Käsin kirjoittaminen parantaa oppimista

Kaunokirjoitusta vuodelta 1941

Kuvana on 9-vuotiaan isäni Vidarin lähettämä joulupostikortti isoisälleni Bertilille sinne jonnekin. Nokkelimmat huomasivat Olympiarenkaat. Kisat piti järjestää Helsingissä v. 1940. 

Vantaan, silloisen Helsingin maalaiskunnan, kaikkien aikojen suurin yleisurheilija on Taisto Mäki, Rekolan Paimenpoika. Mäki juoksi ensimmäisenä maailmassa kymppitonnin alle puolen tunnin. Hänellä oli myös 5000 metrin maailmanennätys. 

Hän juoksi Rekolasta päivittäin töihin Katajanokalle (2 kertaa 23 km) rautapuntit jaloissaan. Kikan hän oli saanut mestarijuoksija Hannes Kolehmaisen isoveljiltä, jotka olivat juosseet ammattilaisina Amerikassa.

Taisto Mäki ei päässyt koskaan olympialaisiin, koska sota tuli väliin. 

19.10. Keski-Uusimaa

Kaunokirjoitus saattaa siirtyä ajasta ikuisuuteen

Opetushallitus uudistaa parhaillaan perusopetuksen opetussuunnitelmaa ja leikkauslistalla saattaa olla kaunokirjoitus.

Äidinkielen opettajain liiton puheenjohtaja Susanna Huhdan mukaan liitolla on positiivinen kanta mahdollisuuteen.

– Kaunokirjoitus ei poistu opetusmahdollisuutena, vain velvoite opettaa se poistuu. Ytimessä on etenkin se, että kahden erilaisen käsialan opettaminen on ikään kuin hukkaan heitettyä aikaa. Kaunokirjoituksen opettamisen velvoituksen poistuessa jäisi aikaa muuhun.

Vastakkaista mieltä on keravalainen OAJ:n Uudenmaan alueyhdistyksen edustaja Pekka Juntunen.

– En kannata näin radikaalia uudistusta. Kaunolla on suuri merkitys esimerkiksi hienomotoriikan kehittymisessä. On surkeaa katseltavaa, kun kuudesluokkalainen kirjoittaa tikkukirjaimilla. Tekstaus ja kauno voivat hyvin olla rintarinnan.

Keski-Uusimaan otsikko on outo, koska kaunokirjoitus on siirtynyt historiaan jo ajat sitten.

Kouluissa on opetettu jo pitkään Uusia tyyppikirjaimia, ks. Kirjoituskirjaimet. Tavoitteena on ollut, että jokaiselle oppilaalle kehittyy sujuva ja selkeä, sidosteinen peruskäsiala, josta myöhemmin kehittyy oma persoonallinen käsiala.

En poistaisi nykyisiä kirjoituskirjaimia. Ne muistuttavat kovasti tekstauskirjaimia, mutta kirjainten sitominen toisiinsa estää sanojen hajoamisen epämääräisiksi kirjainjonoiksi.

Nykyisten kirjoituskirjainten pikkukirjaimet ovat muodoiltaan erinomaisia ja yksinkertaisia kirjoittaa. Poikkeus on pikku-q, jossa ei ole alapoikkiviivaa. Asia onneksi korjaantuu.

Ongelma on ollut kirjoituskirjainten isot kirjaimet, joissa on jäänteitä kaunokirjoituksesta. Olisin yksinkertaistanut isot alkukirjaimet siten, että ne muistuttaisivat isoja tikkukirjaimia ilman yhtään ylimääräistä koukeroa. 

Nyt ei kannattaisi hosua. Viime vuosina on kohkattu liiankin kanssa.

Käsinkirjoitus vähenee – miten se vaikuttaa meihin? (Yle 17.1.2014)

Kohkataan, kohkataan (Properuskoulu 14.7.2014)

Seiskan poikkiviiva on rehabilitoitava

Minua ärsyttää niin vietävästi. Monia opettajia ärsyttää niin vietävästi. Kun Uusiin kirjaimiin ja numeroihin siirryttiin, seiskasta jätettiin poikkiviiva pois.

Opetushallituksen sivuilta: Uusissa kirjain- ja numeromalleissa on pyritty ottamaan huomioon muualla maailmassa, etenkin Pohjoismaissa käytettävät kirjain- ja numeromerkit.

Seiskan suhteen ei olisi pitänyt ottaa mallia muualta. Olisi pitänyt luottaa suomalaiseen traditioon.
 

 
Suomalaisen seiskan poikkiviivan isänä voidaan pitää tykistönkenraali, Mannerheim-ristin ritari Vilho Nenosta  (1883-1960). Paina edellistä linkkiä ja lue kenraali Nenosen ihmeellinen lyhyt henkilöhistoria.

Robert Brantberg: Nenosen kiinnostus numeroihin ei rajoittunut pelkästään numeroituihin käskyihin, tykistössä pyöritetään paljon numerotietoa. Nenonen oli jo 1920-luvulla antanut sekaannusten välttämiseksi ohjeen, jonka mukaan numero 7 aina on kirjoitettava poikkiviivalla.

Suomen kouluissa seiskaa ryhdyttiin kuitenkin kirjoittamaan ilman poikkiviivaa. Nenonen kirjelmöi asiasta kouluhallitukseen, hän viittasi asian tärkeyteen tykistössä. Kouluhallitus kieltäytyi muuttamasta käytäntöä vedoten kaunokirjoituksen asiantuntijan lausuntoon. Myöhemmin poikkiviiva kuitenkin palasi käyttöön.

Nyt ei seiskassa ole enää nenospoikkiviivaa.

Olen sotilasarvoltani jääkäri, en tiedä tykeistä tai tykkien ammusten lentoratojen laskemisesta yhtään mitään. Mutta olen kenraali Nenosen kanssa täysin samaa mieltä, seiskan poikkiviiva on sekaannusten välttämiseksi tärkeä.

On ällöttävää korjata matematiikankokeita ja arpoa onko kyseessä seiska tai ykkönen väkäsellä varustettuna. Uudet kirjaimet tulivat Suomen kouluissa käyttöön v. 2000. Ensimmäiset oppilaat, jotka olivat opetelleet uuden malliston alusta alkaen, tulivat minulle oppilaiksi viidennelle luokalle v. 2005.

Hämmästys oli molemminpuolinen, oppilaat eivät tahtoneet saada selvää käsialastani. Minä ärsyynnyin heidän katkonaisesta käsialastaan, joka näytti  tekstauksen ja kaunokirjoituksen sekasotkulta. Yritin kahden vuoden aikana painottaa oppilaille, että seiskan poikkiviiva on tärkeä, mutta osa heistä oli omaksunut nykyseiskan selkäytimiään myöten, mitäään ei ollut enää tehtävissä.

Kun kolmisen vuotta sitten otin pitkästä aikaa vastaan ekan luokan, tein selkeän linjapäätöksen - opetan oppilaille seiskan poikkiviivan ja vaadin sen käyttöä.

Käsin kirjoittamisen autuudesta

Wikipediasta: 

Suomessa oli pitkään käytössä arkkitehti Toivo Salervon 1930-luvulla suunnittelema koukeroinen kirjoitus, jossa tavoitteena oli kirjoittaa kukin sana nostamatta kynää paperista kertaakaan. 

Aika koukeroa on, Salervon muokatut tyyppikirjaimet vuodelta 1950:

Skannasin kaunokirjaimet isoon kokoon vanhasta työkirjasta. Paina isoa ö-kirjainta, niin näet kirjaimet suurempana.

Minulla on käytössäni Printelin toimittama Opettajan päiväkirjakalenteri. Ennen vanhaan päiväkirjaa täytettiin jälkikäteen, kirjattiin ylös mitä oppitunnilla tehtiin. Päiväkirjat kerättiin talteen ja säilöttiin rehtorin kansliaan rautaoven takana olevaan kassaholviin. Erittäin jännittävä tilanne oli, kun koulutarkastaja saapui koululle, sillä hän kyyläsi opettajien päiväkirjat läpi. Hän myös laski luokan mustekynien määrän.

Nykyään päiväkirja on opettajan yksi suunnittelun välineistä. On koko lukuvuoden toimintakalenteria ja viikkokohtaista jaksosuunnittelua. Tilaa on arvioinnille, seurannalle ja muistiinpanoille. Minulle tärkein osio on viikkoaukeama, johon merkkaan tulevat kokeet ja muut normaalista koulurutiinista poikkeavat tapahtumat.

Nuoren opettajan päiväkirja on täynnä muistiinpanoja, kirja on pullea, koska väliin on laitettu kaikenmaailman monisteita. Mitä vanhempi opettaja on, sitä tyhjempi päiväkirja on. Johtunee varmaan siitä, että kokeneen opettajan päänuppi on yhtä hyväksi koettua suunnitelmaa.

Miesopettajien päiväkirjojen kannet ovat asiallisen siistejä, hyvä, kun opettaja on edes muistanut raapustaa oman nimensä kirjan kanteen. Naisopettajien päiväkirjojen kannet ovat jollakin tavalla herttaisia. Niihin on liimattu tarroja ja enkeleitä ja perheenjäsenten valokuvia. Jotkut opettajat ovat päällystäneet koko höskän läpinäkyvällä itseliimautuvalla muovilla. Oman päiväkirjani kanteen olen tekstannut paksulla mustalla tussilla kirjaimet K-A.

Opettajienkokouksissa pidän päiväkirjaani aina auki, kirjoitan tulevat yhteiset tapahtumat heti paikoilleen. Muuten unohdan ne. Kokousten henkisinä luppoaikoina lueskelen viikkoaukeaman alareunoissa olevia mietelauseita.

Tämän lukuvuoden kiihottavin mietelause on rehtori Marja-Stiina Suihkon ajatelma:

Kyllä myös käsin kirjoittamisen taito kuuluu yleissivistykseen.

Voi olla, että rehtori Marja-Stiina Suihko on nero. Olen hänen kanssaan täysin samaa mieltä.

Ennen puhuttiin kaunokirjoituksesta, koska muoto oli tärkeää. Muistan hyvin mustetäytekynät ja niiden hajun. Kynän jälki kaartui kauniisti, joskus jälki oli ohut, joskus paksu, vrt. o-kirjain. Kaunokirjoitus oli zen-laji, keskittyminen oli äärimmäisen tärkeää. Jos ajatukset olivat muualla tai hosui, jälki oli kaameaa. Kuten kaunon nimikin kertoo, pyrittiin kauneuteen.

Rakastin kaunokirjoitusta, kirjoittaminen muistutti jollakin tapaa tyhjennysriittiä. Ei ollut mitään muuta kuin mustekynä ja paperi, jäljelle jäi muoto. Keskikoulun päästötodistukseni ei ollut häävi. Kiitos kaunokirjoituksen, kuvaamataidon ja uskonnon, pääsin rimaa hipoen lukioon, koska ko. oppiaineet olivat kymppejä. Kympin hieno puoli on, että kymppi kompensoi.

Nyt puhutaan käsialakirjoituksesta. Kun käsialakirjoitus tuli, sanottiin, että muoto ei ole enää niin tärkeää. Seuraus oli, että joidenkin oppilaiden tekstistä ei aina tahdo saada millään selvää.

ks. Uudet kirjaimet Opetushallituksen sivuilta

Kun Uusiin kirjaimiin siirryttiin, tavoitteena oli, että käsialasta tulisi selkeää. Mielestäni on käynyt juuri päinvastoin, koska Uusista kirjaimista puuttuu kantava idea. Eniten minua ihmetyttää ns. irtokirjaimet kuten pienet s ja r. Kaikkia kirjaimia ei ole sidottu naapureihinsa, mikä tekee tekstistä katkonaista, kun kynä välillä hyppelehtii pakosta ilmaan irti paperista. Isot kirjaimet ovat äärimmäisen epäjohdonmukaisia, joissakin on kaunokirjoituksen jäämiä, jotkut ovat melkein tikkukirjaimia. Itse olen ratkaissut ongelman siten, että käytän tylysti isoina kirjaimina vain tikkukirjaimia. Päinvastoin kuin kaunokirjoitus, nykyinen käsialakirjoitus on rumaa.

Koska käsialakirjoitus on hyppivää ja keikkuvaa, tulee paljon enemmän kirjoitusvirheitä kuin ennen.

Perinteistä ainekirjoitusta ei saa unohtaa. Nykyään ainakin alakouluissa puhutaan tarinoista ja tarinavihoista. Ainekirjoittaminen on hyvin luovaa toimintaa. Omat oppilaani rauhoittuvat täysin, kun he pääsevät kirjoittamaan käsin omia tarinoitaan. Ainekirjoituksella on myös terapeuttinen puoli, kun ihminen pääsee purkamaan sisintään.

Tietokoneella kirjoittaminen on erittäin vauhdikasta ja ajattelun kannalta jouhevaa, koska tekstiä voi korjata helposti jälkikäteen, voi lisätä tai poistaa osia. Tietokoneella kirjoittaminen on tasa-arvoista, kun jälki on kaikilla samaa. Ei rangaista huonosta käsialasta.

Oppilas pitää totuttaa kirjoittamaan sekä käsin että koneella.

Kauno on kuollut

Yle 3.9.

Viisi vuotta sitten tehty kirjainuudistus on hankaloittanut kirjoittamisen opettamista ja oppimista kouluissa. Opetushallituksen mukaan tarkoituksena oli helpottaa käsin kirjoittamista, mutta luokanopettajien mielestä uudistus epäonnistui.

Luulen, että kyse on siitä, että moni opettaja yhä edelleen ajattelee asiaa "wanhan kaunon" kantilta. Kaunokirjoitusta ei enää ole, eikä sitä ole siksi syytä lapsilta odottaakaan.

On luonnollista, että alkuopetuksessa keskitytään tiukasti käsin kirjoittamisen ulkoisiin sääntöihin kuten kirjainten muotoihin ja kirjainten sitomisiin toisiinsa. Joku malli on aina oltava.

Lopullisena tavoitteena on kuitenkin sujuva käsiala, joka on luettavaa. Viitos-kuutosluokilla alkaa oppilaiden varsinaisen oman käsialan muotoutuminen. Alkaa olla aivan sama, onko se ja se kirjain piirretty prikulleen alkuopetuksessa opittujen sääntöjen mukaan.

Jos joku oppilas ei osaa piirtää oikein esim. isoa G-kirjainta, sanon hänelle, että piirrä se vaikka tikkukirjain G:llä ja sido se kunnolla seuraavan kirjaimeen.

Ajatelkaapa itse: Kuinka paljon oikeastaan enää kirjoitat käsin? Etkö useinmiten käytäkin tietokonetta ja jotain kirjoitusohjelmaa?

Teimme viime lukuvuonna kuutosluokkalaisten kanssa ns. pitkiä kirjoitelmia ATK-tunneilla. Tulos yllätti minut täysin. Edes "heikoille" poikaoppilaille kirjoittaminen ei ollut enää tuskaa, vaan luova prosessi. Kirjoitelmista tuli pitkiä, ja ihme ja kumma, sain tekstistä selvän ja jopa oikeinkirjoitus sujui.

Muoto ei sittenkään ole niin tärkeää, tärkeää on aina sisältö.

Kyllä meidän pitää aina miettiä, mikä on asian ydin ja tärkeää ennen kuin alamme leikkiä lillukanvarsilla.