maanantai 28. helmikuuta 2011

Koulunkäyntiavustajat väkivallan kohteena

Näin sen pitäisi olla.
HS-STT 28.2.


Kysely: Moni koulunkäyntiavustaja kohtaa työssään väkivaltaa

Nettikyselyyn vastasi viime syksynä 624 JHL:ään (Julkisten ja hyvinvointialojen liitto) kuuluvaa koulunkäyntiavustajaa ja koulunkäynnin ohjaajaa. Heistä lähes joka kolmas oli joutunut väkivallan kohteeksi vähintään kerran kuukaudessa. 40 prosenttia oli kokenut väkivaltaa sitä harvemmin ja kolmannes ei lainkaan.

Vastaajista 16 prosenttia oli kokenut fyysistä väkivaltaa ja 17 prosenttia henkistä. 35 prosenttia oli kokenut molempia. Fyysinen väkivalta oli tavallisimmin potkimista, lyömistä, sylkemistä, läpsimistä ja raapimista. Henkinen väkivalta oli yleisimmin nimittelyä, valehtelua ja haukkumista.


Tämä tulos tuskin yllätti ketään. Kyselyissä näkyy jäävuoren huippu, kaikki koulussa tapahtuva väkivalta ei koskaan tilastoidu.

En aivan muista, millaiset lukemat on opettajilla. Muistaakseni alaluokkien opettajat kohtaavat väkivaltaa suurinpiirtein yhtä paljon kuin koulunkäyntiavustajat.

Olen pitkään miettinyt, kuinka koulunkäyntiavustajat jaksavat. Työolot eivät ole parhaat mahdolliset. He toimivat sellaisissa luokissa, joissa oppilailla voi olla koulunkäyntiä haittaavia ongelmia. Työ on raskasta.

En löydä mitään reseptiä työolojen parantamiseksi. Väkivalta koulujen henkilökuntaa kohtaan näyttää pikemminkin olevan lisääntymään päin. Mistä se kertoo?

Olen ihmetellyt koulunkäyntiavustajien työaikoja. Heidän työrytminsä ei kulje opettajien vuosittaisen rytmin mukaan, vaan esim. kesäisin heitä sijoitetaan muihin hommiin. He, jotka eivät jaksa, jäävät kesätyöttömiksi.

Palautumisaika ei ole riittävä.

Koulunkäyntiavustajien vuosittaisen työrytmin pitäisi olla sama kuin opettajilla. Heidän palkkauksensakaan ei ole häävi, kipurahat jäävät turhan pieniksi.

Avustajien pitäisi joukolla siirtyä Opettajien ammattijärjestöön, jotta ammatin statusta saataisiin nostettua. OAJ:lla on enemmän voimaa ajaa koulunkäyntiavustajien asemaa kuin JHL:lla.

Suurin osa oman kouluni koulunkäyntiavustajista on jo liittynyt Opettajien ammattijärjestöön. Pitää muistaa, että koulunkäyntiavustaja on monen maikan läheisin työtoveri, se luokan toinen aikuinen.

maanantai 21. helmikuuta 2011

Aseet kampuksille

HS 21.2.

Texas aikoo sallia käsiaseet yliopistoissa

Texasin osavaltio on antamassa opiskelijoille ja yliopistojen henkilökunnalle oikeuden kantaa asetta kampuksilla. Valmisteilla olevaa lakiuudistusta tukee yli puolet osavaltion edustajainhuoneen jäsenistä.


Lakialoitteen kannattajien mukaan aseenkantooikeus antaa opiskelijoille parhaan suojan kouluammuskelijoita vastaan. Kannattajien mukaan tämä kävi ilmi muun muassa Virginian ja Pohjois-Illinoisin kouluammuskeluista vuosina 2007 ja 2008.

"Kyse on ainoastaan itsepuolustuksesta", korosti republikaanisenaattori Jeff Wentworth.

"En halua, että Texasin ylipistoissa sattuu samanlaisia ammuskeluja kuin Virginia Tech -yliopistossa, jossa tärähtänyt, itsemurhaan taipuvainen hullu käveli sisään rakennukseen ja ampui oppilaita kuin maalitauluja."


Pakko tätä on kommentoida, vaikka uutinen ei koskea Suomea tai peruskoulua lainkaan.

Hullu maailma! Ajatelkaa, kouluammuskelua ehkäistään lisäämällä arsenaalia!

Kyse on aivan kummallisesta järjenjuoksusta. Yhdysvaltalaiset yliopistot ovat suuria, niin suuria, että yliopistoihin kaiken todennäköisyyden mukaan mahtuu monia hulluja. Ei riitä, että yksi hullu kanniskelee asetta, vaan kaikki hullut varustetaan aseilla ja siinä ohessa ne normaalitkin opiskelijat.

Yliopiston opettajat ja professorit on ehdottomasti varustettava luodinkestävillä liiveillä ja käsikranaateilla. Talonmiehille on hankittava rynkyt, mieluummin konekiväärit.

Kaikille opiskelijoille on kyllä ensin opetettava aseidenkäyttöoppia, approbatur ko. aineessa on saatava heti pakolliseksi. Muutenhan ihmiset räiskivät toisiaan holtittomasti ja summittaisesti.

Joku järjestys se pitää olla kampuksellakin.

Yeah and yippee!

sunnuntai 20. helmikuuta 2011

Opettajuuden elinkaari


Katariina Sternbergin haastattelu Hesarissa (ks. edellinen blogikirjoitus) sai minut pohtimaan opettajuuden elinkaarta.

Tämä lukuvuosi on juhlavuosi, sillä kouluni, Pähkinärinteen koulu, täyttää 30 vuotta. Oma opettajuuteni vetelee ajallisesti viimeisiään. 30 vuotta on mittarissa minullakin, eläke häämöttää viiden vuoden päässä, ellen sitten intoudu jatkamaan.

Oikeastaan opettajuuttakin voisi verrata perinteisesti oppipoika-kisälli-mestari kaarella. Aloitin työni Hiekkaharjun koulussa v. 1980. Pääni olin täynnä idealismia kuten nuorella ihmisellä pitääkin olla. Osa idealismista karisi vauhdilla, sillä ensimmäinen luokkani oli erittäin haastava. Ensimmäinen vuoteni meni luokan käytöshäiriöiden kanssa painiskellessa, mutta kiva oli huomata, kun lähetin luokkani vuotta myöhemmin Simonkylän yläkouluun, olin saanut jotain aikaankin.

Hiekkiksen lähtökevätkahveilla rehtorini kiitti minua ja sanoi, että kisällityösi on nyt tehty. Hieman oli hövelisti sanottu, sanoisin, että oppipoikatyöni oli silloin tehty.

Sain viran Pähkinärinteen koulusta vuonna 1982 ja muutin Länsi-Vantaalle, joka alueena oli minulle aivan uusi. Pähkis on selkeä lähiö, mitä Hiekkaharju ja Tikkurila eivät ole.

Kisällivaiheeni kesti varmaan sellaisen kahden luokallisen ajan, seitsemän vuotta. Käsittääkseni olin hyvin aikaansaapa, osallistuin vahvasti myös koulun kehittämiseen ja kaikenlaiseen toimintaan mitä nyt koulussa ylipäätään voi olla.

Toisen Pähkiksen luokkani muistan aina, opetin sitä neljä vuotta yläkouluun asti. Luokka oli täynnä erilaisia lahjakkuuksia, joiden kanssa oli hauska tehdä mitä vain. Kiva oli tavata oppilaat luokkakokouksessa joskus 90-luvulla.

Varmaan tämän nykyisen luokkani tulen muistamaan, sillä opetan sitä alusta loppuun, täydet kuusi vuotta, mukava on luokka.

Mestariksi ei opettaja tule, sillä opettaja ei tule koskaan valmiiksi.

Maailma muuttuu vauhdilla, ja opettajan on pysyttävä vauhdissa mukana. Koko ajan tulee uutta opittavaa. Kyse on elinikäisestä oppimisesta.

Joku muutos on aina käynnissä ja meitä koulutetaan ja koulutetaan. Joskus tuntuu, että meidät on suorastaan ylikoulutettu. Hyvä esimerkki oli suuri veso-koulutus, joka pidettiin muutama viikko sitten Länsi-Vantaan opettajille Pasilan Messukeskuksessa. Nyt meitä koulutettiin valmistautumaan uuden erityisopetuslain vaatimiin muutoksiin.

Tuntui hölmöltä istua penkissä ja kuunnella. Koko ajan tuli palautumia jostain menneestä. Huomasin, että kaikki on jo kuultu ennenkin, en oppinut oikeastaan mitään uutta. Toisaalta kertaushan on opintojen äiti. Mutta onko meitä koulutettu niin paljon, että tieto valuu päästä läpi kuin vesi hanhen selästä?

Suurin muutos on tapahtunut luokkahuoneessa - oppilaissa - yhteiskunnan muutosten takia. Kaikkeen on vain sopeuduttava. On muovailuvahamainen olo.

Hauska on seurata, kun viimeistä vuotta töitä tekevä opettaja opiskelee tosissaan jotain fronteria tai valmistautuu uuteen erityisopetuslakiin, vaikka puolen vuoden päästä ollaan jo eläkkeellä. Sitkeää porukkaa.

torstai 17. helmikuuta 2011

Hoploppia, hoploppia!

HS 17.2.

Paperiversiosta:

Opettajan ei tarvitse olla pelle

Suuttumuksesta se lähti, nimittäin Katariina Stenbergin itsetutkiskelu. Hän oli aina halunnut olla se opettaja, jonka tunneilla on hauskaa ja joka mainitaan ensimmäisenä, kun kysytään kivointa opea.

"Peilasin omaa makeuttani oppilaiden kautta. Samalla levitin väärää mallia: eihän elämä ole muutenkaan yhtä Linnanmäkeä.

Nuorilla opettajilla ei ole kokemusta siitä, mikä on olennaista ja mikä ei. Niinpä he laittavat sata prosenttia kaikkeen, oli sitten kyse tuntisuunnittelusta tai äitienpäiväkorteista."

Katariina Stenberg: Riittävän hyvä opettaja (PS-kustannus)


Itse olen opetuksen ja kasvatuksen suhteen käyttänyt lausetta "Elämä ei ole yhtä hoploppia". Mottoni (joita on varmaan kaksi sataa eri elämänalueille) idea on varmaan sama kuin Sternbergin Linnanmäki-vertauksella.

Opiskelu ei ole pelkkää leikkiä tai hauskanpitoa. Joskus pitää koulussa leikkiäkin olla, mutta opiskelu on lapsen ja nuoren työtä.

Nuori opettaja on aina idealisti, mikä on hienoa. Erittäin hienoa on, jos vanhetessaan opettaja säilyttää edes rahtusen nuoruutensa idealismista. Kyynisellä opettajalla ei tee mitään. Pitää uskoa, mitä tekee.

Opettajan pitää uskoa omaan persoonallisuuteensa, omaan tapaansa opettaa ja kasvattaa. Oppilas kouluaikansa aikana näkee monia eri opettajapersoonallisuuksia ja tapoja opettaa. Samalla jokainen oppilas löytää oman tapansa oppia. Oppilas oppii monista kohtaamistaan opettajapersoonallisuuksista jotain ihmisyydestäkin.

Opettaminen sata lasissa vie työuupumukseen tai burn outiin. Silloin leikki ja hoplopit ovat kaukana. Itse teen työtä 50-60 prosentin teholla. Jos opettaisin luokkaani sata lasissa, oppilaani tulisivat hulluiksi.

Koulussani pidetään kehityskeskusteluja vuosittain opettajien ja rehtorin kanssa. Kerran omalla keskusteluvuorollani rehtorini kysyi minulta, että millä teholla opetan. Vastasin, että "tehot on viiskyt prossaa". Vastaukseni oli ikävän itseriittoinen ja ylimielinen, sillä se sisälsi ajatuksen, että "mun viiskytprossaa vastaa jonkun muun yhdeksääkymmentä prossaa".

Opettajat ovat aivan liian pedantteja ihmisiä pyrkiessään täydellisyyteen täydellisine tuntisuunnitelmineen. Luokassa ja koulupäivässä on niin monta muuttujaa, että täydellisellä suunnittelulla ei pitkälle pötkitä. Pitkällä aikavälillä opettaja turhautuu, kun mikään ei suju niin kuin itse on suunnitellut. Suunnittelussa pitää olla väljyyttä. Liian tiukalla tahdilla oppilaat ahdistuvat.

Sternberg on asian ytimessä todetessaan, että oleellisen löytäminen on oleellista.

Kaikkea ei voi opettaa, eikä kukaan ihminen ole täydellinen. On hyvä, että opettaja silloin tällöin vilkuilee opettajanoppaita ja opetussuunnitelmia, ettei opettamisenpolku karkaa aivan ihmeelliseen ja omaperäiseen maastoon. Toisaalta kaikkea opetussuunnitelmissa olevaa ei kukaan opettaja voi tunkea joka oppilaansa päänuppiin.

Opettaminen on jollakin tavalla harhaista. Opettajuuteen kuuluu huono omatunto. Kaikki opettajat kysyvät itseltään joskus, olenko opettanut riittävän hyvin, olenko tehnyt parhaani?

Usein, kun oppilas epäonnistuu, opettajakin tuntee epäonnistuneensa.

Useinmiten opettaja opettaa samassa koulussa ja omassa luokassa. Luokassa opettaja on tavallaan yksin. Helposti ihminen voi alkaa ajatella, että oma opetus ei ole riittävän korkeatasoista. Isoissa kouluissa opettajat onneksi säilyttävät suhteellisuustajunsa mm. jatkuvan keskustelun ja opettajainhuonekontaktien kautta.

Suomessa opettajat karsitaan opettajienkoulutukseen melkoisen valintaruljanssin kautta. Opettajan ammatilla on vetoa. Siksi suomalainen opettajisto on tasalaatuisen hyvää, mikä on taannut hyvät sijoitukset esim. PISA-tuloksissa.

Ja se mieliskely - kun opettaja mieliskelee oppilaitaan, on karmeinta, mitä tiedän.

perjantai 11. helmikuuta 2011

Voihan qwerty sentään!

HS 11.2

Tutkimus paljastaa kuntien osaamiserot tietotekniikan opetuksessa

Suomen kouluista puuttuu järjestelmällinen tietotekniikan opetus ja siihen liittyvä osaaminen. Kunnat investoivat laitteistoihin ja opetukseen erisuuruisia summia, ja koska osaamisen taso vaihtelee, toisten kuntien opetustoimet pystyvät hankkimaan laskennallisesti yhtä suurilla summilla kaksi kertaa enemmän laitteita ja opetusta kuin toisten.

"Yhteisöllinen sisällöntuottaminen innostaa oppilaita suunnittelemaan, näyttelemään, kuvaamaan ja editoimaan". kertoivat johtaja Kari Kumpulainen Kokkolan yliopistokeskus Chydeniuksesta ja tutkija Laura Palmgren-Neuvonen Oulun yliopistosta.

"Lapset pääsevät kehittämään uuden ajan kansalaistaitojaan, esimerkiksi tiimityöskentely- ja vuorovaikutustaitoja sekä medialukutaitoa."


On aivan naurettavaa puhua järjestelmällisestä tietotekniikan opetuksesta. Eväitä ei ole.

Alakouluissa ei ole edes oppiainetta tietotekniikan opetukseen, vaan opetus on nivottava muun opetuksen yhteyteen. Opettajat sähläävät tietokoneiden parissa milloin minkäkin oppiaineen tunnilla.

Koneet on tungettu yhteen tietokoneluokkaan, johon pääsee yhdeksi tunniksi viikossa! Joka koulussa ei ole edes tietokoneluokkaa.

Ennen kuin aletaan puhua yhteisöllisestä sisällöntuotannosta, kuvaamisesta, editoimisesta, uuden ajan kansalaistaidoista, tiimityöskentelyistä, vuorovaikutustaidoista, medialukutaidosta tai pilviteknologiasta, on:

1. Joka koulu on varustettava tehokkaalla langattomalla verkolla.

2. Joka oppilaalle on hankittava kevyt minikannettava tietokone.

3. Alakouluun on perustettava luokille 3.-6. uusi oppiaine, tietotekniikka, kaksi oppituntia viikossa.

Kun kolme perusasiaa on kunnossa, voidaan vasta puhua tietotekniikan opettamisesta saati sitten tietotekniikan opetuksen kehittämisestä.

Leikkipuheet ovat leikkipuheita. Tietotekniikan opetuksessa on vihdoinkin siirryttävä tyhjästä sanahelinästä tekoihin.

Ei riitä, että todetaan, että koulujen, kouluasteiden ja alueiden välillä on tietotekniikan käytössä ja opetuksessa yhä suuria eroja. Toteamiseen kykenee kuka tahansa.

Sähläämistä ja tunarointia.

keskiviikko 9. helmikuuta 2011

Kuka kiusaa ja ketä?

HS 8.2.

Tutkimus: Suositut lapset pahimpia koulukiusaajia

Koulukiusaaminen voi olla lapsille keino nousta sosiaalisella arvoasteikolla ylöspäin. Amerikkalaisen tutkimuksen mukaan kaikista suosituimmat lapset eivät kiusaa, mutta toiseksi suosituimmat ovat pahimpia kiusanhenkiä.

Tutkimus muuttaa käsityksiä, jonka mukaan koulukiusaajat olisivat aina syrjäytyneitä ja huonosti voivia lapsia.

Kalifornian yliopiston tutkijat perustavat päätelmänsä The Context of Adolescent Substance Use -pitkittäistutkimukseen, jossa on seurattu opiskelijoita 19 koulussa Pohjois-Carolinan osavaltiossa.

Tutkijoiden aineistossa oli 3 700 yläasteikäistä koululaista, joita seurattiin kolmen kuukauden ajan.

Tutkimuksia tulee ja menee, mutta tämän tutkimuksen tulos tukee arkihavaintojani.

On loogista, että kaikista suosituimmat eivät kiusaa. Kaikista suosituin tarkoittaa, että kaikki tai suurin osa pitävät ko. oppilaasta. Kiusaamalla ei pääse suosituimmuuslistan kärkeen.

Koulussamme kuudennella luokalla jaetaan Hymypatsaat. Oppilaat äänestävät luokan Hymytytön ja -pojan. Opettajana on aina äärimmäisen mielenkiintoista nähdä äänestyksen tulos. Vain kerran urani aikana olen joutunut käyttämään veto-oikeuttani ja olen joutunut patsaan jaossa käyttämään omaa harkintaani.

Hymypatsasta ei voi saada oppilas, joka kiusaa toisia. On hienoa nähdä, kuinka oppilaat äänestäessään tajuavat sen. Lapset ovat hyvin herkkiä aistimaan epäoikeudenmukaisuudet.

Lohdullisinta tutkimuksessa professori Robert Farisin mukaan on, että kiusaaminen ei lisää kiusaajan suosiota, mikä on järkeenkäypää.

Olen huomannut, että pitkällisissä kiusaamistapauksissa "hengarit tai hyväksyjät" ovat avainasemassa. Kun he lopettavat tuen tai hiljaisen hyväksynnän kiusaajalle, kiusaaminen tyrehtyy pikkuhiljaa.

Harva lapsi on yksinäinen sadisti. Ikävä kyllä urani aikana olen nähnyt pari sellaistakin lasta.

Kiusaamiseen on puututtava varhain. Minulla on viisi lasta. Olen istunut yleisissä leikkipuistoissa ja hiekkalaatikoiden reunilla aivan riittävästi. Leikkipuistot ovat karmeita paikkoja.

Minua järkytti nuorena isänä joidenkin vanhempien väliinpitämättömyys. Kun lapsi heitti hiekkaa toisen päälle tai töni tai hakkasi hiekkalapiolla, jotkut vanhemmat eivät puuttuneet asiaan millään tavalla. He reagoivat vasta, kun oma lapsi joutui hiekanheiton kohteeksi. Auta armias niitä isän tai äidin ilmeitä silloin.

Tajusin, että jotkut tietoisesti tai tahtomattaan kasvattivat lapsistaan tulevia koulukiusaajia.

Tule hyvä kakku, älä tule paha kakku, tap, tap, tap.

perjantai 4. helmikuuta 2011

Isot luokat vihdoinkin historiaan

Opettaja 1.2.

Ryhmäkoosta tarvitaan säädöskirjaus
Opetus- ja kulttuuriministeriön selvityksen mukaan alakoulujen opetusryhmät ovat pienentyneet valtionavustusten seurauksena laskennallisesti puolella oppilaalla. Selvitys kertoo kuitenkin vain ryhmäkokojen keskiarvoista. Esimerkiksi yli neljäsosa kuudesluokkalaisista opiskelee yli 25 oppilaan ryhmissä. Yli 30 oppilaan ryhmiä on 1,7 prosenttia. Mukana on myös 36 oppilaan mammuttiryhmiä.

Ongelmana eivät ole ryhmien keskimääräiset koot vaan jättiryhmät. Niistä ei päästä eroon pelkästään kuntien hyvään tahtoon luottaen. Siksi ryhmien enimmäiskoosta tarvitaan kirjaus joko peruskoululakiin tai -asetukseen silläkin uhalla, että niistä voi samalla tulla minimejä. Ryhmäkoko on tasa-arvo- ja oikeudenmukaisuuskysymys.

Peruskoulun alaluokkien ryhmäkoko pitäisi rajata 18:aan ja yläluokkien 20 oppilaaseen.


Juuri tästä on kyse.

Luokkakokojen keskiarvoilla ei ole hevonhännän merkitystä. Oleellista on opetettavan ryhmän koko. Opettajaa ja oppilaita ei sitten yhtään lohduta tieto, että ryhmäkokojen keskiarvo on kohtuullinen, kun omassa luokassa häärii 30 oppilasta.

Ilman muuta ryhmäkoot on rajattava lailla. "Minimistä tulee maksimi"- selitykset on naivia harhautusta. Pääkaupunkiseudun opettajat kautta linjan ottaisivat mieluusti niitä "Minimistä tulee maksimi"- luokkia, jos ryhmäkoot olisivat lähelläkään yllä esitetyn kokoisia.

Jotkut rehtorit ovat ryhmäkokojen rajausta vastaan, mikä tuntuu todelta oudolta. He pistävät hallinnon oppilaan edun edelle.

He perustelevat asiaansa näin. Kuvitellaan, että maksimikoko olisi 20. Luokkatasolla oppilaita olisi 61, mikä tarkottaisi uuden luokan perustamista ja uuden opettajan palkkaamista. Vanhan malliin mukaan luokat jaettaisiin malliin 21+20+20, uuden mallin mukaan 16+15+15+15.

Ratkaisu olisi ylimenovaiheen korvaus opettajalle ja luokalle enemmän jakotunteja. Opettajalle maksettaisiin "ylimääräisistä oppilaista" yksi palkkaluokka lisää per oppilas.

Tällä mallilla ryhmäkokosäädöksestä ei tulisi orjallisen hirttävä.

Ryhmäkoko on todellakin tasa-arvo- ja oikeudenmukaisuuskysymys. Itse olen johdonmukaisesti käyttänyt termiä koulutuksellinen tasa-arvo.
Näyttää vahvasti siltä, että tulevaisuudessa integroitavien oppilaiden määrä on kasvussa, samoin maahanmuutto. Emme elä enää 1950-luvun sodanjälkeisissä homogeenisissa poteroissa, suurten luokkien aika on kertakaikkiaan ohi. Yhtenäiskulttuurin aika on mennyt. Yksittäinen oppilas vaatii enemmän aikaa kuin ennen.

Suomen tulevaisuuden menestys tulee olemaan myös yksilöiden menestystä. Suuret innovaatiot syntyvät sittenkin useinmiten yksilön päässä. Pienellä kansalla ei ole montaa toimivaa sielua varaa hukata.

1. Peruskoulutus on siirrettävä kunnilta valtion hoteisiin. 

Silloin kunnan kantokyvyllä ei ole enää merkitystä, vaan kaikki saavat hyvää opetusta ympäri maan, tasa-arvoisesti.

2. Perusopetusryhmien koot on rajattava lailla.

Olen tulkinnut niin, että peruskoulutuksen tärkeys on yleisesti tunnustettu tosiasia. Nyt on ryhdyttävä tositoimiin, että peruskoulu kestää myös tulevaisuudessa. OAJ:n on laitettava ryhmäkoon rajaus toiminnan kärkeen opettajien palkkauksen kehittämisen rinnalle.

torstai 3. helmikuuta 2011

Power to the people!

Tein kuvarinnastuksen.

Vasemmalla on Meksikon olympiakisojen 200 metrin palkintojen jako. Voittaja Tommie Smith ja pronssimitalisti John Carlos protestoivat mustien aseman puolesta Yhdysvalloissa, Black Power. Kakkonen Australian Peter Norman on hengessä mukana. Joillekin happening oli järkytys, minulle Smith ja Carlos olivat sankareita.

Muistan hyvin tapahtuman, olin silloin 12-vuotias. Hengitykseni salpautui, kun nuoret mustat atleetit päät kyyryssä nousivat palkintokorokkeelle. Tilanteessa olin tuntevinani historian havinaa.

Oikealla on oma käteni. Oli pakko ottaa kuva siitä. Tämä on samalla kannanotto demokratian ja Egyptin kansan puolesta.

Tänään minulle tapahtui työtapaturma.

Kuten valistuneet lukijani muistavat, olin ennen joulua sairauslomalla noin puolitoista kuukautta. Kaaduin vasemman käteni päälle tennistä pelatessani ja kyynärluu murtui ja meni kasaan aivan ranteen kohdalta.

Tänään mennessäni pihavalvontaan ruokalassa eteeni singahti pieni ja nopea ihmisohjus, törmäsimme, minä lensin lapsen yli ja rojahdin vasemman käteni päälle, sen saman käden päälle. Kuului rasahdus ja kipu oli kova. Lapsi säikähti.

Sain oikeaoppisen ensiavun työtoveriltani Katjalta, kiitos siitä. Sen jälkeen menin opettajienhuoneeseen ja potkaisin roskiksen mäjähtäen ilmaan muutaman voimasanan kera. Pikkupäässäni ajattelin joutuvani pitkälle sairauslomalle, minua otti siis päähän. Roskiksen pahoinpitely auttoi minut tasapainoon.

Kouluisäntä Janne vei minut Myyrmäen lääkäriasemalle. Röntgenkuvat otettiin, ihme ja kumma, ei murtumia. Sain ranteeseeni hienon mustan tuen.

Rannetuki tuo mieleen lomautusvuoden juuri ennen vuosituhannen vaihdetta. Ammattiyhdistys piti hätäkokouksen Puistokulmassa Hiekkaharjussa. Yhtenä käsiteltävänä asiana oli äänestys, jäsenille oli tarjolla kaksi lappua, joiden molempien sisältö oli onnettoman huono opettajia ajatellen. Jotkut lukijani varmaan muistavat tarinani.

En hyväksynyt koko järjetöntä äänestystä. Olin valmistautunut hyvin tilaisuuteen. Koska Puistokulman tausta on vasemmistolainen, olin pukeutunut asiallisesti punaiseen paitaan. Taskussani oli musta hanska.

Istuin taktisesti aivan takana. Kun äänestystä esiteltiin, nousin ylös, ja aloin kävellä keskikäytävää eteenpäin niska kyyryssä ja oikea käsi koholla, musta hanska päällä. Mielessäni oli idolini Tommie Smith, ei muuta.

Menin silloisen puheenjohtajan luo ja otin molemmat laput hänen kädestään ja revin ja heitin ne lattialle ja karjahdin, että "tätähän äänestystä ei pidetä". Ei sitä sitten pidetty. Kaupunki otti vastuun tulevasta lomautuksesta.

Minä menin oikeastaan samalta istumalta puhelinkoppiin ja ilmoittauduin opettajaksi Helsingin Malminkartanon kouluun, jossa opetin kaksi vuotta. Kokemus oli avartava, koska muuten olen opettanut ainoastaan Vantaalla.

Ensimmäisessä Malminkartanon koulun syksyn suunittelukokouksessa esittelin itseni taloudellisena pakolaisena pohjoisesta rajan takaa.

tiistai 1. helmikuuta 2011

Kymmenen viisasta ja yksi opettaja

Taloussanomat 1.2.

Katso miten muut arvostavat työtäsi

1. Lääkärit 8
1. Opettajat 8
3. Sairaanhoitajat 5
3. Päiväkotien työntekijät 5
3. Tutkijat 5
6. Yrittäjät 4
6. Toimitusjohtajat, yritysjohtajat 4
6. Poliisit 4
9. Kirjailijat 3
9. Julkisen liikenteen työntekijät 3


Taloussanomat kysyi asiaa kymmenen viisaan muodostamalta raadilta.

"Anna arvo toisillekin" sananlasku on tärkeä muistaa näitä listoja luettaessa, vaikka varmaan lääkäreiden ja opettajien mieltä yllä oleva lista lämmittää. Kaikki ammatit ovat tärkeitä.

Nopea yleishavainto on, että kuusi kymmenestä ammatista on selkeitä palvelualojen ammatteja, lääkäri, sairaanhoitaja, opettaja, päiväkodin työntekijä, poliisi, julkisen liikenteen työntekijä. Ylätason ammatit on pudotettu korokkeelta, arjen palvelijat ovat nousseet.

Amerikkalaisten viljelemä sanonta "Ne, jotka eivät osaa, opettavat" (jotenkin noin se meni) kuvaa opettajan ammattin arvostuksen ääripäätä. Yhdysvaltalaisen peruskoulutuksen taso on arvostuksen mukainen eli huono. Lukutaidottomien määrä Yhdysvalloissa on järkyttävää luokkaa.

Opettajana tietenkin toivoisi, että arvostus näkyisi vähitellen palkkauksessakin. Kympin sakissa on muitakin alipalkattuja ammattiryhmiä.

Voi olla, että PISA-tutkimukset ovat jonkinverran nostaneet opettaja-ammatin rankingia.

Opettajan on tavallaan joka päivä ansaittava arvostuksensa, mikä voi olla raskasta. Yksi paha sana muistetaan aina paremmin kuin kymmenen hyvää. Kaltoin ei lasta saa kohdella.

Opettaminen ja kasvattaminen on monimutkaisempaa kuin vaikkapa auton kasaaminen. Robotti ei koskaan korvaa opettajaa.