Makoilin kotona pari päivää kotona noroviruksen kourissa. Onneksi pääsin koulun päättäjäisiin, jotka pidettiin Pähkinärinteen koulun urheilukentällä kahden väistöparakin välissä. Juhla oli tunnelmallinen, ilma oli aurinkoinen ja kaunis.
Pidin tunteeni tällä kertaa kohtalaisesti kurissa. Mielestäni olisi ollut erittäin noloa, jos kaksimetrinen mies olisi alkanut vetistellä oikein kunnolla koko koulun edessä.
Viimeiset kevätjuhlani - ja 1.8. alkaen olen eläkkeellä.
Kevään pahin paikka vetistelymielessä oli henkilökunnan kevätkahvit, ensi isku. Naama nyki, vetistelin. Purin huulta, etten repeäisi opettajakaverieni edessä, kun rehtori minulle puhetta piti.
Keväällä viimeistään tuli selväksi, että koulu ei sittenkään ole pelkkä rakennus, vaan oppilaat ja opettajat. Sen huomaa kuka tahansa piipahtaessaan tyhjässä koulussa esim. heinäkuussa. Pähkinärinteen koulu toimi kevään neljässä eri toimipisteessä, mikä loppujen lopuksi ei koulun yhtenäisyyteen tehnyt särön säröä.
Otin kuvan kotona olohuoneeni pöydän päällä olevasta kahdesta kevätlahjasta. Prässätty vanerilautanen on Alvar Aallon perusdesignia, vaikka oletan, että itse Aalto suunnitteli tunnetuimmat maljansa ja lautasensa lasisiksi. Sijoitin lautasen kuvattavaksi nimenomaan olohuoneeni pöydälle, koska pöytä sattuu olemaan Aaltoa.
Lautanen on Vantaan kaupungin lahja eläkkeelle lähteville. Aluksi olin pettynyt, kun en saanut Vantaan kaupungin viiriä. Minusta mies ei ole mikään mies, jos hänellä ei ole pianon tai kirjahyllyn päällä upeaa viiririvistöä. Minulla on vain yksi viiri. Olen ylpeä siitä, koska se on VOAY:n eli Vantaan opettajien ammattiyhdistyksen viiri. Nykyään viirit eivät ole muodissa.
Toisaalta Aallon lautasella on minulle paljonkin symboliarvoa. Olen aina ollut Aalto-fani huolimatta Enso Gutzeitin päärakennuksesta, joka peittää komean Uspenskin katedraalin lähes tyystin. Toinen virhe on tietysti Finlandia-talon käyristyvät ja putoilevat marmorilaatat. Olen varma, että itse Aalto olisi ensimmäisen laattakadon jälkeen laitattanut uudet laatat eri kivilajista. Aalto oli funktionalisti. Syvällisemmin tutustuin Aallon tuotantoon opiskellessani opettajaksi Jyväskylässä.
Lautanen on kaunis, se on korkeakulttuurin tuote. Opettajan ja koulujärjestelmän tärkein tehtävä on kulttuuriperinnön siirtäminen sukupolvelta toiselle. Jos sitä ei tehtäisi, kaikki kehitys pysähtyisi seinään, vrt. William Golding ja "Kärpästen herra".
Oppilaani Helmi, jolla on kaunis sisäinen maailma, toi minulle pikkuisessa punaisessa kirjekuoressa kaikkien aikojen parhaan kevätlahjani, mollamaijan kasvot. Hän halusi, että avasin paketin hänen nähtensä. Olin todella yllättynyt, kun huomasin, että mollamaijan naama oli isosisäni Bertilin tekemä.
Joskus tunnilla tuli puheeksi mollamaijat. Tuli heti selville, että oppilaat eivät tienneet, mikä mollamaija on, joten tietenkin selitin. Kerroin heille myös isoisästäni Bertil Lundellista, jolla oli firma T:mi B. Lundell.
Isoisäni oli itseoppinut kuvataiteilija, joka teki tauluja sekä seinäreliefejä, mikä ei ollut kovin tuottoisaa hommaa. Hän perusti käsityöverstaan, jonka päämyyntiartikkeleja olivat mollamaijan kasvot, joulupukin naamarit sekä vappurekvisiitta. Ensimmäisen firmansa ja parhaat taulunsa hän jätti Viipuriin.
Sodan jälkeen Helsingissä firma oli suurimmillaan, oli kaksi toimipistetta, työntekijöitä oli viitisenkymmentä. Kun muovi tuli, Bertilin firma jäi vastaavista firmoista Suomessa ainoana pystyyn, koska hänellä oli hyvät sopimukset Stockmannille ja Etolaan. Lopuksi firmassa teki töitä enää kolme ihmistä, Bertil ja kaksi pikkutarkkaa maalaria. Tavaraa alkoi virrata kaukomailta.
Yksikään hänen neljästä pojastaan ei kyennyt jatkamaan firmaa, koska he eivät olleet käsistään kovin taitavia, joten firma myytiin 1970-luvulla. Isäni Vidar oli kyllä taitava piirtämään ja maalaamaan.
T:mi B. Lundell oli perhefirma, isä Bertil hoiti käytännön hommat, äiti Laina kaiken muun. Lapsenlapsille verstas oli mitä ihanin leikki- ja tutkimispaikka. Sitä paitsi hyllyllä oli kaksi laatikollista serkkuni sarjakuvalehtiä, Aku Ankkoja ja Pecos Billejä.
Hesarin korttelit kertovat -sarjasta, klikkaa niin voit lukeakin. Luulen, että jutun Rantalan Olli tarkoitti nuken sijaan mollamaijan tykötarpeita.
Helmin minulle lahjoittama mollamaijan naama oli pienintä kokoa, niitä oli kolmea kokoa. Yhtään naamaa jäänyt suvulle, myytäviksi ne tehtiinkin.
Helmi oli löytänyt naaman isoäitinsä kokoelmista. Aion kehystää mollamaijan naaman jollakin tavalla, muistoksi seuraaville sukupolville. Ehkä teen kehykseen jonkinlaisen tarinan.
Kiitos isoäidille ja Helmille!
Ennen sotia Turussa Bertilillä oli leiman mukaan jo firma pystyssä, mutta silloin firma keskittyi korkokuviin. Keskellä olevassa laatassa on komea Suomen kartta.
Toinen myyntikuvasto, jonka olen löytänyt: rapukesti - ja vappurekvisiittaa sekä ikimyyntituote, joulupukinnaamari.
Unelmakuva: Bertil verstaalla, pisin mies keskellä, kaksi työntekijää on lomalla intistä. Sotapoikien asusteista päätellen kuva on Turusta, niin vanhanaikaiset univormut, ja hyllyillä on paljon korkokuvia.
Aion jatkaa blogikirjoittelua. Martti Hellström kirjoittaa hyvinkin ahkerasti, vaikka onkin ollut eläkkeellä jo vuoden päivät. Martin blogin näkökulma on kasvatusfilosofinen, minun käytännönläheinen ja koulutuspoliittinen. Molempia varmaan tarvitaan.
Aion tehdä sijaisuuksia jonkin verran, jotta säilytän tuntuman kouluun.
Tekstit
