Näin: pallokentän laitaan
oli seisahtunut alle
sen suuren lehmuksen.
Hän seisoi nurmikolla,
nojas kainalosauvoihin;
pelin tiimellystä katsoi
hän silmin kuumeisin.
Yli aurinkoisen hiekan,
johon lehmus varjon loi,
moni riemukas huuto kiiri,
moni kirkas nauru soi.
Pojat juoksivat notkein säärin
yli pallokentän sen.
Eräs seisoi hievahtamatta,
eräs raajarikkoinen.
Vaan hänkään totisesti
ei muistanut sauvojaan.
Oli haltioitunut hehku
hänen kalpeilla kasvoillaan.
Ilost’, innosta värähtelevän
hänen sieraintensa näin
joka kerta, kun maila pallon
löi puiden latvoja päin.
Rajaviivan takaa milloin
joku rohkeni juosta pois,
oli niinkuin lehmuksen alta
eräs myöskin juossut ois –
kuin jättänyt ramman ruumiin
olis sielu poikasen
ja syöksynyt kilpasille
kera toisten, riemuiten.
Hän askelen astui – mutta
kuin unesta havahtain
näki itsensä... Oikea jalka
oli kuihtunut tynkä vain.
Pojat juoksivat notkein säärin
yli pallokentän sen,
mut lehmuksen alla seisoi
eräs raajarikkoinen,
joka, ruumis tärisevänä,
iho harmaana kääntyi pois
kuin ruskean nutun alla
sydän pakahtunut ois.
Yhä riemukas huuto kiiri,
yhä kirkas nauru soi
yli aurinkoisen hiekan,
– johon lehmus varjon loi.
(Paljain jaloin, 1938)
Jokaisella ihmisellä on runo, joka on jäänyt sieluun.
Kansakoulun toisen luokan lukukirjassa 1960-luvun alussa oli Uuno Kailaan runo Pallokentällä. Kävin kansakoulun toisen luokan Tikkurilan kansakoulussa (myöhemmin Orvokkitien koulu) Elsa Kojon luokalla. Kojo oli vaativa vanhan koulukunnan kansakoulunopettaja.
Kojon luokka sijaitsi Tikkurilan kansakoulun ns. vanhassa, keskimmäisessä rakennuksessa. Rakennuksessa sijaitsi pieni ruokala, muistan hyvin maitomakaronivellit ja punajuurivatkulit. Vanhan rakennuksen vieressä oli pallokenttä, jonka tilalle rakennettiin pian parakkirakennus, Tikkurila kasvoi silloin kauhiaa vauhtia. Nyt samalla paikalla kulkee Valkoisenlähteentie.
Kailaan Pallokentällä iski kuin leka herkän 8-vuotiaan koulupojan tajuntaani. Jopa Aleksis Kiven Oravan laulu jäi kakkoseksi. Opiskeluaikoinani luin, että koskaan ihminen ei ole niin empaattinen kuin 8-vuotiaana. Uskon sen.
Pallokentällä vaikutti minuun enemmän kuin tuhat KiVa-koulutuntia. Muuta ei tarvittu. En muista, että olisin kovin montaa kertaa nimitellyt tai kiusannut ketään hänen ulkomuotonsa tähden. Pallokentän lukeminen oli ennaltaehkäisevää toimintaa. Sana raajarikko jäi väijymään mieleeni pitkäksi aikaa. Jos törmään Pallokenttään, kuvittelen yhä runon raajarikon Tikkurilan kansakoulun pallokentän laitaan.
Nykylukukirjoissa ja aapisissa on kaikenmaailman liirunlaarum yksinhuoltajaperheiden tarinoita. Olen monta kertaa miettinýt, että pitäisikö meidän ottaa piiru taaksepäin. Miksi oppikirjoissa ei ole enää laadukasta ja koskettavaa runoutta?
Oppikirjojen kuvitustenkin laita on niin ja näin. Muutama vuosi sitten luokallani oli käytössä Otavan Koulun uskonnonkirja, jonka kuvituksena oli korkeatasoista maailmantaidetta. Taideteoksista riitti aina paljon keskusteltavaa. Usein oppilaat saivat kirjoittaa tuntojaan kirjan taideteoksista.
Eniten keskustelua herätti Marc Chagallin ylläoleva teos, jonka nimeä en millään muista. Mustasukkaisuus? Chagall on Valko-Venäjän lahja ihmiskunnalle. Hän on yksi lempitaiteilijoistani.
Kuuntele runo Uuno Kailaan kuvan alta olevasta linkistä. Lausujana on Unto Salminen. (Elävä arkisto)
Tekstit
"Opiskeluaikoinani luin, että koskaan ihminen ei ole niin empaattinen kuin 8-vuotiaana."-lause saa pari ahaa-elämystä aikaiseksi äidillä... Olemme ulkomailla asumisen aikana pitäneet yllä suomenkielentaitoa luetuttamalla Aku Ankkaa ja nyt kun tähdet alkoivat kiinnostaa 9-vuotiasta niin iskän vanhat Tiede-lehdet saavat toimia lukuharjoituksena. Pitäisi varmaan vähän kokeilla miten runomuotoinen suomi tulee lapsilla ymmärretyksi.
VastaaPoista"Pallo ja pienet pojat" -aiheesta tuli mieleeni laulu, joka saa hyvälle mielelle http://www.youtube.com/watch?v=-K3DI07Ibb4
(kuuntele aivan viimeiseen lauseeseen asti ja jos et saanut kiinni juonesta niin sanat löytyvät täältä: http://www.metrolyrics.com/lttle-boy-basball-bat-lyrics-kenny-rogers.html)
Chagallin taulun nimestä, internethaulla:
VastaaPoistaTaulun nimi on ranskaksi La Branche = oksa, varpu.
Katselin kuvahaulla Chagallin taulujen aiheita. Kantavana voimana on usein mustasukkaisuus.
Ylipäätäään Chagall on hieno taiteilija, taulut ovat kertakaikkiaan upeita.
Täälläpäässä se runo, joka on tehnyt syvimmän vaikutuksen, on ollut Eino Leinon "Kouta".
VastaaPoistaRaju runo, oletko Lapista?
VastaaPoistaMuistelen hämärästi, että Pähkiksessä kuulin tuon ensimmäistä kertaa- samoin kuin Tsehovia. Musiikin tunnilla laulettiin 'Smile' (ja Kuningaskobra). Tämä oli kultaisella 80-luvulla, vai oliko se jo 90-lukua, opettajana eräs P.B., joka antoi lasten tehdä improvisaatioesityksiä ja kannusti heitä venymään täyteen mittaansa -jota he harvoin itsekään tunsivat- milloin missäkin kilpailussa tai koitoksessa.
VastaaPoistaMinulla on aika montakin runoa, jotka ovat jääneet sieluun, eikä vähiten sen vuoksi, että tämän samaisen opettajan ja sen Tsehovin innoittamana valloitin sivukirjaston aikuisten puolen jo neljännellä luokalla, mutta tämän hän meille saneli joskus:
Hymy
Hymy ei maksa mitään, mutta antaa paljon. Se rikastuttaa häntä, joka sen saa, muttei tee antajansakaan köyhemmäksi. Se kestää vain hetken, mutta joskus sen muisto säilyy ikuisesti. Kukaan ei ole niin rikas ja vaikutusvaltainen, että pystyisi tulemaan toimeen ilman sitä, eikä kukaan niin köyhä, ettei se häntä rikastuttaisi.
Hymy luo onnea kotiin, hyvää tahtoa liike-elämään ja on ystävyyden tunnus. Se tuo levon väsyneille, ilon lannistuneille, auringonpaisteen murheellisille, ja on luonnon paras vastamyrkky kaikkiin huoliin. Siitä huolimatta sitä ei voi ostaa, kerjätä, lainata tai varastaa, sillä toisinaan sillä ei ole mitään arvoa kenellekään kuin poisannettuna.
Jotkut ihmiset ovat liian väsyneitä hymyilläkseen. Hymyile sinä heille, sillä ei kukaan niin suuresti hymyä tarvitse kuin hän, joka ei itse enää jaksa hymyillä.