Mikä mättää Helsingin opetustoimessa?

Yle 21.1.

Helsingin korruptioepäilyn taustalla kytee opettajien raju tyytymättömyys – ”Kouluille ilmestyy laitteita, joita kukaan ei ole tilannut”

Kouluille ilmaantuu tietotekniikkaa, jota kukaan ei ole tilannut. Opetusvirastoa syytetään sanelusta.

Opettajat kokevat, että esimerkiksi tietotekniikkaan liittyvät hankinnat ovat eräänlaista onnenkauppaa: koskaan ei tiedä mitä saa.

Eräs nimettömänä pysyvä opettaja kertoo HS:lle, että kouluihin saattaa ”ilmestyä yhtäkkiä laitteita, joita kukaan ei ole tilannut, eikä kukaan tiedä, mihin niitä pitäisi käyttää”.

Opettajat kokevat, ettei heitä kuunnella, sanoo myös lähde opetusviraston sisältä.

”Kentällä havaitut puutteet on järjestelmällisesti sivuutettu, mikä osaltaan mahdollistaa vilpin. Jos koululta tulee vaikka viestiä oudoista tvt-tekniikkaeristä, joita kukaan ei ole pyytänyt, viesteihin suhtaudutaan ylimalkaisesti ja asiaa ei kunnolla selvitetä”, kuvailee lähde viraston sisältä.

Helsingin Opetusvirastosta kuuluu kummia säännöllisin väliajoin. Lasta roikotetaan parvekkeelta, anttikorhosjahti, ja nyt iso korruptioepäily. 

Karmea uutinen, joka pysäyttää jokaisen opetusalalla työskentelevän. Viraston entistä tietohallintopäällikköä Hannu Suoniemeä epäillään törkeästä petoksesta ja virka-aseman törkeästä väärinkäyttämisestä.

Olin opettajana töissä Helsingissä pari vuotta v. 1998-2000. Olin taloudellinen pakollinen, kun Vantaan säästöt koulutoimeen olivat rajuja.

Mietin, jäisinkö Helsinkiin pysyvästi töihin. En jäänyt. Lopullinen syy oli Helsingin kaupungin opetusvirasto, joka vaikutti hyvin kankealta ja vanhakantaiselta virastolta. 

Helsingissä kannustettiin kouluja eriytymään erikoistumalla. Kun uutta koulua suunniteltiin, ensin perustettiin kolmen hengen topparoikka miettimään, miten koulu erikoistuu. Kun koulu valmistui, uudet opettajat joutuivat sopeutumaan jo valmiiksi pureskeltuun malliin. Topparoikka ei edes tullut töihin uuteen kouluun.

Joissakin Helsingin peruskouluissa pidettiin jopa soveltuvuuskokeita, mikä osaltaan johti koulujen eriytymiseen ja koulushoppailuun.

Huomasin, että Helsingin opetustoimessa vallitsi jonkinlainen pelon ilmapiiri.

Tulin takaisin Vantaalle, vaikka Malminkartanon koulu oli toimiva ja yhteishenki koulussa oli hyvä. Helsingin Malminkartanon koulu on lähiökoulu kuten Vantaan Pähkinärinteen koulukin.

Olen välillä roiminut Vantaan kaupunkia työnantajana kovastikin, mutta kukaan ei ole kieltänyt minua kirjoittamasta. Vantaalla saa hengittää vapaammin kuin Helsingissä.

Helsingin opettajat ovat aina hiljaa tai puhuvat nimettöminä. Jostainhan se kertoo.

Helsingistä tihkuu kummia (Properuskoulu 21.8.2014)
Epävarmuus leviää opettajien keskuudessa (Properuskoulu 11.5.2013)
Jos Korhos-gate ei olekaan hätiköinnin tulosta, vaan tarkoituksellista (Properuskoulu 10.5.2013)

Opetus on isoa bisnestä, mikä voi houkutella väärinkäytöksiin. 

Perinteinen oppikirjabisnes pitää kustantamoita pystyssä. Jo pitkään tekniikkaa on myyty kouluihin, monistuskoneita, tietokoneita, tabletteja, älytauluja. Uuden oppimisympäristön myötä kouluihin on ostettu salmiakkipöytiä ja rullatuoleja, sohvia ja tyynyjä niin, että merkittävä toimistokalustaja teki viime vuonna hirmuisen tuloksen.

Iso raha liikkuu.

Helsinki ei ole ainoa kaupunki, missä opettajat sivuutetaan täysin, kun tietotekniikkaa ostetaan. Opettajat eivät aina saa valita työkalujaan, vaikka he ovat opetuksen asiantuntijoita.

Ilmeisesti Helsingissä on oltu erityisen härskejä, kun kentällä havaitut puutteet on järjestelmällisesti sivuutettu.

Osa helsinkiläisistä opettajista ei luota koulujen asioita hoitavaan opetusvirastoon, kun kyse on tietotekniikasta. (HS)

”Meille tulla tupsahti monta Samsung Galaxy-puhelinta vuosia sitten, ne olivat ensimmäisiä älypuhelimia. Niitä ei kuitenkaan saanut käyttää, en tiedä miksi. Ne makasivat kaapissa kahdeksan vuotta. Kun yritin sitten eräänä päivänä ottaa yhden käyttöön, se ei toiminut”, opettaja kertoo. (HS) 

”Niitä ei koskaan tullut”, opettaja kertoo. ”Kamalinta on se, että tällaisesta tulee normaalia, siihen tottuu. Saatamme muiden opettajien kanssa vain todeta, että tällaista tämä on, joskus meidän tilaamat laitteet tulee, toisinaan ei.” (HS)

”Koulujen opettajainkokoukset ovat muuttuneet opetusviraston uhkausten ja säästöjen kuulutustilaisuuksiksi.” (HS)

”Opetusviraston hallinnon toimintakulttuuri on pakottava, käskyttävä ja ylhäältä alaspäin toimiva.” (HS)

Vaikka olin Helsingissä töissä vain kaksi vuotta, opetusviraston hallinnon toimintakulttuuri tuli selväksi.

Kyse on paljosta muustakin kuin digilaitteista.

Jos Helsingin opetustoimi ei nauti opettajien luottamusta, on jotain tehtävä. Vastuu jää Helsingin kaupungin ylimmälle päättävälle taholle eli kaupunginvaltuustolle.

Digiloikka säästökeinona

HS 1.6.

Ryhmäkoot kasvavat yläluokilla Helsingissä

Helsinki aikoo kasvattaa ryhmäkokoja hieman erityisesti peruskoulun ylimmillä luokilla. Tähän asti luokilla 7–9 ryhmäkoko on ollut keskimäärin 16, mikä on suhteellisen vähän verrattuna moniin muihin kuntiin. Dramaattisesta muutoksesta ei ole kyse.

”Ryhmäkoko voi kasvaa muutamalla oppilaalla, mutta tämän käytännön toteutus riippuu kouluista”, sanoo opetustoimen johtaja Liisa Pohjolainen.

Koulujen säästöt voivat näkyä myös siten, että jakotunteja on aiempaa vähemmän. Harvinaisille kielille ja valinnaisaineille ei välttämättä yhtä usein synny omaa ryhmää. Myös tiloista säästetään edelleen.

Joskus tuntuu siltä, että koulusäästöjen häntää ei koskaan näy.

Samanlainen laulu on Helsingissä kuin Vantaallakin. Olen kateellinen Helsingin yläkoulujen keskinmääräisestä ryhmäkoosta 16. Minulla on kymmenisen oppilasta enemmän.

Mutta nyt en tartu Helsingin koululaitoksen yleisiin säästöihin, vaan otan tarkkailuun digiloikan. Ei ole ensimmäinen kerta, kun kuulen, että digiloikkaa perustellaan nimenomaan säästösyillä.

Jos katsotaan pidemmälle kuin ensi vuoteen, säästöjä haetaan myös esimerkiksi koulujen digiloikasta, johon tällä hetkellä joudutaan myös investoimaan. (HS 1.6.2016)

Pedagogiaa on ennenkin käytetty säästämisen keppihevosena. Aivan ensimmäinen kerta oli heti, kun aloitin työt v. 1980. 

Aloitin opettajanhommat Hiekkaharjun koulussa, joka oli tuntikehyskokeilukoulu. Kokeilua johti ansiokkaasti rehtori Risto Kalliola, me opettajat olimme innoissamme mukana. 

Tuntikehyspalikoita pyöriteltiin, ryhmiä liikuteltiin. Kokeiluun oli annettu extra-resursseja, ja saimme luokkiin extraresurssimaikkoja.

Kaikki tuntui hienolta, totta kai raportistakin tuli hieno.

Mutta kun tuntikehysmalli lanseerattiin kokeilujen jälkeen yleiseen käyttöön, tuntiresurssia vähennettiinkin alle jopa alkuperäisen resurssin eli tehtiin rajua säästöä.

Viimeisin retkuunveto on tietysti inkluusio. Puhuttiin kauniita ja suuri osa opettajista meni retkuun.  Kun inkluusioon siirryttiin, luokan- ja aineenopettajat jätettiin yksin.

Pelkään, että digiloikankin perimmäinen syy on säästö, ei pedagogiikka.

Olen kuullut useammankin ihmisen suusta, että saadaan säästöä, kun oppilaat saavat tabletit, niin oppikirjoja ei enää tarvita.

Tiedän yhden koulun, jossa ensi syksynä oppilaille lyödään tabletit käteen ja luovutaan oppikirjoista.

Taitaa olla ensimmäinen kerta Suomen kouluhistoriassa, kun opettajien pedagogista vapautta rajoitetaan. 

Pedagogiseen vapauteen kuuluu myös oppikirjojen ja -materiaalin valinta. Nyt aletaan määrätä, miten opettajien pitää opettaa.

Tabletit ovat oiva renki, mutta isännäksi niistä ei ole.

Miksi me opettajat aina lähdemme innosta vinkuen mukaan kaikkeen, mitä meille syötetään? 

Juttelin juuri helsinkiläisen opettajaystäväni kanssa. Hän totesi minulle lakonisesti, että en tiedä yhtään ammattiryhmää, joka on niin kritiikitön kuin opettajakunta.

Totta ainakin toinen puoli.