Äitienpäivän suomalainen isä oli korsolainen Vilho Reiman

Vilho Reimanilla oli kahdeksan lasta. (kuva Museovirasto)

5.5. Vantaan Sanomat

Äitienpäivän tuoja voi saada nimikkotien Korsoon

Mies, joka toi Amerikasta Suomeen äitienpäivän, ansaitsee nimeään kantavan kadun. Kahden miehen valtuustoaloite esittää Vilho Reiman tieksi tai kaduksi nykyistä Tavitietä Korsossa.

Korsoon siksi, että Kymissä syntynyt ja Helsingissä kuollut kouluneuvos Vilho Reima (1867–1948) asui elämänsä aikana myös Korsossa, silloin Tuusulaan kuuluneessa osassa.

Äitienpäivän isäksi Reima tuli 1918, jolloin Suomessa vietettiin ensimmäisen kerran äitien merkkipäivää. Silloin tosin vain Alavieskassa ja heinäkuussa.

Jo seuraavana vuonna äitejä juhlittiin usealla paikkakunnalla. Vähitellen Reima sai juurrutettua Yhdysvalloista tuomaansa ideaa koko maahan ja juhlapäiväksi vakiintui toukokuun kolmas sunnuntai.

Vuonna 1927 äitienpäivä siirrettiin nykyiselle paikalleen, koska toukokuun toinen sunnuntai oli opettajien kannalta parempi. Silloin ei vielä ollut kiireitä kokeiden arvostelussa ja kevättodistusten kirjoittamisessa. Äitienpäivästä tuli virallinen liputuspäivä 1947.

Hieno juttu Vantaan Sanomista - en tiennyt ollenkaan, että äitienpäivän isä oli korsolainen opettaja Vilho Reiman.

Äitienpäivän juuret ovat Yhdysvalloista. Ameriikan maalta on tullut muutakin kuin hampurilaisia ja halloweenia.

Levitin juuri puuöljyt terassiin ja kuuntelin samalla radiota. Haastateltiin oululaista isoäitiä, jolta kysyttiin mikä on tärkeintä nykylapselle. Hän vastasi suurinpiirtein näin: Lapsilla pitää olla säännöllinen elämä ja elämänrytmi ja heille pitää antaa rajoja ja paljon rakkautta.

En voi olla muuta kuin samaa mieltä oululaismummon kanssa. Ei se nykylapsi ole yhtään sen kummempi kuin lapset ennen. 

Enkeliporsas antaa vuoden parhaan lausunnon enkulimitalin oululaismummolle. Mummot tietää, jostain syystä ihmiset tulevat vanhemmiten viisaiksi.

Äidit ovat Suomen selkäranka.

Hei, taas meitä syyllistetään

Suomen vanhempainliitto: Kasvatussopimuksista tukea

Suomen Vanhempainliitto haluaa kaksivuotisella kampanjallaan herättää keskustelua vastuullisesta vanhemmuudesta ja aikuisten yhteisestä tehtävästä taata lapselle hyvä elämä.

Mitä asioita hyvään elämään kuuluu? Mitkä tekijät häiritsevät lapsen kasvua? Mitä minä voin tehdä, jotta omilla, ja toistenkin lapsilla olisi edellytykset hyvään elämään?

Vanhemman ja kasvattajan osa ei aina ole helppo. Epäonnistumisen ja riittämättömyyden tunne tulevat monelle vanhemmalle tutuiksi. Kasvatustehtävää häiritsevät myös monet ulkoiset tekijät. Niiden torjuminen ja suodattaminen vaatii rohkeutta, tahtoa ja aikuisten keskinäistä yhteistyötä.

Meillä aikuisilla on valta ja vastuu tarjota lapsille hyvä elämä ja tie kohti hyvää aikuisuutta. 

Kuten Vanhempainliitto ilmoittaa, kampanjalla on tarkoitus herättää keskustelua vastuullisesta vanhemmuudesta. Räväkät julisteet ovat osa kampanjaa. Tarkoitus ei ollut aloittaa uutta talvisotaa.

Kampanjan alku on onnistunut, koska keskustelu on ollut hyvin värikästä. 

Vanhempainliiton kampanjalla on selvä tilaus. Osalta vanhempia on vanhemmuus kadonnut. Eletään kuin ikuista murrosikää:

Opettajaäiti yleisönosastolla: Annoin 4-vuotiaani maistaa alkoholia (Iltalehti 5.5.)

- Minun mielestäni lapset voivat maistaa tilkan aikuisen lasista. Tähän se kiinnostus onkin meillä loppunut, Korhonen sanoi IS:lle.

Korhonen ei pidä Vanhempainliiton kampanjaa sinällään huonona.

- Olen sellaista vastaan, että alkoholi on kokonaan kiellettyä, mutta 18 vuotta täytettyään saa vetää pään täyteen, Korhonen totesi.


Ei kotona lapsille kannata alkoholia tuputtaa. Kaikki tietävät, kuinka vakava ongelma alkoholi Suomessa on. Moni aikuinen tempoo viinaa kaksin käsin.

Tiina Korhonen ei ota huomioon, että myös lapsen toveripiiri kasvattaa. Törmäsin ongelmaan, kun yksi lapsistani jäi alaikäisenä kiinni ns. pilkkimisestä. Hän pyysi Alkon edessä aikuista ostamaan pullon siideriä. Siltä istumalta aloin huolestuneena soitella 15-vuotiaan lapseni kaveripiirin vanhemmille.

Ensimmäinen isä: "No problem, mun tytön ei tarvitse pilkkiä, ostin tytölle siiderit itse."

Toinen isä: "Joo, ei tässä mitään, ostin tytölle siiderit."

Isät välittivät alaikäiselle tyttärelleen alkoholia. Kolmannelle isälle en enää soittanut.


Lastenpsykiatri: Alkoholin maistattaminen turhaa (HS 5.5.)

Lapset eivät tarvitse alkoholikasvatusta, kommentoi kirjoitusta lastenpsykiatri, Pelastakaa lapset -järjestön ylilääkäri Jari Sinkkonen sunnuntaina.

"Alkoholi haittaa vakavasti lapsen fyysistä kehitystä samalla tavalla kuin äidin alkoholinkäyttö vaurioittaa sikiötä", Sinkkonen sanoo. Hänestä alkoholia ei pidä maistattaa lapsilla alkoholikasvatuksen nimissä.

"Oma näkemykseni on se, ettei vanhempien pidä juoda alkoholia oman lapsensa tai nuorensa kanssa, vaikka nuori olisikin jo 'varttunut nuori'. Alkoholi kuuluu aikuisuuteen", Vanhempainliiton toiminnanjohtaja Tuomas Kurttila toteaa.


Alkoholi kuuluu aikuisuuteen, jos silloinkaan. Moni valistunut varttunut nykynuori ei käytä päihteitä lainkaan.

Isot pisteet Vanhempainliiton hienolle kampanjalle. 

Angry parents

9.3. Uusi Suomi

Kauhukertomukset suututtavat: "Jokaisesta vanhemmasta tehdään häirikkö"


Vanhempainliitto kertoo olevansa pettynyt julkisuudessa esillä olleisiin ”yksipuolisiin kauhukertomuksiin” kouluista ja päiväkodeista.


- Jokaisesta pienen lapsen vanhemmasta tehdään häirikkö, joka vaikeuttaa ammattikasvattajien työtä. Tämä on kestämätöntä, eikä edistä lapsen parasta ja kasvatuskumppanuuden syntyä. Tarvitsemme syvällisempää vuorovaikutusta kodin ja koulun välille, kommentoi Vanhempainliiton toiminnanjohtaja Tuomas Kurttila.

Kurttila myöntää, että julkisuudessa esillä olleet ääritapaukset ovat todellisia. Hänen mielestään ne ovat kuitenkin vain pieni osa kokonaiskuvaa.

Vanhempainliitto vaatiikin, että vanhempiin kohdistuva vihapuhe tulee lopettaa.

- Vanhempien haukkuminen ja niputtaminen häiriköiksi on loputtava. Usein asioiden taustalla on todellista huolta lapsen kasvusta ja oppimisesta. Vanhempien huoli on kuultava ja otettava tosissaan. Se on ammattilaisten tehtävä. Ammattilaisia on näissä tilanteissa tuettava, toivoo Kurttila.

Iltapäivälehdet nostavat esiin aina kaikkein krouvimmat tapaukset, mutta en ole huomannut missään varsinaista vanhempiin kohdistuvaa vihapuhetta. Ääritapaukset ovat tietenkin pieni osa kokonaiskuvaa kuten Kurttila toteaa.

Kurttila ampuu yli sanoessaan, että "jokaisesta pienen lapsen vanhemmasta tehdään häirikkö". Vanhempia ei ole "niputettu häiriköiksi".

Kodin ja koulun välinen yhteistyö on kehittynyt kovasti viimeisinä vuosina, mikä on hieno asia. Kurttila penää kasvatuskumppanuutta, mikä on luonnollista. Sekä vanhemmat että opettajat pyrkivät lapsen hyvään.

Monessa kunnassa on käytössä sähköinen ilmoitustaulu Wilma, joka on helpottanut kovasti opettajan ja vanhempien välistä viestintää. Ei tarvitse jatkuvasti soitella. Wilma-viestinnän huono puoli on, että kirjoitettua sanaa voi tulkita niin monella tavalla. Kun nappia painaa, harkitsematonkin viesti on heti luettavissa.

Vaikeat asiat kannattaa aina käydä läpi kasvokkain.

Olen opettanut pitkään, en ole joutunut koskaan varsinaisen häiriköinnin, esim. jatkuvan puhelinterrorin tai Wilma-viestitulvan kohteeksi. Kun vanhemmalla on huoli lapsestaan, on selvää, että opettaja joutuu viestimään tiheämpään kuin muulloin. Useinmiten viestintä kannattaa.

Uran alkuaikoina minut on kerran uhattua ampua, kun jouduin kantamaan poikkeavasti häiriköivän oppilaan luokasta ulos. Oli suojeltava muita oppilaita. Uhkauksen jälkeen ei ollut kiva opettaa futista koulun urheilukentällä. Alitajuisesti sitä odotti luodin läjähtävän takaraivoon. Onneksi uhkaus oli tehty kiivastuksissaan ilman ampumistarkoitusta.

Nuori opettaja on usein epävarma. Opettajiksi opiskeleville pitää opettaa, kuinka vanhempien kanssa tehdään yhteistyötä. Toivottavasti nykyään opetetaan, sillä ennen ei niin tehty. 

Ennen tietokoneaikaa koulujen kanslioissa oli ns. oppilaskortteja. Kun piti soittaa oppilaiden vanhemmille, piti ravata kansliaan ja hakea oppilaskortista puhelinnumero. Korteista löytyi myös vanhempien ammatit. Ammatit syöpyivät nuoren opettajan mieleen.

Aloittaessani työt olin 24-vuotias poika. Kun soitti oppilaan kotiin, ei ollut aivan sama kenelle soitti. Oli huomattavasti rennompaa soittaa tavallisen ammatin omaavalle isälle tai äidille. Olin hyvin varautunut, kun tiesin, että huoltaja on ison firman johtaja tai muuten yhteiskunnallisesti tärkeässä asemassa. Joskus jonkun oppilaan huoltaja oli psykiatri, toiselle opettajalle oli myös vaikea soittaa.

Onneksi enää oppilaiden vanhempien ammatteja ei ole kirjattu minnekään. Voi keskustella oppilaasta vanhempien kanssa ilman paineita. Myöhemmin olen huomannut, että ammateilla ei ole mitään merkitystä, kun puhutaan lapsista. Huoltajat ovat isiä ja äitejä.

Kannattaa lukea:

Opetusalan eettisen neuvottelukunnan kannanotto 18.1.2007

Vanhemmat kasvatusleirille?

HS 4.9.

Opettaja-lehden Laaksola: Vanhemmat kasvatuskoulutukseen

Opettaja-lehden päätoimittaja Hannu Laaksola vaatiivanhemmille kasvatuskoulutusta. Laaksolan mielestä vanhemmat ovat nykyään hukkateillä lastenkasvatuksessa. Hänen mielestään myös lakia on muutettava niin, että oppilaan ojentaminen kouluissa olisi mahdollista.

"Kun rehtori ojentaa oppilasta tupakanpoltosta, määrää tämän kirjoittamaan tutkielman tupakoinnin vaarallisuudesta ja vaatii lupauksen olla polttamatta, vanhempi tekee rehtorin toimista tutkintapyynnön apulaisoikeuskanslerille eikä ymmärrä kodin ja koulun kasvatusvastuuta ja lapsen parasta."

Hän viittaa Sastamalan Sylvään koulun tapaukseen, jossa rehtori sai oppilaiden ojennuksesta huomautuksen apulaisoikeuskanslerilta. Laaksolan mielestä rehtori toimi kasvatuksellisesti oikein, vaikka apulaisoikeuskansleri katsoi toiminnan lainvastaiseksi.

Sääli, että hysteerisessä säästövimmassa on voimakkaasti harvennettu neuvolaverkostoa.

Arvo Ylppö varmaan kääntyilee haudassaan. Neuvoloissa vanhempia opastettiin kädestä pitäen. Neuvolat edustivat sitä paljon penättyä yhteisöllisyyttä. Neuvolatoiminta on mitä parhainta ennaltaehkäisevää toimintaa.

Kun olin nuori isä, asuin Vantaan Kaivokselassa. Samassa korttelissa, lastenvaununkantaman päässä, oli Kaivokselan neuvola. Sinne oli helppo mennä. Neuvolan tädit, samoin kuin viereisen leikkipuiston puistotädit, tunsivat nimeltä kaikki Kaivokselan lapset. Neuvoloissa käytiin harva se päivä, siellä rupateltiin joskus jopa kahvikupposen kanssa. Tavattiin muita isiä ja äitejä, tutustuttiin. Kylä tuli tutuksi.

Nyt ympäristön pikkuneuvolat on kaikki lopetettu. Kaikki raahautuvat vaunuineen alueen keskustan isoon neuvolaan Myyrmäkeen. Jonotetaan aikaa. Kukaan ei oikeastaan enää tunne ketään.

Päätoimittaja Hannu Laaksolan ajatus on hyvä, mutta lienee mahdoton käytännössä toteutettaa.

Olen joskus ajatellut, että yläkoulussa voisi olla jonkinlainen perhe-oppiaine, jossa käytäisiin läpi kaikenmaailman asioita, joita perhe-elämässä kohdataan. Tärkein osa oppiaineessa voisi olla lastenkasvatus. Opeteltaisiin, kuinka eletään murrosikäisen lapsen kanssa. Opeteltaisiin perhen taloudenpitoa. Laskettaisiin asuntolainojen todellisia hintoja. Opeteltaisiin säästäväiseksi.

Laaksolan esityksen ongelma on, kuinka bongataan ne kasvatuskoulutusta tarvitsevat isät ja äidit.

Ylivoimaisesti suurin osa kohtaamistani vanhemmista on tunnollisia ja vastuunsa tuntevia ihmisiä. He eivät tarvitse mitään kasvatuskoulutusta. Koulutusta tarvitsevat vanhemmat eivät todennäköisesti kasvatuskoulutukseen tulisi.

Joku ehdotti jo, että opettajat toimisivat jonkinlaisina kasvatuskonsultteina.

Yhdessä keskisuomalaisessa kunnassa ehdotettiin, että opettajat voisivat toimia kyläkoulussaan tietotekniikkaneuvojina. Opetettaisiin iltaisin kylän aikuisia tietotekniikan saloihin.

Opettajia on yritetty velvoittaa sairaanhoidollisiin tehtäviin. Emme ole lääkäreitä tai sairaanhoitajia. Meitä ei ole koulutettu sairaanhoidollisiin tehtäviin. Ensiapu on asia erikseen.

Emme voi pitää iltaisin vanhemmille kasvatuskerhojakaan.

Emme ole joka alan konsultteja. Emme voi perehtyä kaikkeen. Emme voi ottaa vastuuta joka asiasta.

Opettajat ovat opettajia.

Jatkuva sotatila?

Miller, Douglas, The Swiss at War

Opettaja 26.8.

Kodin ja koulun päivä

Tuomas Kurttila tuomas.kurttila@vanhempainliitto.fi

Viime viikkoina olemme saaneet lukea toinen toistaan kärjekkäämpiä otsikoita suomalaisesta kouluarjesta. Opettajat ovat kertoneet kauhukakaroista ja hirviövanhemmista. Vanhemmat ovat kertoneet väkivaltaisista ja henkistä kiusaamista harjoittavista opettajista. Lapsilta on saatu kommentteja molemmista.

Todellisuus syntyy sanoista ja puheesta. Tosiasiat väistyvät, kun mielikuvat jyräävät. Näin on käymässä peruskoulua koskien. Toivon, että palaamme vastuullisille raiteille. Suurimmaksi häviäjäksi jää muutoin lapsi.

Yhteinen tehtävämme, kodin ja koulun, on rakentaa kouluarjesta turvallista ja hyvää. Keskinäisen kunnioituksen ja kohtaamisen ilmapiiriä on siksi vahvistettava. Tämä vaatii meiltä aikuisilta erityisesti yhtä asiaa: koti- ja ammattikasvatus eivät saa nakertaa toistensa uskottavuutta. Me olemme kumppaneita, emme vihollisia. Välissämme ei ole muuri, välissämme on silta.

Vanhemmat voivat tukea opettajien työtä ja luokkarauhaa. Tapa, jolla vanhemmat puhuvat lastensa kuullen koulusta ja opettajasta, tukee tai nakertaa opettajan auktoriteettia. Suomen vanhempainliiton ja sitä kautta tuhansien vanhempainyhdistysten viesti on: opettajaa ja koulua ei kritisoida lapsen kuullen.

Samalla toivon, että opettajat tukevat vanhempien kasvatusauktoriteetin muodostumista. Ratkaisevan tärkeää on, etteivät opettajat kritisoi vanhempia julkisesti tai opettajainhuoneessakaan. Käytäville kaikuu.

Pisteet Tuomas Kurttilalle

Julkisuuteen nousee kaikein kärjekkäimmät kouluun liittyvät asiat ja ilmiöt, kuristaja- ja kalapuikkopojat ja teippaajamaikat. Tavallinen koulun arki on samanlaista kuin ennenkin, opetetaan ja opiskellaan, tehdään työtä. Työtavat ja opiskelun välineet ovat kehittyneet, lapset ovat välittömämpiä ja avoimempia kuin ennen kuten muukin yhteiskunta on.

Kodin ja koulun välinen yhteistyö on kehittynyt rajusti viime vuosina.

Kun kävin kansakoulua 1960-luvulla, yleensä vanhemmat eivät ottaneet kouluun yhteyttä ollenkaan. Isä talutti minut ekalle luokalle koulun pihaan, äidin kanssa menimme kaksistaan ilmoittautumaan oppikouluun. Joskus jompikumpi vanhemmista kävi oppilastöiden näyttelyssä, muistaakseni opettajille he eivät koskaan puhuneet sanaakaan. Ylioppilasjuhlissa annettiin ruusukimppu käteen ja otetiin Kodakilla pari kuvaa.

Oma koulunkäyntini oli hyvin itsenäistä, ei siihen puututtu, meni syteen tai saveen. Vanhempani luottivat kolmeen poikaansa.

Nyt on Wilmaa ja arviointipalavereja, luokkatoimikuntaa ja kodin ja koulun yhteistyöpäiviä, johtokuntaa ja vanhempainyhdistyksiä. Yleisesti ottaen vanhemmat tukevat lastensa koulunkäyntiä aivan eri tavalla kuin ennen.

Opettajana en voi valittaa.

Ylilyöntejä on aina ollut puolin ja toisin. Ylilyönnitkin ovat osa elämää, koulu ei todellakaan ole irrallinen osa yhteiskuntaa. Opettajankaan ei pidä lähteä hötkyilemään, jos joku vanhemmista "hyökkää rajusti koulua kohtaan". Pinnassa on oltava jonkinverran sitkonahkaa, kaikkea ei pidä ottaa itseensä.

Aivan suvereenisti suurin osa oppilaista on aivan tavallisia lapsia iloineen ja murheineen. Iltalehtien lööpit ovat aivan eri asia kuin koulujen arkitodellisuus.

Tänään koin opettamisen iloa "Leijona-" eli Lions Quest-tunneilla.

Oppilaat olivat kaaressa ja keskustelimme tunteista. (Tähän on todettava, että en ole tunne-elämän expertti.) Oppilaat viittailivat aktiivisesti ja olivat nykylasten tapaan hyvin avoimia. Oli hienoa huomata, että työskentelyvaihe ja koonti sujuivat upeasti ilman ylenmääräistä hälyä ja tönimistä.

Oppimisessa ja kasvamisessa kehitys on parasta mitä tiedän. Oppilaiden edistys pitää opettajan hengissä.

Olen syyllinen syntisäkki

Ben Quilty

Vanhempien siedettävä kritiikkiä

Sunnuntai Hesarin Mielipide-sivulla oli aivan upea kirjoitus nimimerkiltä "Ammatillisen perhekodin äiti". Kolahti.

Monta kertaa on tullut esille, että muun muassa opettajien työtä vaikeuttaa vanhempien röyhkeä asenne. Koska opettajista on tehty täysin puolustuskyvyttömiä, voisimme kenties keskittää huomiomme tämä ongelman ratkomiseen.

Rajua tekstiä. Suvereenisti suurin osa vanhemmista on onneksi terveitä ja yhteistyökykyisiä ihmisiä. En ole koskaan opettajana vanhempia kohdatessani koennut olevani täysin puolustuskyvytön. Voi olla, että tietyt "opettajatyypit vetävät röyhkeitä vanhempia" kimppuunsa.

Lehtikeskustelun tyyli on ylivarovainen. Lähes kaikki jutut päättyvät jonkun asiantuntijan kommenttiin siitä, että vanhempia ei tule syyllistää, sillä he tekevät jo parhaansa. Kaikki eivät varmasti tee.

Tämä on totisinta totta! Jos asiat ovat pielessä, ongelma pitää tunnistaa ja siitä pitää puhua suoraan.

Vanhemmuuten kuuluu aina syyllisyydentunto. Isät ja äidit miettivät usein jälkikäteen, että ehkä siinä ja siinä tilanteessa olisi pitänyt toisin.

Muutama vuosi sitten olin ällöttävässä tilanteessa. Pohdittiin joukolla, kuinka oppilaan elämä saataisiin takaisin oikeille raiteille. Paikalla minun lisäkseni oli leegio ammattilaisia, oli psykologia, kuraattoria, terveydenhoitajaa ja sosiaalityöntekijää sekä kyseinen oppilas että hänen vanhempansa. Kaikki vain hymyilivät, vaikka asia oli äärimmäisen vakava. Missään vaiheessa asiaan ytimeen ei tartuttu. Vanhempien annettiin puhua puuta heinää, kukaan meistä ammattilaisista ei pyrkinyt estämään sitä, mitään ei sanottu vanhemmille suoraan.

Pari erityisopettajakaveriani lopetti opettajan työt väsyttyään tehottomaan ja jatkuvaan palaveeraamiseen ja vatvomiseen. Mitään ei saatu aikaan, mistään oikeista asioista ei puhuttu, saatiin aikaan vain paperipinkkoja, joita pyöriteltiin vuodesta toiseen.

Vanhemmilla on vastuu paitsi lapsensa kasvattamisesta myös omasta kasvustaan ihmisenä ja kasvattajina. Tästä näkökulmasta katsottuna sopiva määrä syyllisyydentuntoa on myös hyväksi - sen puuttuminen tai toisaalta valtavassa itsesäälin tunteessa rypeminen taas ei ole.

Kuinka moni meistä kasvatusalan ammattilaisista on koskaan sanonut suoraan jollekin vanhemmalle, että "sinulla on vastuu lapsesi kasvattamisesta"?

Nyt tunnen syyllisyyttä sekä vanhempana että opettajana.

Terve syyllisyydentunto voi auttaa ihmistä ottamaan vastuun omasta elämästään ja sen jälkeen vapautumaan siitä. Koskaan ei ole myöhäistä tulla paremmaksi vanhemmaksi.

Terve syyllisyydentunto on hieno sanapari, joka pitää ottaa käyttöön esim. vanhempainilloissa.

Kasvattajan täytyy uskaltaa olla myös se "paska ämmä". Aina ei voi olla kivaa, aikuisellakaan.

Näin on.

Pitää ottaa huomioon, että mielipidekirjoituksen kirjoitti ammatillisen perhekodin äiti, joka kohtaa ainoastaan ongelmaperheitä. Siksi kirjoitus oli näin suora. Tavallisen luokan opettajana on huomattavasti helpompaa.

Opettajuus muistuttaa vanhemmuutta, sillä myös opettajuuteen kuuluu syyllisyydentunto. Kaiken voisi aina tehdä paremminkin. Terveen opettajan on tunnettava rajansa ja ymmärrettävä, että aivan kaikkia asioita ei voi saada kuntoon. On oltava myös realisti. Muuten kaatuu.

Koulun työrauha heikentynyt?

HS 11.8.
Vanhemmat: Koulun työrauha heikentynyt

Työrauha peruskoulussa on lasten vanhempien mielestä heikentynyt hieman kahdessa vuodessa. Tämä käy ilmi Suomen vanhempainliiton viime keväänä tekemästä verkkokyselystä, johon vastasi noin 1 600 huoltajaa.

Edellinen vanhempainbarometri on vuodelta 2009.

Hyvänä lasten työrauhaa piti nyt yli 60 prosenttia 1.–6. luokkien oppilaitten vanhemmista. Yläkoulun oppilaitten vanhemmista tyytyväisiä oli vain alle puolet.

Molemmissa ryhmissä tyytyväisten osuus oli laskenut kahdeksan prosenttiyksikköä.

Samankaltainen ero näkyy myös siinä, onko opettajalla vanhempien mielestä riittävästi aikaa oppilaalle.

"Kuilu ala- ja yläkoulujen välillä on huolestuttava", sanoo vanhempainliiton toiminnanjohtaja Tuomas Kurttila.

Vanhempien huoli työrauhasta pitää Kurttilan mukaan ottaa vakavasti. Toisaalta hänen mukaansa ei ole syytä lietsoa pelkoa, jonka mukaan kaikki oppilaat olisivat häiriintyneitä, työolosuhteet mahdottomia ja opettajat ja vanhemmat koko ajan tukkanuottasilla.

En tiedä, mistä on tullut sellainen kuva, että koulujen työrauha olisi huonontunut vuosi vuodelta. Ehkä aika kultaa muistot.

Kun aloitin opettajan työt 1980-luvulla työrauhaongelmat olivat samaa luokkaa kuin nyt. En ole huomannut työrauhan suhteen suuria heittelyjä.

Varmaan nykyvanhemmat seuraavat lastensa koulunkäyntiä tiiviimmiin kuin ennen. Työrauhan lisäksi koulukiusaaminen on ollut julkisuudessa vahvasti esillä, vaikka kouluissa koulukiusaamiseen on kiinnitetty huomiota enemmän kuin koskaan.

Ennen kiusattiin laajemmin ja rajummin ja väkivaltaisemmin. Välitunneilla on enää harvoin poikien välisiä tappeluitakaan, joita pitää mennä rauhoittelemaan. Veri lentää hyvin harvoin.

Oma isäni Vidar kävi koulua sota-aikana ja sen jälkeen mm. Helsingin Eläintarhan kansakoulussa ja Kallion yhteiskoulussa. Silloin tappelut ja koulukiusaamiset olivat todellista arkipäivää. Armoa ei annettu ollenkaan. Kansakoulussa ei uskaltanut mennä vessankaan, kun isommat pojat polttivat siellä tupakkaa, selkään olisi saanut. Koulumatkat olivat järkyttäviä, Alppilasta piti kerätä isompi porukka oppikoulupoikia, muuten koulumatkalla läpi muitten poikien reviirien olisi saanut turpaan.

Oma kouluaikani 1960-70 luvuilla ei ollut niin rajua, mutta selvästi tappelujen ja kiusaamisten suhteen rankempaa kuin nyt.

Kurttila on aivan oikeassa, ettei ole mitään syytä lietsoa, jonka mukaan kaikki lapset ovat häiriintyneitä. Ylivoimaisesti suurin osa lapsista on aivan tavallisia kivoja lapsia.

Kurttila toteaa, että kuilu ala- ja yläkoulujen välillä on huolestuttava. Voin rauhoitella, ettei näin ole. 12-13-vuotiaalle lapselle yläkouluun siirtyminen on odotettu ja aivan luonnollinen elämänvaihe. Kun olen jutellut omien entisten oppilaitteni kanssa, jotka ovat yläkoulussa, siirtymisongelmia ei ole juuri ollut.

Nykyiset yläkoulun aineenopettajat ovat kouluttautuneet tehtäväänsä perinjuurin ja osaavat asiansa. Toista oli peruskoulun siirtymävaiheessa, jolloin joukossa oli joitakin pettyneitä, osin katkeroituneitakin entisiä oppikoulunopettajia, joita järkytti kovasti kohdata koko ikäluokan kirjo.

Niin...ja silloin isäni ja minun kouluaikoinani ei ollut mitään vanhempainbarometreja. Oikeastaan vanhempia ei kiinnostanut lastensa koulunkäynnit hevosenpöläytystäkään.

Kännykällä turvaa

HS-STT 8.8.

Koululaisen kännykkä tuo vanhemmille turvallisuuden tunnetta

Yhä useampi ekaluokkalainen lähtee koulutielle kännykkä repussaan. Mannerheimin Lastensuojeluliiton Lasten mediabarometri 2010 -tutkimuksen mukaan jo 82 prosentilla seitsemänvuotiaista ja 94 prosentilla kahdeksanvuotiaista suomalaislapsista on oma kännykkä.

Puhelimen hankintaa perustellaan yleensä sillä, että lapsi saa helposti yhteyden vanhempiinsa. Kyselyyn vastasi viime vuonna vajaat 750 perhettä.

Teleyhtiö DNA:n tuore koululaistutkimus puolestaan kertoo, että yli puolet ekaluokkalaisista käyttää kännykkää soittelun lisäksi myös pelaamiseen ja valokuvien ottamiseen. Nettikyselyyn vastasi lähes 800 vanhempaa.

DNA:n tutkimuksen mukaan tärkeimmät syyt puhelimen hankintaan ovat koulun alkaminen ja vanhempien turvallisuuden tunne.

Jokainen vanhempi joutuu pohtimaan varustetaanko oma ekaluokkalainen kännykällä vai ei. Kun kolme vanhinta lastani aloittivat koulutiensä, ei kännyköitä vielä ollut yleisessä käytössä. Nuorimmat kaksi lastani lähtivät kouluun kolmisen vuotta sitten vuoden välein.

Pidin tuolloin itsestään selvänä, että pikkukoululaisilleni hankittiin kännykät. Ensimmäisellä luokalla lapseni pääsivät vielä iltapäiväkerhoon, mutta jo toisella luokalla piti pärjätä iltapäivät omin voimin. Silloin kännyköitä alettiin käyttä todenteolla.

Kuvataidekoulut, pianotunnit ja korikset alkavat lapsilla usein jo ennen kuin me vanhemmat olemme tulleet töistä kotiin. Varmistussoitot ovat olleet tarpeen.

Koulussa opettajana lasten kanssa olemme keskustelleet kännykkäetiketistä. Kouluaikana kännykkää ei saa käyttää kuin tositarpeeseen ja luvalla. Kätevää on, kun vanhemmat tekstiviestillä ilmoittavat, milloin lapsen pitää pitää mennä vaikkapa kouluhammaslääkäriin. Enää ei minun juuri tarvitse kiinnitellä työpöytääni muistitarralappuja niin paljon kuin ennen.

Oppilaat ovat ymmärtäneet aivan hyvin, ettei kännykkää saa räplaillä tunneilla tai välituntisin. Luulen, että tarpeeton kännykkäräpläily on yleisempää yläkouluissa ja lukioissa.

Keskellä kesää minulle tuli puhelu teleyhtiöstä, koska lasteni sopimukset olivat katkolla. Yleensä, kun minulle jotain "puhelinmarkkinoidaan", suljen puhelimen melkein heti ja tylysti. Nyt myyjä oli todella taitava, hän aloitti toteamalla, että poikani puhelimen nettikustannukset ovat noin 12 euroa kuukaudessa. Teleyhtiö tarjosi yhden euron kuukausimaksua rajattomalla nettiyhteydellä, lisäksi hän tarjosi älypuhelinta yksi euro per kuukausi 24 kuukauden ajan. Alensipa hän vielä hiukan puhelujen hintaakin.

Hankin välittömästi molemmille lapsilleni älypuhelimet. Nyt lapsillani on tietokone ja netti koko ajan mukanaan. Olimme sopineet, että lapset saavat käyttää tavallista tietokonetta tunnin ajan per päivä.

Meille vanhemmille tuli uusi ongelma. Jouduimme pitämään palaverin ja miettimään, miten suhtaudutaan lasten kännykän nettikäyttöön.

Kotona pystymme suurinpiirtein valvomaan lasten päivittäistä tietokoneen käyttöä. Jos lapset roikkuvat netissä ylenmäärin, voi näppäimistön viedä hätätapauksessa vaikka töihin mukaan. Pelit loppuu siihen.

Nettikännykkä on koko ajan lasten mukana.

Ei auttanut muu kuin keskustella lasten kanssa ja todeta, että kännykän nettikäyttöön pätee "samat lait" kuin tietsikan käyttöönkin. Neuvoin ja neuvon koko ajan, kuinka nettikännykkää käytetään.

Lasten kännyköissä on onneksi helppo ja käyttäjäystävällinen Android toisin kuin minulla. Omassa puhelimessani on sotkuinen ja vaikeasti viriteltävä Symbian, joka aiheuttaa minulle harmaita hiuksia. Toisaalta kännykässäni on markkinoiden paras kamera, jota käytän hyvin paljon. On mahtaavaa, kun kamera on koko ajan mukana.

Isi, pelaa mun kaa...

healingstory.org

(Kuva on kertakaikkiaan viehättävä. Isä opastaa tytärtään ja on innostunut. Aina ei tarvita linnanmäkiä tai elämysmaailmoja. Yhteinen aika ja tähtitaivas riittää.)

HS-STT 15.9.

Kysely: Nuoret haluavat lisää aikaa isän kanssa

Nuorista 70 prosenttia ei saa mielestään viettää riittävästi aikaa aikuisten kanssa, ilmenee Nuorten Akatemian kyselystä.

Valtaosa vastanneista haluaisi enemmän aikaa jonkun lähipiirinsä aikuisen kanssa. Eniten lisäaikaa haluttaisiin omilta vanhemmilta ja erityisesti isältä. Vastaajat mainitsivat myös tädit ja sedät sekä isovanhemmat.

Hoplaa...viiden lapsen isänä tunnen piston sydämessäni. Niin monta kertaa on minua kysytty pelaamaan vaikkapa shakkia, ja niin monta kertaa olen keksinyt jonkin verukkeen, jotta ei tarvitsisi. Aika usein röhnin miniläppärini kanssa ja sanon vain, että myöhemmin.

Lapset kasvavat nopeasti, jossain vaiheessa he eivät enää kysy isiään tai äitejään leikkeihin mukaan.

Myöhemmin, myöhemmin...

Vanhemmuus on viitseliäisyyttä ja vastuun ottamista.

Joskus tuntuu siltä, että itsenäistämme lapsemme liian varhain. Kyllä se isän syli kelpaa vielä kymmenvuotiaallekin lapselle, jos se syli on vain saatavilla.

Nuoret ovat monelle vain välttämätön paha. On aikuisia, jotka karttavat tai pelkäävät nuoria. Nuoriin on helppo kohdentaa vihansa.

Nuoretkin ovat joidenkin lapsia, jotka kaipaavat aikuista.

Perhetyöntekijöitä kouluihin

HS-STT 20.1.

Kouluihin tarvittaisiin perhetyöntekijöitä, sanoo lapsiasiavaltuutettu Maria Kaisa Aula. Perhetyöntekijät auttaisivat sekä oppilaita että vanhempia saamaan keskinäiset suhteensa raiteilleen.

Aulan mielestä vanhemmat jäävät liian usein yksin silloin, kun he eivät pärjää lapsensa kanssa.

Vanhemmilla pitäisi olla myös velvoitteita kodin ja koulun tiiviimpään yhteistyöhön.
Aulan mukaan kodin ja koulun yhteydenpito on Suomessa erittäin vähäistä verrattuna muihin Euroopan maihin.

Kyllähän sitä kaikkea kivaa aina ehdotella saa. Aulan ehdotus on mitä kannatettavin.

Mutta...se iso MUTTA.

Kertaan ties monenneko kerran: Suomessa kunnat maksavat pääosin peruskoulun. Kunnat ovat kuralla, rahaa ei ylimääräsitä heru. Opettajia lomautellaan pitkin Suomea ja pikkukouluja lopetellaan ja isoissa kunnissa "säästellään seinistä".

Samaan aikaan opetusministeri puhuu aivan vakavalla naamalla, että oppilaiden koulupäivää pitäisi pidentää kahdella tunnilla. Erityisopettajia ja -kouluja kaivataan lisää. Sairaalakoulupaikoista on kliininen pula. Ampumistapausten vuoksi kouluihin huudetaan psykologien ja kuraattorien ja lääkärien lisävirkoja. Kouluavustajia on liian vähän. Luokkakoot ovat joissakin kunnissa järisyttävän ylisuuria. Homekoulujakin pitäisi korjata.

Kun kaikkien ehdotusten kustannukset lasketaan yhteen, saadaan aikaan ällistyttäviä rahasummia.

No money, no honey.

Joskus sitä toivoisi, että kouluasioista päättävät viranomaiset istuisivat kaikki isoon pyöreään pöytään ja miettisivät vähän sitä priorisointia, saataisin aikaan looginen marssijärjestys. Olisi kiva, jos sen pöydän ääressä oli joku ihminen maksajapuoleltakin eli kunnista.

Se ostaa, jolla on rahaa.

Älä lyö lasta!

Yle 5.10.

Vanhemmat ja koululaiset ovat eri puolilla maata käyneet vastarintaan koulusäästöjä vastaan. Muun muassa Raaseporissa ja Lopella osoitettiin maanantaina mieltä. Myös esimerkiksi Espoossa ja Oulussa säästöt kirvoittavat arvostelua.

Pikkuhiljaa aletaan herätä. Vanhemmat tajuavat, että säästöt ovat suoraan omalta lapselta pois. Kunta on kuntalaisia varten, siksi sitä kunnallisveroa maksetaan.

On väärin, että lasten opetus säästetään henkihieveriin. On oikein, että vanhemmat vaativat kunnollista opetusta kotikunnaltaan.

Esimerkiksi Espoon kymmenen prosentin säästötavoite suoraan oppitunneista on älytön. On outoa, että Suomessa opetus ei ole enää yhdenvertaista.

Lasten perusoikeudet määritellään Suomen Hallitusmuodossa. Hallitusmuodon mukaan lapsia tulee kohdella tasa-arvoisesti ja yksilöinä.

Voidaanko enää puhua lasten tasa-arvoisesta kohtelusta, kun opetuksen taso on riippuvainen asuinkunnasta?

- Siellä annetaan muutamia ympäripyöreitä lukuja, ja on vähän epäselvää, että onko ne yhdeltä vai seitsemältä vuodelta. Sitten kun pyydetään täsmentämään ja näyttämään paperi, että mikä osuus tuottaa minkäkin verran säästöjä, niin niistä ei saa mitään tietoa. Eli oletan, että siellä käydään sellaista arvuuttelua, että tästä voitaisiin saada säästöjä, ja toivotaan parasta. Paniikkinappulaa on painettu selvästi, vanhempia edustava Miikka Soivio valittaa.

"Paniikkinappula" kuvaa tilannetta hyvin. Kun ei muuta keksitä tai osata, niin lasten opetusta vähennetään.

Raaseporin mielenosoituksissa lapset kantoivat kylttejä, joissa luki:

Älä lyö lasta.
Kuuntele minua.

Miksi yhteiskunta lyö laimin tulevaisuutensa? Nyt tehtävät paniikkisäästöt otetaan vielä kaksinverroin takaisin mm. kasvavina sosiaali- ja terveydenhoidon kuluina.

Olen ihmetellyt, miksi jonkun paniikkikunnan vanhemmat eivät ole kollektiivisesti haastaneet kuntaansa oikeuteen opetuksen laiminlyönneistä. Luulen, että Espoon kaupunki sohaisi juuri tähän ärsytyspisteeseen, Espoo on pullollaan vaativia koulutettuja vanhempia, juristejakin.