Matematiikan osaamisen taso on hiipunut

22.9. Yle 

Tohtori: Opiskelijoille joudutaan opettamaan yliopistossa peruslaskutaitoja

– Ei ole tavatonta tavata opiskelijaa, jolla on peruslaskutaitojen kanssa ongelmia. Onneksi pystymme täällä siihen jonkin verran puuttumaan. Erityisesti viimeisen kymmenen vuoden aikana suomalaisnuorten matemaattinen osaaminen ja kiinnostus matematiikkaa kohtaan ovat olleet laskussa, kertoo Savonlinnan kampuksen johtaja tohtori Timo Tossavainen.

– Laskimet ovat yleistyneet, ja ihmisillä on aina älypuhelimet mukanaan. Näyttää siltä, että ihmiset eivät koe tarvetta enää osata itse, kun asiat voi tehdä koneella. Tämä on tietysti liian kapea ajatus, koska matematiikka on myös ajattelutaitoja. Niiden kehittämiselle olisi erityistä tarvetta, Timo Tossavainen pohtii.

 
Surkeaakin surkeampia laskupäitä (Properuskoulu 13.1.2013) 

Vaikka matematiikka on myös ajattelutaitoja, kyllä peruslaskulaskutaidotkin on osattava. En voi millään ymmärtää, jos ylioppilas ei hallitse yksinkertaisia peruslaskutoimituksia.

Tohtori Timo Tossavainen toteaa, että suomalaisnuorten matemaattinen osaaminen ja kiinnostus matematiikkaa kohtaan ovat laskeneet erityisesti kymmenen viime vuoden aikana. Alakoulussa oppilaat ovat onneksi vielä kiinnostuneita, sillä monelle lapselle matematiikka on lempioppiaine.

Mutta yhdyn täysin Tossavaisen ajatuksiin, matematiikan osaamisen taso on laskenut niin, että hävettää.

Mitä syitä tason laskuun voisi olla?

Miksi matematiikan osaamisen taso on laskenut juuri viimeisen kymmenen vuoden aikana?

Tossavainen mainitsee laskimet ja älypuhelimet. 

Näin varmaan on yläkouluissa ja lukioissa, mutta alakouluissa koneita ei juuri käytetä, ja silti peruslaskuja ei hallita entiseen malliin. Osalle viitos- ja kuutosluokkalaisille jopa kertotaulun osaaminen tuottaa tuskaa. Ennen oli itsestään selvää, että kaikki osasivat kertotaulun mennessään yläkouluun.

Matematiikassa kynä ja paperi ovat edelleen täyttä rautaa. Ruutupaperi ei anna armoa peruslaskujen suhteen.

Jossain vaiheessa tuntui jopa siltä, että peruslaskutaitoja halveksittiin, se on nyt vain sitä laskentoa, matematiikka on ajattelua. Mutta monelle peruskoululaiselle peruslaskujen laskeminen vaatii paljon ajattelua ja muistamista.
 
Peruskoulussa on opettettava perusasioita. 

Matematiikassa ei voi harrastaa porrashyppelyä, koska lähes kaikki uusi perustuu jo ennen opittuun. On edettävä järjestelmällisesti ja loogisesti. Oikotietä onneen ei ole.

Toinen asia, jota on pitkään halveksittu, on ulkoaoppiminen. Mielestäni yhä edelleen esim. kertotaulu pitää opetella ulkoa, vaikka runnaten. Jos ei osaa kertotaulua, ei opi jakolaskuakaan.

Myös päässälaskua tarvitaan, koska se kehittää ajattelua ja pitää aivot vireessä. Oppilaiden olisi hyvä osata vaativiakin päässälaskuja, olisi kyettävä osittamaan sekä käyttämään aivojen välimuistia, esim. 23 x 72.

Väittäisin sittenkin, että laskutaitoa mahottaa enemmän viihdepelit kuin laskimet. Viime vuosina viihdepelien pelaamisen kasvu on räjähtänyt, kun lapsilla on kännykät koko ajan mukana. Viihdepelit palkitsevat pelaajansa nopeasti, kun taas matematiikka vaatii pitkäjänteistä ajattelua ja keskittymistä. 

Olen aikaisemmin kirjoittanut aivosähköhäiriöistä, saadaan liikaa audiovisuaalisia ärsykkeitä. Jos koko ajan leikitään koneilla, on selvää, että ei sitä kunnolla jaksa paneutua keskittymistä vaativiin laskutehtäviin, vaan pää menee sekaisin. Johan väsymys painaa päälle.

Entä vaatimustaso? Vaadimmeko me oppilailta riittävästi? Jos ei mitään vaadita, ei mitään opitakaan vanha sanonta sopii hyvin matematiikkaan. 

Entä arviointi? Annammeko väärän signaalin oppilaille antaessamme kaseja liian lepsusti? Pitäisikö seiska palauttaa kunniaan?

Entä tabletit? Luullaan, että ne ovat avain kaikkeen oppimiseen. Niin, vaikka oppiminen on välillä leikkiä, välillä pitää ponnistella, tehdä työtä ja yrittää parhaansa.

Olemmeko tekemässä koulusta jonkinlaista viihdelaitosta? Paraikaa luokkia sisustellaan uuden oppimiskäsityksen mukaan liikuteltavilla pöydillä ja värikkäilä sohvilla. Opettajia usutetaan panemaan oppilaansa opiskelemaan pitkin koulun käytäviä ikään kuin oppiminen siitä paranisi.

Unohdetaan tyystin, että erityisoppilaita on voimalla integroitu luokkiin. Myös maahanmuttajataustaisten oppilaiden määrä kasvaa rajusti.  

Hei, sitä hulinaa koulun käytävillä, veikkaan minä. 

Todennäköisesti oppimisen taso tulee laskemaan entisestään. 

Rauhasta ja työrauhasta

 Löysin tämän hienon kuvan Tunnekartta-blogista. 

Eilen pidin Lions Quest -kaksoisoppitunnin. Aiheena oli "Tunteet ilman sanoja". Aihe oli minullekin hyvin kasvattava. Jotka minut tuntevat, tietävät, etten ole varsinainen tunteiden tulkki. Aiheen tavoite oli kertakaikkiaan hieno, itsekunnioituksen ja toisen kunnioittamisen vahvistaminen. Kiinnitettiin huomiota sanattomaan tunteiden viestintään ja yritettiin ymmärtää sitä. Keskusteltiin ja tehtiin pikkuharjoituksia.

Toisen ihmisen kunnioitus on katoavaa kansanperinnettä. Elämme hyvin yltiöitsekeskeistä aikaa.

Mieleeni on jäänyt Remun (Hurriganes) upea ajatelma: "Enää kukaan ei kunnioita ketään, paitsi vangit ja mustalaiset". Remu oli ajatelmallaan aikaansa edellä. Tosin Remu taisi tarkoittaa ko. ryhmien sisäistä kunnioitusta, sillä vangeilla ja mustalaisilla on omat sisäiset kunniajärjestelmänsä.

Nelosluokkalaiseni piirsivät yllä olevan tunnekartan vihkoonsa ja keskusteltavaa riitti. Ilmeisesti tunnekartta perustuu ns. SDG-tunnekarttaan. Kannattaa painaa kuvan alla olevaa linkkiä ja mennä tutustumaan myös laajempaan SDG-tunnekarttaan (SDG = Soli Deo Gloria), joka on Pelle Gudssonin tekemä. Älkää kysykö minulta, kuka on Pelle Gudsson. Yritin googlailla, mutta en saanut selvää. Ehkä kyseessä on nimimerkki, mutta hänen karttansa on joka tapauksessa hieno.

Minua viehättää kovasti kartan keskiössä oleva rauha.

Kaikki lähtee rauhasta. Opetus lähtee työrauhasta. Ei voi oppia, ellei luokassa ole työrauha.

Kun opiskelin opettajaksi, meille opiskelijoille esitettiin erilaisia oppimisen portaita. Joissain portaissa alimpana askeleena oli työrauha. Painotettiin, että opettajan on taattava työrauha, muuten oppilaat eivät opi.

Jossain määrin minusta on tullut oppimisen suhteen jonkinlainen rauhan puristi. 

Pyrin siis työrauhaan, on selvää, että en siinä aina onnistu. Kaikki lähtee yksinkertaisista ja toistuvista käytänteistä. Kun oppilaat tulevat luokkaan, tavoitteena on, että oppilas istuu omaan pulpettiinsa, mikä eliminoi turhan juoksentelun. Juoksentelusta tulee melua ja helposti riitoja. Pulpetti on oppilaan omaa reviiriä, ei sinne muiden tarvitse tulla turhaan sorkkimaan. On kyse reviirirauhasta.

Kun tulen luokkaan, nostatan yleensä oppilaat ylös seisomaan ja hiljennymme. Eleellä kunnioitamme toisiamme, samalla se on merkki siitä, että oppitunti alkaa. Nouseminen kehittää myös lasten ryhtiä eikä velttous kait muutenkaan edistä oppimista.

Oppilaat viittaavat, kun heillä on asiaa. He ovat alkaneet vähitellen tajuta, että viittaaminen on tärkeää. Muuten luokassa olisi älämölö, kukaan ei saisi selvää mistään. Pitää oppia kuuntelemaan myös toista ihmistä. Suurin osa nykylapsista on myönteisesti aktiivisia lapsia ja opiskelu on heistä hauskaa.

Kun puhun, oppilaiden on oltava hiljaa. Harva oppilas pystyy keskittymään opetukseen melussa. Kun selitän jotain asiaa, oppilaiden on odotettava, että asia on ensin selitetty ennen kuin saa kysyä.

Työskentelyvaiheeseen kuuluu aina asiallisen työn äänet. Silloin liikekin voi olla luonnollista. Minusta ei ole ollenkaan hassumpaa, kun edistynyt oppilas auttaa toista.

Oppimisympäristön pitää henkiä rauhaa.

Luokan on oltava siisti ja järjestyksessä. Olen iloinen siitä, että luokkani seinät ovat pääosin valkoisia. Valkoinen väri on seesteinen väri, rauhan väri. Länsimaissa valkoinen edustaa viattomuutta ja puhtautta ja iloa. Viattomuus, puhtaus ja ilo kuuluvat terveeseen lapsuuteen.

Tavaroiden on oltava paikoillaan ja järjestyksessä. Kun tavarat on järjestyksessä, ne on tarvittaessa helppo löytää. Sekasorto tuskin edistää oppimista.

Oppilaat istuvat luokassani jonomuodostelmissa. Jonot on helppo rikkoa tarvittaessa, kun on pari- tai ryhmätyöskentelyä. Lions Quest -tunneilla tehdään tuoleista joskus iso keskustelukaari, jolloin kaikki näkevät toisensa. Joskus lattiakin on oivaa työskentelytilaa.

Rauhalla ja toistuvilla käytänteillä on nyt suurempi merkitys kuin ennen.

Nykyelämän sykli on niin kiivas. Juostaan harrastuksesta toiseen. Viihdeteollisuus on vallannut lasten mielet, kännykät ja tietokoneet, televisio ja nappikuulokkeet. Jossain on torjuttava aivosähköhäiriöitä.

Toisaalta luokkiin alkaa virrata erityisoppilaita, kun erityiskouluja lopetellaan. Joidenkin lasten oppiminen häiriintyy ylimääräisistä ärsykkeistä. Inkluusio on haaste myös työrauhalle ja oppimisympäristöille.

Kotiluokka on rauhan ja turvan paikka.

Liikaa viihdettä liian aikaisin

Yle 4.3.

Kasvatetaanko lapset viihteen suurkuluttajiksi?

Lapsista on tullut viihteen suurkuluttajia vuosituhannen vaihteen jälkeen. Yhtenä syynä on se, että vanhemmat haluavat olla lapsille mieliksi ja tarjota viihdykettä vapaa-ajalla. Viihdeteollisuus onkin lisännyt lapsille tarkoitettuja sisältöjä musiikissa, elokuvissa ja televisiossa. Ostavatko vanhemmat viihteellä itselleen lisää vapaa-aikaa? Missä menee lapsen viihteen kulutuksen raja?

* * *

Kun tällaisia juttuja lukee, vastuullisten vanhempien omatuntoa alkaa kolkuttaa.

On pakko myöntää, että televisio, tietokoneet, konsolipelit ja kännykät ovat melkoisia oheiskasvattajia. Vaikka sitä kuinka on rajoittavinaan television katselua ja tietokoneaikaa, lasten päivittäinen viihteen kanssa kulutettu aika on melkoinen.

Lasteni päivittäinen tietokoneaika on rajoitettu yhteen tuntiin, suurinpiirtein saman verran he katsovat televisiota. Mutta kännykkäaikaa on hyvin vaikea valvoa, koska kännykkä on koko ajan lasten mukana. Nykykännykkä on tieto- ja pelikone.

Koulupäivien jälkeiset ajat ovat villiä länttä. Kun vanhemmat ovat töissä, lapset kavereineen voivat helposti pelata tietokoneella tai katsoa televisiota. Kukaan ei ole valvomassa.

Lasten päivittäinen viihteeseen kulutettu yhteisaika voi vanhemmille olla järkyttävä yllätys.

Viihdekoneet toimivat myös kätevinä "aina valmiina lastenhoitajina". Lapsi istuu hiljaa koneen ääressä.

Hyvä esimerkki löytyy omasta perheestäni. Arkiaamuisin lapset eivät kerkiä katsoa televisiota, mutta viikonloppuisin ennen kuin vanhemmat heräävät, lapset kömpivät sängyistään suoraan telkkarin ääreen. Joka kanavalta tulee lastenohjelmia. Vanhemmat saavat nukkua rauhassa ylimääräisen tunnin.

En edes tiedä, minkälaisia lastenohjelmia viikonloppuaamuisin tulee. Pitää laittaa herätyskello hieman aikaisemmin soimaan ja mennä vaivihkaa katselemaan, mitä sieltä tuutista oikein tulee. Ilmeisesti tarjonta on hyvin kiinnostavaa, koska saan nukkua rauhassa. Joskus herään lasten kinasteluun, ei ole päästy yhteisymmärrykseen siitä, mitä kanavaa katsellaan.

Kuluttamiseen erikoistunut sosiologian professori Terhi-Anna Wilska Jyväskylän yliopistosta:

- Lapsilla on paljon enemmän sananvaltaa perheissä kuin aikaisemmin. Ja tämä tämmöinen lapset ensin ja lasten ehdoilla -ajattelu levittäytyy kaikkeen perheen toimintaan ja nimenomaan kuluttamiseen. Se on sitä, että vanhemmat haluavat olla lapsille mieliksi, haluavat että lapsi viihtyy, haluavat että lapsilla on kivaa. (Yle)

Perheen sananvalta on oltava aikuisilla muuten lapsista tulee itsekkäitä pikkutyranneja. "Lapset ensin ja lasten ehdoilla -ajattelu" on löysää kasvattamista, periksi antamista. Mielistellään omia lapsia. Kouluissa löysästi kasvatetut lapset törmäävät yllättäen yhteisesti sovittuhin sääntöihin, mikä aiheuttaa ongelmia.

"Enkö minä olekaan maailman napa?"

Aivosähköhäiriöitä

Yle 6.2.

Jari Sinkkonen: Pitelemättömästi aggressiivisia lapsia yhä enemmän

 - 10-vuotias poika ajautuu hankaluuksiin koulussa hillitsemättömän aggressiivisuuden vuoksi.

Näin kuvailee tyyppipotilasta lastenpsykiatrian erikoislääkäri ja lääketieteen tohtori Jari Sinkkonen.

Yli 30 vuoden kokemuksella puhuvan Sinkkosen näkemyksen mukaan ongelmat ovat lisääntyneet.

- Tälläisten pitelemättömästi aggressiivisten lasten määrä on ihan selvästi vuosien varrella kasvanut ja kyllä sitä sylttytehdasta pitää etsiä lasten kasvatuksesta ja yhteiskunnasta, täsmentää Sinkkonen.

Muutosta hän pitää vuosikymmenten takaiseen tilanteeseen nähden täysin käsittämättömänä.

- Osa selittyy lasten ylikuormittumisella ärsykkeistä. Liian paljon on tarjolla ääntä, meteliä ja hälyä, sekä visuaalisia ärsykkeitä. Kaikki tämähän yhdistyy konsolipeleissä, kertoo rakkaasta vihollisestaan Sinkkonen.

* * *

Varmaan kaikki peruskoulun opettajat voivat yhtyä Jari Sinkkosen näkemykseen siitä, että pitelemättömästi aggressiivisten lasten määrä on vuosien varrella kasvanut selvästi. Sinkkonen pitää muutosta käsittämättömänä. Pomminvarmasti hallitsemattoman aggressiivisuuden lisääntymistä ei voida kait millään yksittäisellä syyllä selittää. 

Tietokoneet ja konsolit alkoivat yleistyä noin kolmekymmentä vuotta sitten. Nyt pelit kulkevat mukana taskuissa. Television katselu on lisääntynyt, samoin musiikin korvanappikuuntelu. Sinkkonen toteaa, että tarjolla on liian paljon ääntä, meteliä ja hälyä sekä visuaalisia ärsykkeitä. 

Itse olen aikaisemmin kirjoittanut aivosähköhäiriöisistä lapsista, jotka ovat pääosin, kuten Sinkkonen toteaa, pikkupoikia.

Aivosähköhäiriöt voivat johtaa hallitsemattomaan aggressiivisuuteen tai keskittymättömyyteen. Voi olla, että pahimmassa tapauksessa oppilas ei jaksa keskittyä viittä minuuttia kauempaa. 

- Lapset ovat liian vähän omissa oloissaan eivätkä lepää riittävästi. Lapsi kaipaa suloista joutenoloa ja spontaania leikkiä, sanoo lastenpsykiatri Sinkkonen. (Yle)

Olen viiden lapsen isä. Lapsista kolme on jo aikuisia, mutta kaksi heistä on vielä alakoululaisia.

Tunnen pistoksen sydämessäni, olemmeko ohjelmoineet lapsemme liiallisilla harrastuksilla ja valjastaneet heidät kaikenmaailman elektronisilla vempaimilla?

Onneksi omilla lapsillani on ollut aina parin kuukauden tauko kaikesta, pitkä ja vapaa kesä. Kesällä on täydellinen harrastustauko. Mökillä ei juuri katsella televisiota tai pelailla tietokonepelejä. Oleillaan vain ja elellään kuin ellun kanat.

Pelaamista olen yrittänyt rajoittaa laittamalla salasanoja tietokoneisiin ja määrittelemällä päivittäisen pelaamisajan tuntiin päivässä. Ongelma on, että koulun jälkeen lapset pörräävät myös kavereillaan, tiedän varmasti, kun he ovat sisällä, he pelaavat kimpassa.

Kun nyt kirjoitan tätä juttua, poikani odottaa koristreeneihin lähtöä. Hän paraikaa istuu sohvalla ja pelailee älypuhelimellaan. Nykylapset käyttävät odotushetkensä ja treenimatkansa älypuhelimen räpläämiseen.

Aivosähköhäiriöt tuovat uusia haasteita opettamiseen ja oppimisympäristöihin.

Olen tullut siihen tulokseen, että meidän pitää koulussa kaiken hälyn ja mölyn ja ylenmääräisen ärsykeroinan sijasta pyrkiä rauhaan, rauhalliseen ja jatkuvaan opiskelunvirtaan. Vältän projekteja. Oppikirja ja vihko ovat edelleen rautaa. Opettajan kerronta on valttia. Opetuksen herkkuhetkiä ovat rauhalliset ja eteenpäin vievät opetuskeskustelut.

Ei silti, käytän hyvin paljon dokumenttikameraa ja älytaulua. Dokumenttikameran avulla oppilaat oppivat järjestelmälliseen vihkon ja työkirjan käyttöön. Myös vastausten näyttäminen on helppoa, kun kameralla voi näyttää samaa oppi- tai työkirjaa, mikä oppilaallakin on.

Oppilaani istuvat jonoissa yksittäispulpeteissa, mikä auttaa opiskelussa keskittymiseen. Kun ryhmätöitä tehdään esim. leijonatunneilla (Lions Quest), äkkiä ne ryhmät silloin kasaan saadaan. 

Luokan etuseinää pidän lähes tyhjänä, ei turhia ärsykkeitä ollenkaan. Etuseinään en ripustele kuvistöitä. Kuvistöitä ei saa ripustella seinille hujan hajan, vaan työt on ripustettava kaikkien ripustussääntöjen mukaisesti. Seinille on jätettävä myös tyhjää tilaa. 

Seinien yleisvärinä valkoinen on ylivoimainen.

Luokka on pidettävä siistinä. Jokaiselle esineelle on paikkansa ja ne ovat käytön jälkeen palautettava juuri oikeille paikoilleen. Roskat roskikseen.

Kaikenlaista fyysistä ja henkistä sekasortoa on vältettävä.

Koulut ovat siirtymässä inkluusioaikaan. Erityisoppilaita alkaa virrata hiljalleen tavallisiin luokkiin. Erityisoppilaat tarvitsevat selkeän ja rauhallisen oppimisympäristön.