perjantai 19. helmikuuta 2010

0,67 euroa

Helsingin kaupunki uhraa päivittäiseen kouluruokaan 0,67 euroa päivässä. En muista, mikä on vantaalainen summa. Vähän on vähän.

Joka viides päivä helsinkiläiset lapset saavat nyt kasvisruokaa. Päätös tehtiin kaupunginvaltuustossa!

Aamun Hesarissa oli juttu Vallilan ammattikoulusta, jossa napistaan liiallisesta kasvisruuan tarjonnasta.

Kaupunginvaltuuston Vihreiden ajama päätös ajaa nuoret ruokatunneiksi lähialueiden ostareihin roskaruuan pariin.

Lapsista ei välitetä euron vertaa!

Kallista tanssia

HS 19.2.

Aamun Hesarissa oli juttu vanhojen tansseista otsikolla "Tuhannen euron tanssit". Hesarin verkkosivuilla juttua ei ollut, joten en saanut tänne siitä linkkiä.

Joillakin nuorilla tai heidän vanhemmillaan on rahaa upottaa tuhatkin euroa yhteen iltaan. Heillä on varaa laittaa yhteen iltaan pukuihin, koruihin, kampaajaan ja meikkeihin yli tuhat euroa.

Joillakin nuorilla ei ole varaa edes harrastaa. Tuhannella eurolla nuori voi saada pianonopetusta yli puoleksi vuodeksi viikottain. Suurinpiirtein saman verran menee yhden lapsen vuotuiseen korisharrastukseen.

Onko vanhojen tanssien traditio karannut jo lapasesta?

Tasan eivät ole käyneet onnen lahjat nyky-Suomessa. Onneksi on peruskoulu.

keskiviikko 17. helmikuuta 2010

Syrjäytyviä lapsia

Yle 17.2.

Yhteisöllisyyden puute aiheuttaa lasten syrjäytymistä

Nuoret kokevat nykypäivänä epävarmuutta ja pelkoja, jotka saattavat purkautua huolestuttavana käytöksenä. Tampereella käynnistellään monitieteellistä suurtutkimusta, jonka näkökulmana on turvallisuus ja kouluhyvinvointi.


Pirjo Jukarainen kertoo, että valtaosa suomalaisista nuorista voi hyvin. Seassa on kuitenkin pieni joukko, joka on vaarassa syrjäytyä pysyvästi, ja syrjäytyminen lähtee liikkeelle yhä varhaisemmassa vaiheessa.


Yksi laaja ongelma kouluissamme on se, että ne keskittyvät yksilösuorituksiin. Koulut kasvattavat aika heikosti identiteettiä ja yhteisöllisyyden tunnetta, kuulumista maailmaan ja oman elämän hallinnan tunnetta. Nuoret ovat hukassa maailmassa. Lapset ja nuoret pelkäävät yhä enemmän yksinäisyyttä ja väärien valintojen tekemistä. Tämä kertoo siitä, että meiltä puuttuu kokemus yhteenkuuluvuudesta ja yhteisöllisyydestä.


On hyvin mielenkiintoista, kun yhteiskunnasta löytyy ongelmia, syitä tai ratkaisuja aletaan heti hakea koululaitoksesta. Joskus tuntuu siltä, että koko muu yhteiskunta on ongelmien edessä aivan kädetön.

Olen aivan varma siitä, että nuorten ovat hukassa olemiset eivät johdu koulusta. Peruskoulu on niitä harvoja yhteisöllisiä paikkoja, joihin lapset ja nuoret enää törmäävät. Kouluun tullaan melko erilaisin eväin ja perhetaustoin, koulussa lapset sosiaalistuvat tutustuessaan muihin lapsiin ja nuoriin ja aikuisiin. Melkoinen osa opetusajastamme kuluu sosiaaliseen kasvattamiseen ja oppilaiden erilaisten ristiriitojen ratkomiseen. Yleiseksi hyväksyttyjä käytöstapojakin pitää opettaa.

Pitäisi pikemminkin miettiä, kuinka yhteisöllisiä me suomalaiset ylipäätään olemme. Peruskoulussa lapsen syrjäytymisen vaara on helppo havaita, mutta millä eväillä se syrjätyminen voidaan koulusta käsin oikeasti estää?

Syrjäytyminen on laaja yhteiskunnallinen ongelma. Suomeen on muodostunut tai muodostumassa kolme selkeää yhteiskuntaluokkaa:

1. Rikkaat ja hyvinvoivat, joilla on kaikki mahdollisuudet satsata itseensä ja itsensä toteuttamiseen ja lastensa kouluttamiseen ja harrastuksiin.

2. Suppeneva keskiluokka, joka on ajettu ahtaalle.

3. Kasvava, suhteellisesti köyhä kansanosa, jonka lapset jäävät helposti ilman materiaalista hyvää, kehittäviä harrastuksia tai sitä penättyä yhteisöllistä tukiverkkoa. Suuri uhka on, että köyhyydestä tulee periytyvää.

Ne syrjäytyneet lapset ja nuoret tulevat yleensä kolmoskorista. Pahimmassa syrjäytymisvaarassa on osa nuorista miehistä, jotka keikkuvat työttömyyden ja tilapäistöiden välimaastossa. Nuorten miesten epävarmuus tulee yhteiskunnalle eritttäin kalliiksi jo työttömyyskulujen takia, mutta toimettomuus aiheuttaa helposti myös alkoholismia ja rikollisuutta. Yhdysvalloissa osa nuorista on ajautunut toivottomuuden tilaan, koska koetaan, että ei ole mahdollisuutta nousta pois "siitä periytyvästä köyhyyskierteestä". Tulee nuoria ja vihaisia ja väkivaltaisia miehiä.

Me olemme järjestelmällisesti rakentaneet "jokainen hoitakoon oman tonttinsa" - tyyppistä yhteiskuntaa ja pikkuhiljaa on luovuttu pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan kaikkivoipuudesta. Onneksi peruskoulu on, mutta hyvä ja tehokas terveydenhoitojärjestelmämme on jo pilkottu meiltä lupaa kysymättä kahtia. On rappeneva yhteiskunnan hoitama julkinen terveydenhoito ja hyvinvoivalle kansanosalle suunnattu julkisin varoin tuettu yksityinen rinnakkaisterveydenhoitojärjestelmä.

Pia Jukarainen, koulu on vain osa yhteiskuntaa. Jos peruskoululta aletaan vaatia syrjätymisen estämistä, on koululle annettava lääkkeet siihen. Kaikki tietävät, että sellaiset lääkkeet maksavat paljon, eikä juuri siksi mitään tule tapahtumaan.

Paras lääke on lopettaa älyttömät puheet ihmisten eläkeiän nostosta ja alkaa sen sijaan keskittyä ratkomaan nuorisotyöttömyyttä. Työ pitää ihmisen oikealla tiellä.

Yläkoulussa ja lukiossa on syytä miettiä, onko mitään järkeä tehokurssittaa lapsia ja nuoria ja hyppyyttää heitä ryhmästä ja opettajasta toiseen, eriyttää lapsia ja nuoria toisistaan.

Niin, ja yhteiskunnnan perusyksikkö on edelleen perhe. Syrjäytymisvaarassa olevia perheitä on tuettava eri keinoin ja kaikin keinoin. Köyhien perheiden lapsilla ei ole edes varaa harrastaa.

Kerron karmean esimerkin omasta elämästäni. Kaksi nuorinta lastani harrastaa pianonsoittoa. Lasteni pianonsoitonopetus maksaa minulle vuodessa 1600 euroa, joudun siis tekemään lähes kuukauden töitä heidän soittoharrastuksensa takia. Lisäksi he käyvät kuvataidekoulussa ja pelaavat hyvässsä seurassa ja hyvässä valmennuksessa korista. Lasten harrastaminen on nykyään on kallista touhua.

Kaikesta huolimatta - let's stick together!

keskiviikko 10. helmikuuta 2010

Kankkulan kaivo

HS 8.2.

Erityispedagogiigan professori Timo Saloviita esitteli aivan käsittämättömiä ajatuksia Hesarin mielipidesivulla. Saloviidan mielestä Suomessa luokkakoot ovat jo nyt tarpeeksi pieniä. Hän perustelee väittämäänsä peruskoulujen luokkien keskikoolla, joka on alle 20 oppilasta. Hän toteaa, että luokkakokojen pienentämisiin suunnatut rahat menevät Kankkulan kaivoon.

Saloviidan mukaan on turha suunnata rahoja luokkakokojen pienentämisiin. Hänen mielestään täksi vuodeksi annetut 30 miljoonaa euroa olisi syytä suunnata parempaan käyttöön, kohdetta hän ei kirjoituksessaan tarkemmin määritellyt.

Saloviita on käsitykseni mukaan erityisluokkien lopettamisen kannalla, http://www.nkl.fi/airut/airu0813/airu134.htm:

"Erityispedagogiikan professori Timo Saloviidan mukaan erityisoppilaat kuuluvat tavalliselle luokalle muiden ikäistensä seuraan. Kouluintegraatio on toteutunut vasta, kun erityisluokkia ei enää ole tai niitä on vain hyvin vähän, hän sanoo."

Kun Saloviidan ajatuksia karkeasti summaa yhteen, hän kannattaa samaan aikaan suurehkoja luokkia ja inkluusiota. Melkoinen on yhtälö.

Jotenkin minusta tuntuu, että professorismies on liikaa istuskellut kammiossaan ja eriytynyt vallitsevasta kasvatustodellisuudesta. Vantaa sai sitä luokkakokojen pienentämiseen suunnattua rahaa, ja täällä ollaan tyytyväisiä. Vantaalta saa etsiä niitä Saloviidan esittämiä selvästi alle 20 oppilaan peruskoululuokkia luokkatasoilta 3.-6.

Saloviita mielipidekirjoituksessaan kumoaa lähes tyystin Duodecimin äsken lääketieteelliseen tutkimusnäyttöön perustuvan yksimielisen suosituksen ryhmäkoosta, sen mukaan luokkakoko on keskeinen hyvinvoinnin elementti, ja koulumenestys turvataan enintään 20 oppilaan luokissa.

Saloviita kumoaa suosituksen toteamalla, että luokkakoon merkitys oppimistuloksiin on mitättömän vähäinen. Hän ei kirjoituksessaan pane mitään arvoa oppilaiden hyvinvoinnille, mikä tuntuu kummalliselta, onhan Saloviita perehtynyt erityispedagogiikkaan.

Suurissa yksiköissä, luokissa ja kouluissa, oppilas jää helposti ilman kaipaamansa huomiota ja tukea. Kolmenkymmenen oppilaan luokassa oppilas saa paljon vähemmän huomiota kuin kahdenkymmenen oppilaan luokassa, sen tiedän kolmenkymmenen vuoden opetuskokemuksella. Pystyn opettamaan isoa luokkaa kyllä tehokkaasti, mutta silloin uhraan jotain muuta.

Nykykoulu on paljon muutakin kuin oppimistuloksia. Oppilas, jolla on ongelmia, tarvitsee opettajan aikaa enemmän kuin muut.

keskiviikko 3. helmikuuta 2010

Pieni on kaunista

HS-STT 3.2.

Nuoret pärjäävät tutkimusten sitä paremmin, mitä pienemmässä ja kiinteämmässä ryhmässä he voivat koulunsa käydä. Etenkin murrosikäisten poikien itsetunnolle ryhmäkoolla on suuri merkitys.

Suomen Akatemian ja Lääkäriseura Duodecimin konsensuskokous pitää murrosikäiselle sopivana ryhmäkokona alle 21 oppilasta.

"Nykyisin lapsia arvotaan uusiin ryhmiin ja pirstotaan erilaisiin projekteihin. Tutkimusten mukaan kuitenkin pysyvä ryhmä tukee vaihtuvia ryhmiä paremmin koulumenestystä, itsetuntoa ja oppimista", katsoo konsensuspaneelia johtanut lastenpsykiatri Matti Kaivosoja.

Tutkimus vahvistaa käytännön havaintoja.

Olen pitkään ihmetellyt, miksi yläkouluissa ja lukioissa kurssitetaan nuoret sekaisin. Koulu on lapsille ennenkaikkea sosiaalisen oppimisen ja kasvun aikaa. Koululuokkaa voi aivan hyvin verrata perheeseen, kiinteys on valttia. Nyt meillä on vallalla hyvin tietopainotteinen tehokkuuteen pyrkivä järjestelmä.

Tietoa ahdetaan päähän suurissa luokissa, kurssimuotoisessa opetuksessa sulatteluaikaa ei jää. Muistan hyvin, kun katselin ja ihmettelin vanhimpien lasteni kursseja. Lukuvuosi yläkoulussa oli jaettu viiteen jaksoon. Koko yläkoulun uskonto tai historia oli tungettu muutamaan jaksoon. Itselläni oli esim. historiaa pari tuntia viikossa koko oppikoulun ajan. Asioita tuli mietiskeltyä ikään kuin huomaamatta. Nuorten ja
nuorten aikuisten historian tuntemus keskinmääärin on ällistyttävän heikkoa.

Nyt, kun joku kurssi menee ohi murrosiän kuohunnan takia, mitään paikkopaikkaa ei enää ole. Entisen järjestelmän etu oli, että keskikoulun viimeisellä luokalla pystyi vielä kuromaan rakoa kiinni ja päästä lukioon. Kurssimuotoisessa koulussa se on lähes mahdotonta, vaikka viimeisiä kursseja arvioinnissa painotetaankin.

Kurssimuotoisessa koulussa oppilaat ja opettajat vaihtuvat koko ajan jaksojen mukaan. Tutkimuksessa todettiin, että koulussa pitäisi ottaa paremmin huomioon tyttöjen ja poikien väliset kehityserot. Poikien murrosiän pahimmat ajat osuvat juuri siihen pahimpaan saumaan, milloin tärkeät tulevaisuuden valinnat pitäisi tehdä.

Onneksi yläkouluissa ryhmäkoot eivät ole vielä niin suuria kuin alakoulun 3.-6. luokilla ja lukioissa. Nykylukioista pyritään tekemään valtaisia oppilaitoksia, joihin reissataan pitkien matkojen takaa. Itse rakennuksiin uhrataan valtavia summia. Pienessä lukiossa kaikki tuntevat toisensa.