa. Auttamistilanteet ovat erikseen, on pakko koskettaa, kun laitetaan laastaria tai sidettä. Mutta takuulla en halaile oppilasta.

Miesopettajat joutuvat nopeisiin tilanteisiin esim. silloin, kun kaksi poikaa tappelee rajusti välitunnilla. Puhe tai kehotus ei aina auta. Valvovan opettajan on mentävä väliin, ettei satu isoja vahinkoja.

Onneksi nyt Opetusalan eeetinen neuvottelukunta on tehnyt selkeitä linjauksia, joihin opettajat arkityössään voivat nojata.

Iltalehdessä on jo muutaman päivän ollut esillä video, jossa miesopettaja taltuttaa toista oppilasta hakanneen oppilaan. Iltalehti myös haastatteli opettajaa.


Kuuntelin salolaisen opettajan tilanneselostuksen. Opettaja näyttää toimineen loogisesti annettujen ohjeiden mukaan. Salolainen opettaja toimi hämmästyttävän ammattitaitoisesti, koska pystyi panemaan ison poikaoppilaan maahan ja rauhoittamaan hänet ilman haavereita. 

Opettaja oli varmasti etukäteen tehnyt jonkinlaisia mielikuvaharjoituksia, koska hän pystyi noin harkittuun toimintaan. Moni opettaja vastaavassa tilanteessa olisi voinut mennä paniikkiin ja olla tekemättä yhtään mitään, tai toisaalta olisi käyttänyt liikaa voimaa ja oppilas olisi loukkaantunut.

Pidän hyvin epäeettisenä sitä, että iltalehdet tällaisia videoita julkaisevat. Vielä epäeettisempää on Iltalehden jutun kysymys toimiko opettaja oikein. Ikäänkuin opettaja laitetaan kansantuomioistuimeen ihmisten arvioitavaksi, jotka eivät tiedä opettajan työstä juuri mitään. Kysymys toimiko opettaja oikein vihjaa suoraan siihen, että opettaja teki väärin.

Opettajia pitää alkaa kouluttaa, kuinka toimitaan rauhoitustilanteissa tai luokasta poistamistilanteissa. Olisi hyvä tietää esim. miten houldataan oikeaoppisesti. 

Onneksi pahat tilanteet ovat harvinaisia. En ole urani aikana joutunut pahoihin paikkoihin kuin kerran tai pari.

Kannattaa lukea Opetusalan neuvottelukunnan ohjeet kokonaisuudessaan, samoin opettajan eettiset periaatteet.