Opettajuuden elinkaari

Katariina Sternbergin haastattelu Hesarissa (ks. edellinen blogikirjoitus) sai minut pohtimaan opettajuuden elinkaarta.

Tämä lukuvuosi on juhlavuosi, sillä kouluni, Pähkinärinteen koulu, täyttää 30 vuotta. Oma opettajuuteni vetelee ajallisesti viimeisiään. 30 vuotta on mittarissa minullakin, eläke häämöttää viiden vuoden päässä, ellen sitten intoudu jatkamaan.

Oikeastaan opettajuuttakin voisi verrata perinteisesti oppipoika-kisälli-mestari kaarella. Aloitin työni Hiekkaharjun koulussa v. 1980. Pääni olin täynnä idealismia kuten nuorella ihmisellä pitääkin olla. Osa idealismista karisi vauhdilla, sillä ensimmäinen luokkani oli erittäin haastava. Ensimmäinen vuoteni meni luokan käytöshäiriöiden kanssa painiskellessa, mutta kiva oli huomata, kun lähetin luokkani vuotta myöhemmin Simonkylän yläkouluun, olin saanut jotain aikaankin.

Hiekkiksen lähtökevätkahveilla rehtorini kiitti minua ja sanoi, että kisällityösi on nyt tehty. Hieman oli hövelisti sanottu, sanoisin, että oppipoikatyöni oli silloin tehty.

Sain viran Pähkinärinteen koulusta vuonna 1982 ja muutin Länsi-Vantaalle, joka alueena oli minulle aivan uusi. Pähkis on selkeä lähiö, mitä Hiekkaharju ja Tikkurila eivät ole.

Kisällivaiheeni kesti varmaan sellaisen kahden luokallisen ajan, seitsemän vuotta. Käsittääkseni olin hyvin aikaansaapa, osallistuin vahvasti myös koulun kehittämiseen ja kaikenlaiseen toimintaan mitä nyt koulussa ylipäätään voi olla.

Toisen Pähkiksen luokkani muistan aina, opetin sitä neljä vuotta yläkouluun asti. Luokka oli täynnä erilaisia lahjakkuuksia, joiden kanssa oli hauska tehdä mitä vain. Kiva oli tavata oppilaat luokkakokouksessa joskus 90-luvulla.

Varmaan tämän nykyisen luokkani tulen muistamaan, sillä opetan sitä alusta loppuun, täydet kuusi vuotta, mukava on luokka.

Mestariksi ei opettaja tule, sillä opettaja ei tule koskaan valmiiksi.

Maailma muuttuu vauhdilla, ja opettajan on pysyttävä vauhdissa mukana. Koko ajan tulee uutta opittavaa. Kyse on elinikäisestä oppimisesta.

Joku muutos on aina käynnissä ja meitä koulutetaan ja koulutetaan. Joskus tuntuu, että meidät on suorastaan ylikoulutettu. Hyvä esimerkki oli suuri veso-koulutus, joka pidettiin muutama viikko sitten Länsi-Vantaan opettajille Pasilan Messukeskuksessa. Nyt meitä koulutettiin valmistautumaan uuden erityisopetuslain vaatimiin muutoksiin.

Tuntui hölmöltä istua penkissä ja kuunnella. Koko ajan tuli palautumia jostain menneestä. Huomasin, että kaikki on jo kuultu ennenkin, en oppinut oikeastaan mitään uutta. Toisaalta kertaushan on opintojen äiti. Mutta onko meitä koulutettu niin paljon, että tieto valuu päästä läpi kuin vesi hanhen selästä?

Suurin muutos on tapahtunut luokkahuoneessa - oppilaissa - yhteiskunnan muutosten takia. Kaikkeen on vain sopeuduttava. On muovailuvahamainen olo.

Hauska on seurata, kun viimeistä vuotta töitä tekevä opettaja opiskelee tosissaan jotain fronteria tai valmistautuu uuteen erityisopetuslakiin, vaikka puolen vuoden päästä ollaan jo eläkkeellä. Sitkeää porukkaa.