Jatkuva sotatila?

Miller, Douglas, The Swiss at War

Opettaja 26.8.

Kodin ja koulun päivä

Tuomas Kurttila tuomas.kurttila@vanhempainliitto.fi

Viime viikkoina olemme saaneet lukea toinen toistaan kärjekkäämpiä otsikoita suomalaisesta kouluarjesta. Opettajat ovat kertoneet kauhukakaroista ja hirviövanhemmista. Vanhemmat ovat kertoneet väkivaltaisista ja henkistä kiusaamista harjoittavista opettajista. Lapsilta on saatu kommentteja molemmista.

Todellisuus syntyy sanoista ja puheesta. Tosiasiat väistyvät, kun mielikuvat jyräävät. Näin on käymässä peruskoulua koskien. Toivon, että palaamme vastuullisille raiteille. Suurimmaksi häviäjäksi jää muutoin lapsi.

Yhteinen tehtävämme, kodin ja koulun, on rakentaa kouluarjesta turvallista ja hyvää. Keskinäisen kunnioituksen ja kohtaamisen ilmapiiriä on siksi vahvistettava. Tämä vaatii meiltä aikuisilta erityisesti yhtä asiaa: koti- ja ammattikasvatus eivät saa nakertaa toistensa uskottavuutta. Me olemme kumppaneita, emme vihollisia. Välissämme ei ole muuri, välissämme on silta.

Vanhemmat voivat tukea opettajien työtä ja luokkarauhaa. Tapa, jolla vanhemmat puhuvat lastensa kuullen koulusta ja opettajasta, tukee tai nakertaa opettajan auktoriteettia. Suomen vanhempainliiton ja sitä kautta tuhansien vanhempainyhdistysten viesti on: opettajaa ja koulua ei kritisoida lapsen kuullen.

Samalla toivon, että opettajat tukevat vanhempien kasvatusauktoriteetin muodostumista. Ratkaisevan tärkeää on, etteivät opettajat kritisoi vanhempia julkisesti tai opettajainhuoneessakaan. Käytäville kaikuu.

Pisteet Tuomas Kurttilalle

Julkisuuteen nousee kaikein kärjekkäimmät kouluun liittyvät asiat ja ilmiöt, kuristaja- ja kalapuikkopojat ja teippaajamaikat. Tavallinen koulun arki on samanlaista kuin ennenkin, opetetaan ja opiskellaan, tehdään työtä. Työtavat ja opiskelun välineet ovat kehittyneet, lapset ovat välittömämpiä ja avoimempia kuin ennen kuten muukin yhteiskunta on.

Kodin ja koulun välinen yhteistyö on kehittynyt rajusti viime vuosina.

Kun kävin kansakoulua 1960-luvulla, yleensä vanhemmat eivät ottaneet kouluun yhteyttä ollenkaan. Isä talutti minut ekalle luokalle koulun pihaan, äidin kanssa menimme kaksistaan ilmoittautumaan oppikouluun. Joskus jompikumpi vanhemmista kävi oppilastöiden näyttelyssä, muistaakseni opettajille he eivät koskaan puhuneet sanaakaan. Ylioppilasjuhlissa annettiin ruusukimppu käteen ja otetiin Kodakilla pari kuvaa.

Oma koulunkäyntini oli hyvin itsenäistä, ei siihen puututtu, meni syteen tai saveen. Vanhempani luottivat kolmeen poikaansa.

Nyt on Wilmaa ja arviointipalavereja, luokkatoimikuntaa ja kodin ja koulun yhteistyöpäiviä, johtokuntaa ja vanhempainyhdistyksiä. Yleisesti ottaen vanhemmat tukevat lastensa koulunkäyntiä aivan eri tavalla kuin ennen.

Opettajana en voi valittaa.

Ylilyöntejä on aina ollut puolin ja toisin. Ylilyönnitkin ovat osa elämää, koulu ei todellakaan ole irrallinen osa yhteiskuntaa. Opettajankaan ei pidä lähteä hötkyilemään, jos joku vanhemmista "hyökkää rajusti koulua kohtaan". Pinnassa on oltava jonkinverran sitkonahkaa, kaikkea ei pidä ottaa itseensä.

Aivan suvereenisti suurin osa oppilaista on aivan tavallisia lapsia iloineen ja murheineen. Iltalehtien lööpit ovat aivan eri asia kuin koulujen arkitodellisuus.

Tänään koin opettamisen iloa "Leijona-" eli Lions Quest-tunneilla.

Oppilaat olivat kaaressa ja keskustelimme tunteista. (Tähän on todettava, että en ole tunne-elämän expertti.) Oppilaat viittailivat aktiivisesti ja olivat nykylasten tapaan hyvin avoimia. Oli hienoa huomata, että työskentelyvaihe ja koonti sujuivat upeasti ilman ylenmääräistä hälyä ja tönimistä.

Oppimisessa ja kasvamisessa kehitys on parasta mitä tiedän. Oppilaiden edistys pitää opettajan hengissä.