Kallis, kallis junioriurheilija

PuHu Juniorit valittiin Urheilugaalassa Vuoden 2012 Hyväksi Seuraksi ja sai Pohjola-palkinnon.

8.4. IS

Raportti paljastaa: Lasten harrastuksiin todella uppoaa omaisuus

Lasten ja nuorten harrastuksiin kuuluu nykyisin jopa kolme kertaa enemmän rahaa kuin kymmenen vuotta sitten, tuore tutkimus osoittaa.

Harrastusten kallistuminen johtuu monesta tekijästä.

Seurojen jäsenmaksut ovat nousseet. Monesta harrastuksesta on tullut kallista välineurheilua. Rahaa kuluu entistä enemmän myös matkakuluihin.

Kuluja lisää myös se, että harrastuskaudet ovat pidentyneet ja harrastuskertoja on tullut lisää.

Asiasta kertova tutkimusraportti kuuluu opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuihin.

Erityisen paljon on kallistunut lasten jääkiekkoharrastus. Jääkiekon pelaaminen on kallistunut niin kilpaurheilijoilla kuin harrastajilla.

Kun kymmenen vuotta sitten 15-18–vuotiaalta kilpaurheilijalta kului 3 700 euroa jääkiekkoon, nyt häneltä kuluu 12 700 euroa.

Kalleimmat lajit ovat tutkimuksen mukaan ratsastus ja taitoluistelu. Edullisimmat lajit ovat salibandy, pesäpallo ja koripallo.

Jos ratsastuksen harrastajalta kului kymmenen vuotta sitten lajiin 2 400 euroa, nyt häneltä kuluu 5 600 euroa.

Ratsastustuntien kalleudesta huolimatta hevosurheilu ei ole pelkästään rikkaiden perheiden harrastus. Tutkimuksen mukaan ratsastusta harrastavien tulotaso on alle keskiarvon.


Joustava koulupäivä (Properuskoulu 13.8.2013)

Kun lapsella ei ole varaa harrastaa (Properuskoulu 12.2.2013)

Onneksi nuorimmat lapseni pelaavat koripalloa, vaikka ei sekään enää niin halpaa ole kuin ennen. Pääkaupunkiseudun korisseurojen harrastusmaksuissa on suuria eroja. Lasteni seura, vantaalainen PuHu Juniorit, on halvimmasta päästä. Siitä huolimatta toiminta on laadukasta. 

Valmennus on erittäin korkeatasoista, valmentajina on Suomen parhaita korisvalmentajia. Kaikki lapset kehittyvät ja heille taataan riittävästi myös peliaikaa. 

Harrastusmaksuja nostaa esim. turnaukset. Jo kymmenvuotiaat juniorit matkustavat Ruotsiin tai Viroon pelaamaan korista. 

Lasten harrastuksesta on tullut koko perheen harrastus. On hauska on olla mukana järkkäämässä Ricoh-kotiturnausta, katsella sarjamatseja ja reissata lasten mukana pelimatkoilla. Koko ajan tutustuu uusiin ihmisiin.

Jos moottoriurheilu lasketaan urheiluun, on se tietenkin kalleinta urheilua. Vantaa on todellinen motocrosskaupunki. Nuoret lahjakkaat crossarit joutuvat hankkimaan sponsoreita kustantaakseen harrastuksensa.

Jääurheilun harrastusmaksut alkavat kohta karata käsistä. Pian tavallisella palkansaajalla ei ole varaa laittaa lastaan jääkiekkoseuraan. Vantaalla mielenkiintoinen jääkiekkoseura on Icehearts, joka toimii toisin kuin muut jääkiekkoseurat. 

On selvää, kun kunnat eivät pysty tarjoamaan asukkailleen edes kunnollisia peruspalveluja, rahaa ei liikene liiemmin urheiluseurojen tukemiseen. Lasten kannalta laadukas peruskoulu on sittenkin tärkeämpää kuin urheiluseuratoiminta.

Kuntien on priorisoitava. Silloin urheiluseurojen on pärjättävä lähes omillaan ja lasten vanhempien kukkaron on vain venyttävä.

Mielenkiintoista on, että lasten urheilu on yksipuolistunut, ennen harrastettiin monia lajeja yhtäaikaa. Tyyppiesimerkkejä ovat esim. Jari Litmanen ja Tuomo Ruutu. Molemmat pelasivat juniorina melko pitkään sekä jalkapalloa että jääkiekkoa. 

Seurasin vantaalaisen Tuomo Ruudun jalkapallopelaamista kaupungin koulujen välisessä jalkapallosarjassa. Tuomosta olisi takuulla halutessaan tullut myös huippufutari.

Jotenkin tuntuu oudolta, että junnupelaajilla ei muka ole enää aikaa pelata kesäisin futista ja talvisin kiekkoa tai korista. Joskus koulussa oppilas on tullut minulle itkuisena kertomaan, että oma valkku pakottaa jättämään sen toisen lajin pois. Ei tajuta, että lajit voivat pitkään tukea toisiaan.

Hieman urheilusta, ja rakkaista työkaluistani

Hiihtojakso on takana, tänään luisteltiin ja pelattiin jäällä ensimmäistä kertaa. Kaivoin miesmaikkojen pikkuruisesta pukuhuoneesta vanhat Daoust-luistimeni esiin. Nilkkatuet ovat hieman repsahtaneet, mutta muuten ne ovat vielä hyvät. Älkää olko huolissanne, kyllä, olen kyllä teroituttanut niitä aika ajoin.

Luistimeni ovat ainoat työkaluni pääni lisäksi, jotka näyttävät kestävän alusta loppuun. Ostin luistimet vuonna 1980 ensimmäiseen työpaikkaani Vantaan Hiekkaharjun kouluun. Olin silloin nuori poika, 24-vuotias.

Olen ajatellut, että luistelen niillä eläkkeelle asti. Minulla on vielä kolme vuotta aikaa viralliseen eläkeikääni, mutta en ole varma mitä teen. Jos menen eläkkeelle, kun on määrä, olen vasta 60-vuotias. 36 vuotta opettajantyötä olisi silloin takana. Monen koulupojan kanssa yhdessä on luisteltu.

Koen itseni nuoreksi ja kunto on hyvä. Voi olla, että luistelen Daousteillani pidempään. Pitää katsoa, kuinka koulumaailma makaa kolmen vuoden päästä.

Syksyllä 1980 ostin myös verkkarit. Ajattelin pikajuoksija Ossi Karttusta, joka juoksi kilpaa yhdessä Markku Kukkoahon kanssa. Pojat juoksivat niin lujaa, että nykyiset suomalaiset varttimailerit näyttävät pikkupojilta. Ossi Karttunen juoksi kotimaan kisat aina sama risainen paita päällä, mikä minusta oli hienoa. Paita oli Karttusen talismaani. Ajattelin, että ostamani verkkarit kestäisivät alusta loppuun. Eivät kestäneet, lähimainkaan, vaan hajosivat, vaikka kuinka yritin harsia niitä kokoon.

Nykypojat eivät osaa luistella yhtä hyvin kuin pojat vuonna 1980. Jotkut osaavat erittäin hyvin, pojat, jotka pelaavat jääkiekkoa jossakin seurassa. Osa pojista luistelee horjuen, hyvä, kun pystyvät pystyssä.

Vuonna 1980 kaikki pojat luistelivat hyvin, koska he pelailivat ulkojäillä alvariinsa. Kun olin koulupoika, asuin itsekin Hiekkaharjussa. Hiekkaharjun urheilukenttä oli meille kuin toinen olohuone. Kesällä kokeilimme yleisurheilua, saimme kentän vaksilta lainaksi kuulia, keihäitä ja moukareita. Mutta talvella luisteltiin paljon, tehtiin jengejä ikään katsomatta niistä pojista, jotka sattuivat olemaan paikalla.

Asuin viitisentoista vuotta Kaivokselan opettajanasuntolassa urheilukentän laidalla. Nyt asun Vapaalan aukean urheilukentän laidalla. Näin Kaivokselassa olohuoneesta urheilukentälle, niin nytkin. Koko ajan poikajoukot kentillä ovat vähentyneet. Nyt, kun katson ulos, isolla kentällä luistelee vain pari-kolme poikaa. Miksi pojat eivät enää luistele? Nekin, jotka pelailevat, pelailevat seuroissa ja jäähalleissa.

Kaivokselan kentällä pelailivat mm. Ruudun veljekset, vaikka he pelasivat kilpaa Etelä-Vantaan urheilijoissa (EVU). Nuorin pojista, Tuomo Ruutu, oli tyttäreni luokalla. Hän jäi usein kolistelemaan poikani kanssa niin myöhään, että kentän valot sammuivat. Intohimo oli niin suurta. Poikani oli useinmiten veskari, ja Tuomo luisteli ja harhautteli. Jouduin usein huutamaan partsilta pojat kotiin nukkumaan: "Nyt pojat kotiin nukkumaan. Huomenna on koulupäivä!"

Tuomo oli aivan loistava futari. Muistan aina, kun pelasimme Vantaan alakoulujen alkusarjan ottelua, Kaivoksela vs Pähkinärinne, Tuomo oli keskikentällä ja ohjasi peliä. He voittivat pelin 2-1, vaikka meillä oli parempi joukkue. Heillä oli toinen valkku kentällä, ja minä huutelin vain  kentän laidalla.

Nykyään valkut pistävät pojat valitsemaan lajinsa suurinpiirtein kymmenvuotiaana, "joko pelaat futista tai lätkää". Pakkovalinta on älytöntä. Ennen pojat pelasivat kesäisin futista ja talvisin lätkää, kuten esim. Jari Litmanen teki.

Miksi nykypojat eivät enää luistele?

Lisäys:

Viereisen yläkoulun oppilaat eivät juuri liikuntatunneilla luistele, vaan pelaavat jäällä tossulätkää. Ilmeisesti pojilla ei ole omia luistimia.

Tossulätkäkin on liikuntaa. Yläkoulun liikunnanmaikka ajattelee viisaasti, että mikä tahansa ulkoliikunta on hyväksi pojille.