Käsin kirjoittamisen autuudesta

Wikipediasta: 

Suomessa oli pitkään käytössä arkkitehti Toivo Salervon 1930-luvulla suunnittelema koukeroinen kirjoitus, jossa tavoitteena oli kirjoittaa kukin sana nostamatta kynää paperista kertaakaan. 

Aika koukeroa on, Salervon muokatut tyyppikirjaimet vuodelta 1950:

Skannasin kaunokirjaimet isoon kokoon vanhasta työkirjasta. Paina isoa ö-kirjainta, niin näet kirjaimet suurempana.

Minulla on käytössäni Printelin toimittama Opettajan päiväkirjakalenteri. Ennen vanhaan päiväkirjaa täytettiin jälkikäteen, kirjattiin ylös mitä oppitunnilla tehtiin. Päiväkirjat kerättiin talteen ja säilöttiin rehtorin kansliaan rautaoven takana olevaan kassaholviin. Erittäin jännittävä tilanne oli, kun koulutarkastaja saapui koululle, sillä hän kyyläsi opettajien päiväkirjat läpi. Hän myös laski luokan mustekynien määrän.

Nykyään päiväkirja on opettajan yksi suunnittelun välineistä. On koko lukuvuoden toimintakalenteria ja viikkokohtaista jaksosuunnittelua. Tilaa on arvioinnille, seurannalle ja muistiinpanoille. Minulle tärkein osio on viikkoaukeama, johon merkkaan tulevat kokeet ja muut normaalista koulurutiinista poikkeavat tapahtumat.

Nuoren opettajan päiväkirja on täynnä muistiinpanoja, kirja on pullea, koska väliin on laitettu kaikenmaailman monisteita. Mitä vanhempi opettaja on, sitä tyhjempi päiväkirja on. Johtunee varmaan siitä, että kokeneen opettajan päänuppi on yhtä hyväksi koettua suunnitelmaa.

Miesopettajien päiväkirjojen kannet ovat asiallisen siistejä, hyvä, kun opettaja on edes muistanut raapustaa oman nimensä kirjan kanteen. Naisopettajien päiväkirjojen kannet ovat jollakin tavalla herttaisia. Niihin on liimattu tarroja ja enkeleitä ja perheenjäsenten valokuvia. Jotkut opettajat ovat päällystäneet koko höskän läpinäkyvällä itseliimautuvalla muovilla. Oman päiväkirjani kanteen olen tekstannut paksulla mustalla tussilla kirjaimet K-A.

Opettajienkokouksissa pidän päiväkirjaani aina auki, kirjoitan tulevat yhteiset tapahtumat heti paikoilleen. Muuten unohdan ne. Kokousten henkisinä luppoaikoina lueskelen viikkoaukeaman alareunoissa olevia mietelauseita.

Tämän lukuvuoden kiihottavin mietelause on rehtori Marja-Stiina Suihkon ajatelma:

Kyllä myös käsin kirjoittamisen taito kuuluu yleissivistykseen.

Voi olla, että rehtori Marja-Stiina Suihko on nero. Olen hänen kanssaan täysin samaa mieltä.

Ennen puhuttiin kaunokirjoituksesta, koska muoto oli tärkeää. Muistan hyvin mustetäytekynät ja niiden hajun. Kynän jälki kaartui kauniisti, joskus jälki oli ohut, joskus paksu, vrt. o-kirjain. Kaunokirjoitus oli zen-laji, keskittyminen oli äärimmäisen tärkeää. Jos ajatukset olivat muualla tai hosui, jälki oli kaameaa. Kuten kaunon nimikin kertoo, pyrittiin kauneuteen.

Rakastin kaunokirjoitusta, kirjoittaminen muistutti jollakin tapaa tyhjennysriittiä. Ei ollut mitään muuta kuin mustekynä ja paperi, jäljelle jäi muoto. Keskikoulun päästötodistukseni ei ollut häävi. Kiitos kaunokirjoituksen, kuvaamataidon ja uskonnon, pääsin rimaa hipoen lukioon, koska ko. oppiaineet olivat kymppejä. Kympin hieno puoli on, että kymppi kompensoi.

Nyt puhutaan käsialakirjoituksesta. Kun käsialakirjoitus tuli, sanottiin, että muoto ei ole enää niin tärkeää. Seuraus oli, että joidenkin oppilaiden tekstistä ei aina tahdo saada millään selvää.

ks. Uudet kirjaimet Opetushallituksen sivuilta

Kun Uusiin kirjaimiin siirryttiin, tavoitteena oli, että käsialasta tulisi selkeää. Mielestäni on käynyt juuri päinvastoin, koska Uusista kirjaimista puuttuu kantava idea. Eniten minua ihmetyttää ns. irtokirjaimet kuten pienet s ja r. Kaikkia kirjaimia ei ole sidottu naapureihinsa, mikä tekee tekstistä katkonaista, kun kynä välillä hyppelehtii pakosta ilmaan irti paperista. Isot kirjaimet ovat äärimmäisen epäjohdonmukaisia, joissakin on kaunokirjoituksen jäämiä, jotkut ovat melkein tikkukirjaimia. Itse olen ratkaissut ongelman siten, että käytän tylysti isoina kirjaimina vain tikkukirjaimia. Päinvastoin kuin kaunokirjoitus, nykyinen käsialakirjoitus on rumaa.

Koska käsialakirjoitus on hyppivää ja keikkuvaa, tulee paljon enemmän kirjoitusvirheitä kuin ennen.

Perinteistä ainekirjoitusta ei saa unohtaa. Nykyään ainakin alakouluissa puhutaan tarinoista ja tarinavihoista. Ainekirjoittaminen on hyvin luovaa toimintaa. Omat oppilaani rauhoittuvat täysin, kun he pääsevät kirjoittamaan käsin omia tarinoitaan. Ainekirjoituksella on myös terapeuttinen puoli, kun ihminen pääsee purkamaan sisintään.

Tietokoneella kirjoittaminen on erittäin vauhdikasta ja ajattelun kannalta jouhevaa, koska tekstiä voi korjata helposti jälkikäteen, voi lisätä tai poistaa osia. Tietokoneella kirjoittaminen on tasa-arvoista, kun jälki on kaikilla samaa. Ei rangaista huonosta käsialasta.

Oppilas pitää totuttaa kirjoittamaan sekä käsin että koneella.