Onko koulun koolla väliä?

Espoonlahden koulu, kuva: Koiviston vihertyö oy

24.11. HS

”Iso koulu on oppilaalle parempi”, väittää Espoon koulutiloja laskeva rehtori

Kyllä suuruuden ekonomiassa on puolensa. Näin väittää vuosikymmeniä opettajana ja rehtorina toiminut espoolainen Jukka Penttinen.

”Isompi koulu on oppilaalle parempi. Sellainen vähintään 240 oppilaan koulu.”

Mitä isompi koulu, sitä enemmän erilaisia opettajia. Silloin myös erilaisia oppijoita ymmärretään paremmin.

Oppimistilat eivät ole kouluissa tärkein asia, Penttinen sanoo. Tärkein on oppilaiden motivaatio, eikä se synny tiloista. Tilojen pitää toki olla siistit ja monipuoliset, ja niissä on oltava hyvä ilma.

Voi olla, että tässä on Espoon tulevaisuus, sillä kaupungin virkamiehet ovat nyt kiristäneet palveluiden rahahanoja. Rakentamiseen kuluu paljon varoja, ja lainakattokin on tulossa vastaan.

Espoossa  koulujen välillä näyttäisi olevan suuria eroja tilojen väljyydessä.

”Yläkouluissa pienimmät ryhmät ovat 14 oppilaan kokoisia, suurimmat 24 oppilaan. Siinä on 10 oppilaan ero”, Penttinen huudahtaa.

”Jos jossain koulussa on ahdasta ja toisessa on tilaa, niin kyllä sinne voidaan laittaa lisää oppilaita. Minun mielestäni se on tasa-arvoista.”

Espoossa koulujen välillä näyttäisi olevan suuria eroja tilojen väljyydessä.

”Yläkouluissa pienimmät ryhmät ovat 14 oppilaan kokoisia, suurimmat 24 oppilaan. Siinä on 10 oppilaan ero”, Penttinen huudahtaa.

Googlailin Espoon kaupungin sivuja, Jukka Penttinen on pienehkön yläkoulun rehtori. 

Penttisen koulussa, Espoonlahden koulussa opetetaan vuosiluokkia 7-9. Koulussa on myös erilaisia erityisopetuksen luokkia. Oppilaita on 390.

Jukka Penttinen katselee maailmaa yläkoulun vinkkelistä, minä alakoulun.

1. Koulun koko

Yläkoulun koosta olen Penttisen kanssa samaa mieltä, iso yläkoulu tarjoaa oppilaille enemmän opiskelun vaihtoehtoja ja toimintaa kuin pieni yläkoulu. Pääkaupunkiseudun yläkouluksi Espoonlahden koulu on jopa liiankin pieni. Matkat Helsingin seudulla ovat lyhyitä ja liikenneyhteydet ovat hyviä.

Naapuriyläkouluni, Hämeenkylän koulu, joka valittiin muutama vuosi sitten Vuoden kouluksi, on iso yläkoulu, oppilaita on 650. Tosin nyt koulun tilanne on huono, koska opetusta järjestetään peräti viidessä opetuspisteessä. On selvää, että yhteisöllisyys silloin kärsii. Koulun vanhaa päärakennusta puretaan paraikaa huonon sisäilman takia.

Olen opettanut aina isossa alakoulussa, lähinnä Pähkinärinteen koulussa, mutta olen opettanut myös Hiekkaharjun ja Malminkartanon kouluissa pari vuotta kummassakin. Koulut ovat isoja kouluja, vuosien saatossa keskiarvo taitaa olla noin 500 oppilasta, tosin Malminkartanon koulun oppilasmäärä on laskenut huippuvuosista.

Iso alakoulu toimii hyvin, mikäli luokkakoot ovat kohtuullisia. Kun luokkiin on sijoitettu inkluusio-oppilaita ja maahanmuuttotaustaisia oppilaita, luokan koko ei saa heilahtaa yli 20 oppilaan.

Maalla pienet kyläkoulut ovat yhä edelleen paikallaan. Ei ole mitään järkeä lopettaa kunnasta kaikkia kyläkouluja ja rahdata lapsia kunnan keskustaajamaan. 

Kyläkoulut ovat hyvin yhteisöllisiä kouluja. Yhteys lähiympäristöön on tiivis, kaikki kokevat koulun omana koulunaan. Vanhempien on luontevaa piipahtaa kouluun, ehkä he ovat itsekin käyneet samaa koulua.

Penttinen painottaa koulun ilmapiiriä: 

”Tärkeää on myös avoin, ystävällinen ja päättäväinen ilmapiiri. Ja myönteistä huumoria pitää olla paljon. Silloin jokainen saa olla oma itsensä ja kiusaaminen vähenee.”

Olen samaa mieltä.

Liian suuressa koulussa, suomalaisittain liian suuri koulu voisi olla 800-1000 oppilasta, oppilas voi hukkua pesuveden mukana ja eriytyä omiin oloihinsa.

Tutkimuksista ilmenee, että koulun koko korreloi positiivisesti oppimistulosten ja oppilaiden oppimista ja koulua koskevien asenteiden kanssa. On myös todettu, että sopivan pienissä kouluissa on vähemmän epätoivottua sosiaalista käyttäytymista, vandalismia ja toisiin kohdistuvaa aggressiivista käyttäytymistä kuin suurissa kouluissa. (Pasi Sahlberg 2008)

2. Ryhmän koko

Penttinen toteaa, että Espoon yläkoulujen ryhmäkoissa on isoja eroja:

”Yläkouluissa pienimmät ryhmät ovat 14 oppilaan kokoisia, suurimmat 24 oppilaan. Siinä on 10 oppilaan ero”, Penttinen huudahtaa.

Alakoulun opettajana Penttisen huudahdus naurattaa minua. 

Vain kerran minulla on ollut alle 20 oppilaan luokka. Jos kaikkien luokkieni oppilaiden määrien keskiarvo laskettaisiin, luulisin sen olevan 26. Suurimmat luokat ovat olleet yli 30 oppilaan ryhmiä. 

Liikunnassa minulla on ollut huomattavasti suurempiakin ryhmiä. Pienimmät ryhmät ovat olleet teknisessä käsityössä, maksimissaan 16 oppilasta.

Jos erityisluokkia ei oteta lukuun, ihanneluokkakoko luokilla 1.-3. on 14-18, luokilla 4.-6. 18-24. Jos luokalla on erityisoppilaita tai maahanmuuttajataustaisia oppilaita, pieni luokka on aina parempi kuin iso. 

Alakoulun luokkien pitäisi olla pienempiä kuin yläkoulun luokkien.

Pienet lapset tarvitsevat kaikessa enemmän henkilökohtaista tukea kuin isot lapset. 

Alakoulun elämä on paljon muutakin kuin akateemista oppimista. Alakoulussa lapsia kasvatetaan elämään ihmisiksi, jotta yläkouluissa pystytään jo keskittymään akateemiseen oppimiseen. 

Alakoulussa oppiminen vaatii monelle lapselle paljon henkilökohtaista ohjausta. Perustaidot kuten lukeminen ja kirjoittaminen sekä alkeismatematiikka vaativat paljon yksilöllistä opettamista. 

Kun lapset aloittavat koulutiensä, oppimisvalmiuksissa on suuria eroja. Kuudessa vuodessa oppimiseroja kurotaan kiinni niin, että suurin osa oppilaista on valmis yläkouluun.

Alakoulussa takuuvarmasti luokan koolla on merkitystä. Alakoulussa sopiva luokkakoko on lähes joka asiassa parempi kuin liian suuri luokka.

Tosiasia on, että luokanopettaja toimii pääosan ajastaan yksin. Erityisopettaja tai koulunkäyntiavustaja on luokissani ollut harvinainen vieras.

3. Olen toitottanut kammottavan kauan sopivan luokkakoon puolesta.

Oikeastaan kaikki kiteytyy viimeisimpään kirjoitukseeni:

Ryhmäkoko vihdoinkin lakiin (Properuskoulu 10.8.2016)

Kirjoitus tiivistettynä:

Peruskoulussa luokat ovat aivan erilaisia kuin parikymmentä vuotta sitten. Mitä on tapahtunut?

1. Inkluusio, erityisoppilaat ovat tulleet normiluokkiin.

2. Maahanmuuttajataustaisten oppilaiden määrä on kasvanut.

3. Keskittymishäiriöt ovat lisääntyneet.

4. Opiskelumotivaationsa kadottaneiden oppilaiden määrä on kasvanut.

Toiston-toiston-toistoa:

Luokkakoko lakiin ja sassiin.

Olen esittänyt:

- 1.-3. luokat 20 oppilasta
- 4.-9. luokat 24 oppilasta

OAJ on esittänyt:

- 1-2. luokat 18 oppilasta

- 3.-9. luokat 20 oppilasta

Surkeaakin surkeampia laskupäitä

http://www.love-egypt.com/mathematics.html

Opettaja 8.1.

Laskupäät ovat lahoamassa

Opetushallitus arvioi vuosi sitten, että tulokset ovat heikentyneet kaikilla osa-alueilla. Liisa Näveri puolestaan totesi muutama vuosi sitten väitöstutkimuksessaan, että koululaisten päässälaskutaidot ovat heikentyneet aina 1980-luvulta asti. Joulukuussa julkistettu Timss-tutkimus osoitti, että suomalaisten koululaisten laskupää on 12 vuoden aikana huonontunut runsaan yhden kouluvuoden verran.

Suomi on kyllä ollut maailman huippua peruskoulun matematiikan taidoissa kansainvälisessä Pisa-kisassa, mutta siinä mitataankin matematiikan lukutaitoa. Ongelmat ilmenevät jatko-opintovaiheessa ammattikouluissa, lukioissa ja korkeakouluissa, joissa pitää kerrata ja antaa tukiopetusta. Moni opettaja sanoo, ettei edes peruskoulun alaluokilla opittuja asioita aina hallita eikä päässälaskutaitoa ole.

Turun ammattikorkeakoulun testauksen mukaan ylioppilastutkinnon suorittaneista uusista insinööriopiskelijoista vain joka neljäs lyhyen matematiikan kirjoittaneista osasi laskea murtoluvuilla yksinkertaisen vähennys- ja jakolaskun. Pitkän matematiikan suorittaneista tehtävä jäi ratkaisematta lähes joka toiselta.

Yllä oleva kirjoitus on ote lehden pääkirjoituksesta.

Turun ammattikorkeakoulun testauksen tulokset ovat ällistyttävän surkeita. 

Murtolukujen peruslaskutoimitukset ovat hyvin yksinkertaisia laskuja. Opetan tällä hetkellä peruskoulun neljättä luokkaa, oppilaat ovat 10-vuotiaita. Joulun jälkeen vaihtui matikan kirja ja alkoi uusi jakso, murtoluvut. Yksinkertaiset murtolukujen vähennys- ja jakolaskut luonnistuvat hyvin 10-vuotialta lapsilta, miten ihmeessä osa ylioppilaista ei suoriudu niistä?

Opettaja-lehden pääkirjoituksessa kerrotaan, että romahduksen syy on, että tehtävissä käytetään liikaa ja liian aikaisin apuvälineitä kuten laskimia ja taulukkokirjoja. Oppilaan muisti mahottuu.

Johtopäätös lienee selvä: 

Laskimet pannaan ja omat aivot käyttöön!

Jossain vaiheessa vähäteltiin päässälaskun merkitystä, vaikka kaikki tietävät, että päässälasku teettää aivoille työtä. Kun pyrin neljänneltä luokalta oppikouluun, päässälaskujen merkitys pääsykokeissa oli suuri.

Minulla on vieläkin tallella "Oppikouluun pyrkivän opas". Päässälaskuharjoitukset olivat nykytasoon verrattuna vaativia. Muistan hyvin, kun alkukesällä v. 1966 porukalla treenattiin laskuja Hiekkaharjun Keravanjoen Karhurannassa viltin päällä samaan aikaan, kun äiti pesi mattoja mattolaiturilla. Ähkäiltiin ja pähkäiltiin, vaikka mieli teki kovasti pulikoida.

On myös halveksittu ulkoaoppimista, vaikka ulkoaoppimisen avulla lapsi oppii järjestelemään tietoa omaan päähänsä. On sanottu vain, että "nippelitieto" on turhaa, ja että kaikki tieto löytyy kumminkin netistä. Tuloksena on, että esim. maantiedon nimistön tuntemus on pudonnut, ja että yksinkertaisia kielioppiasioita tai oikeinkirjoitusta ei enää hallita kunnolla.

Kun Vantaalla lomautettiin opettajia 1990-luvun lopussa, opetin kaksi vuotta taloudellisena pakolaisena Helsingin puolella Malminkartanon koulussa. Viisas rehtori Matti Waitinen passitti minut ekan luokan opettajaksi Piianpolun sivukouluun, "pitäähän siellä sentään yksi mieskin olla". Piianpolulla oli vain ekoja ja tokia luokkia.

Piianpolun koulurakennuksessa oli oma tietokoneluokka, jonka keskellä oli iso pyöreä pöytä. Kehitin vallankumouksellisen opetusmetodin, yhdistin matematiikan ja käsityön. Kun osa tokaluokkalaisista teki tekstiilikäsitöitä kanssani ison pyöreän pöydän ääressä, loput olivat tietokoneilla laskemassa yhteen- ja vähennyslaskuja.

Laskut vaikeutuivat koko ajan portaittain, ja eteenpäin ei päässyt, jos lasku ei ollut oikein. Olin opettanut hieman aikaisemmin kympin ylityksen. Jossain vaiheessa joku oppilaista tuli kysymään, "mitäs mä nyt teen, kun pitää laskea yhteen satasia?" Sanoin, "pistä ne sataset välimuistiin omaan päähän ja anna mennä vaan" ja jatkoin pykäpistotyön ohjaamista.

Parin kuukauden päästä eksyin katsomaan, missä oppilaat etenevät. Suurin osa laski päässä yhteen monimutkaisia laskuja malliin 268 + 578. Parhaat laski yhteen jo kymmeniätuhansia. Tosin luokan heikoin oppilas ei vielä hallinnut kunnolla kympin ylitystä, vaikka hän sai matikassa jatkuvasti tukiopetusta.

Vantaalla tuntikehys on aivan minimissä kuten monissa muissakin kunnissa. Hyvin ikävää on, että alkuopetuksesta on viety jakotunteja pois. Kun opetin ekaa luokkaa kolme vuotta sitten, jakotunteja oli neljä, nyt enää kaksi. Käytännössä molemmat tunnit taitavat mennä lukemisen ja kirjoittamisen opetteluun.

Mikäli matematiikkaa olisi viisi neljän viikkotunnin sijaan, geometrian osuutta matematiikan opiskelussa voitaisiin lisätä lasten abstraktin ajattelun kehittämiseksi. Shakkikerhon vetäjiä pitäisi alkaa kouluttaa urakalla.

On kolme syytä, miksi en ole käyttänyt opetuksessa laskimia.

1. Laiskuus, laskimet pitää etsiä ja hakea luokkaan oppituntia varten.

2. Laskimia ei löydy tai niitä ei ole riittävästi.

3. Laskinten paristot ovat loppu.

Helsinki erottelee ja juoksuttaa jälkikasvuaan pitkin kaupunkia

HS 21.1.

Moni vanhempi karttaa lähikoulua Helsingissä

Helsingissä on alueita, joissa yli puolet perheistään valitsee lapselleen jonkin muun koulun kuin lähikoulun. Tämä käy selville Opetusviraston tilastoista.

Jokaisen perheen lapselle tarjotaan paikkaa lähikoulusta, mutta perhe voi hakea koulupaikkaa muualtakin.

Monet vaihdoista johtuvat ainevalinnoista, esimerkiksi kielistä, joita ei opeteta lähikoulussa.

Kouluvalinnan syynä voi olla myös turvallinen reitti tai kaveripiirin valinnat.

Myös vanhempien ennakkoluulot vaikuttavat. Esimerkiksi koulun monikulttuurisuus saattaa herättää ennakkoluuloja.

Myös kuvitelmat ja kuulopuheet vaikuttavat valintoihin.

Helsingissä on tehty jotain väärin.

Ei ole järkevää juoksuttaa pieniä tai isompiakaan lapsia pitkin kaupunkia. 

Olin Helsingissä opettajana pari vuotta hyvässä lähiökoulussa, Malminkartanon koulussa. Lapset kävivät lähiönsä omaa koulua. Malminkartanon koulu ei ainakaan vielä silloin ollut profiloitunut.

Ihmettelin kovasti, kun uusia kouluja silloin rakennettiin Helsinkiin. Ensin laitettiin hakuun jonkinlainen suunnittelutroikka, joka mietti etukäteen, miten koulu profiloituisi. Troikan jäsenet eivät välttämättä menneet töihin kyseiseen kouluun. Vasta suunnittelun jälkeen alettiin palkata kouluun opettajia, joiden sitoutuminen "valmiiseen sapluunaan" tuotti tietysti vaikeuksia.

Kaverini, pätevä ja osaava opettaja, muutti Helsinkiin maaseudulta. Hän haki muutamaan helsinkiläiseen kouluun. Hän ihmetteli kovasti hakijaa nöyryyttävää tapaa, parissa koulussa johtokunnan puheenjohtaja alkoi tentata pätevältä opettalta, että sopeutuuko hän koulun profiiliin. Kokenut opettajatoverini maaseudulta kääntyi hämmästyen samantien kannoiltaan, profiloituneet koulut eivät innostaneet häntä yhtään. Oudolta tuntui, kun johtokunnan puheenjohtaja, amatööri, tenttasi häntä. Koulun rehtori, jonka pitäisi olla ammattilainen ja koulunsa johtaja, seurasi vain sivusta.
 

Opettajatoverini sijoittui tavalliseen helsinkiläiseen lähiökouluun, jossa hän on töissä edelleen. Olen miettinyt, mitä oikeastaan Helsingissä ajetaan, kun koulujen pitää profiloitua?

Tutkimusten mukaan helsinkiläisten koulujen erot alkavat olla suuria.

ks. blogikirjoitukseni Painotetaanko Helsingissä jotkut koulut hengiltä? ja Helsingin ja Espoon koulut jakavat lapset jyviin ja akanoihin

Helsinkiläisten koulujen erikoistuminen on ilmeisesti johtanut siihen, että lasten vanhemmat ovat epävarmoja lähikoulujensa suhteen. Ei luoteta. Haetaan parempaa aidan takaa, parempaa, jota ei välttämättä löydy.

Suomalaisen koulujärjestelmän ehdoton voima on tähän päivään asti ollut korkeatasoinen tasalaatuisuus, mikä on kauniisti näkynyt kansainvälisissä vertailuissa kuten PISA-tutkimuksissa.

Onneksi kotikunnassani Vantaalla on toimittu toisin kuin Helsingissä. Vaikka rahaa ei aina ole ollut riittävästi, on luotettu lähikouluihin. Koulujen erot ovat pieniä, ja opetuksen taso on pystytty pitämään korkean tasalaatuisena. Vantaalla ei ole rupukouluja, joihin vanhemmat eivät halua lapsiaan lähettää.

Soveltuvuuskokeet ja erikoistuminen eivät sovi peruskouluun. Moinen touhu on askel rinnakkaiskoulujärjestelmään.

Peruskoulu on kaikkien koulu ja koulutuksellisesta tasa-arvosta on ehdottomasti pidettävä huolta. Helsinki suunnannäyttäjänä on esimerkki koko maalle. Nyt Helsinki näyttää kertakaikkiaan väärää mallia.

Vanhempien on luotettava lastensa lähikouluun.

Niin, ja ihmiset kerkiävät erikoistua peruskoulun jälkeenkin, eikö totta?