Näin: pallokentän laitaan
oli seisahtunut alle
sen suuren lehmuksen.
Hän seisoi nurmikolla,
nojas kainalosauvoihin;
pelin tiimellystä katsoi
hän silmin kuumeisin.
Yli aurinkoisen hiekan,
johon lehmus varjon loi,
moni riemukas huuto kiiri,
moni kirkas nauru soi.
Pojat juoksivat notkein säärin
yli pallokentän sen.
Eräs seisoi hievahtamatta,
eräs raajarikkoinen.
Vaan hänkään totisesti
ei muistanut sauvojaan.
Oli haltioitunut hehku
hänen kalpeilla kasvoillaan.
Ilost’, innosta värähtelevän
hänen sieraintensa näin
joka kerta, kun maila pallon
löi puiden latvoja päin.
Rajaviivan takaa milloin
joku rohkeni juosta pois,
oli niinkuin lehmuksen alta
eräs myöskin juossut ois –
kuin jättänyt ramman ruumiin
olis sielu poikasen
ja syöksynyt kilpasille
kera toisten, riemuiten.
Hän askelen astui – mutta
kuin unesta havahtain
näki itsensä... Oikea jalka
oli kuihtunut tynkä vain.
Pojat juoksivat notkein säärin
yli pallokentän sen,
mut lehmuksen alla seisoi
eräs raajarikkoinen,
joka, ruumis tärisevänä,
iho harmaana kääntyi pois
kuin ruskean nutun alla
sydän pakahtunut ois.
Yhä riemukas huuto kiiri,
yhä kirkas nauru soi
yli aurinkoisen hiekan,
– johon lehmus varjon loi.
(Paljain jaloin, 1938)
Jokaisella ihmisellä on runo, joka on jäänyt sieluun.
Kansakoulun toisen luokan lukukirjassa 1960-luvun alussa oli Uuno Kailaan runo Pallokentällä. Kävin kansakoulun toisen luokan Tikkurilan kansakoulussa (myöhemmin Orvokkitien koulu) Elsa Kojon luokalla. Kojo oli vaativa vanhan koulukunnan kansakoulunopettaja.
Kojon luokka sijaitsi Tikkurilan kansakoulun ns. vanhassa, keskimmäisessä rakennuksessa. Rakennuksessa sijaitsi pieni ruokala, muistan hyvin maitomakaronivellit ja punajuurivatkulit. Vanhan rakennuksen vieressä oli pallokenttä, jonka tilalle rakennettiin pian parakkirakennus, Tikkurila kasvoi silloin kauhiaa vauhtia. Nyt samalla paikalla kulkee Valkoisenlähteentie.
Kailaan Pallokentällä iski kuin leka herkän 8-vuotiaan koulupojan tajuntaani. Jopa Aleksis Kiven Oravan laulu jäi kakkoseksi. Opiskeluaikoinani luin, että koskaan ihminen ei ole niin empaattinen kuin 8-vuotiaana. Uskon sen.
Pallokentällä vaikutti minuun enemmän kuin tuhat KiVa-koulutuntia. Muuta ei tarvittu. En muista, että olisin kovin montaa kertaa nimitellyt tai kiusannut ketään hänen ulkomuotonsa tähden. Pallokentän lukeminen oli ennaltaehkäisevää toimintaa. Sana raajarikko jäi väijymään mieleeni pitkäksi aikaa. Jos törmään Pallokenttään, kuvittelen yhä runon raajarikon Tikkurilan kansakoulun pallokentän laitaan.
Nykylukukirjoissa ja aapisissa on kaikenmaailman liirunlaarum yksinhuoltajaperheiden tarinoita. Olen monta kertaa miettinýt, että pitäisikö meidän ottaa piiru taaksepäin. Miksi oppikirjoissa ei ole enää laadukasta ja koskettavaa runoutta?
Oppikirjojen kuvitustenkin laita on niin ja näin. Muutama vuosi sitten luokallani oli käytössä Otavan Koulun uskonnonkirja, jonka kuvituksena oli korkeatasoista maailmantaidetta. Taideteoksista riitti aina paljon keskusteltavaa. Usein oppilaat saivat kirjoittaa tuntojaan kirjan taideteoksista.
Eniten keskustelua herätti Marc Chagallin ylläoleva teos, jonka nimeä en millään muista. Mustasukkaisuus? Chagall on Valko-Venäjän lahja ihmiskunnalle. Hän on yksi lempitaiteilijoistani.
Kuuntele runo Uuno Kailaan kuvan alta olevasta linkistä. Lausujana on Unto Salminen. (Elävä arkisto)
Tekstit
