Voi rehtoria

The ideal qualities of an effective school principal (schoolvoice.com)

MOT:n eilinen kiusaamisartikkeli herätti ihmiset miettimään koulukiusaamista, mutta keskustelu lähti myös aivan toisille urille Sysmän yhtenäiskoulun rehtori Tuula Vuorisen huolimattomasta lausahduksesta, että pukeutuminen voi olla hutsahtavaa.

Nettikeskustelut kärjistyvät usein liiaksi. Niin nytkin, kuorossa huudetaan Tuula Vuorisen eroa. Julkisuus on kovaa. Epäonnistuneella haastattelulla tai edes yhdellä harkitsemattomalla lauseella ei ole palautusoikeutta. Rehtorit eivät ole julkisuuden henkilöitä, he eivät ole tottuneita antamaan haastatteluita tai esiintymään kameran edessä.

Vuorista haastateltiin myös videolla, jossa Vuorisen puhe oli asiallista ja järkeenkäypää. Hän tunnusti rehellisesti tosiasiat, ei kierrellyt ja kaarrellut, vaan kertoi suoraan, että koulussa tapahtuu kiusaamista. Hän mielellään kuulisi kokemuksia kouluista, joissa kiusaaminen on saatu kitkettyä minimiin.

Rehtorin asema joskus on hyvin raaka. Rehtorit joutuvat sompaamaan oppilaiden, opettajien, vanhempien, viraston ja muiden tahojen muodostamassa nilassa. Muutenkin rehtoreiden työmäärä on kasvanut viime vuosikymmeninä kovasti, kun kouluvirastot ovat tupanneet tehtäviään rehtoreille. Opettajienkokouksetkaan eivät välttämättä enää ole opettajienkokouksia, vaan tiedotustilaisuuksia, rehtorit toimivat viestipoikina- ja tyttöinä, kun he välittävät virastotietoa opettajille. 

Rehtorin työ ei enää välttämättä houkuta. Varsinaiseen pedagogiseen johtamiseen jää enää vähän aikaa. Opettajat ongelmineen jäävät helposti yksin.

Opetushallitus OPH:n sivuilla rehtoreiden ehdottomat kelpoisuusvaatimukset ovat loppujen lopuksi melko väljät:

- ylempi korkeakoulututkinto

- asianomaisen koulutusmuodon opettajan kelpoisuus

- riittävä työkokemus opettajana

- oppilaitoksen opetuskielen erinomainen suullinen ja kirjallinen taito

- Opetushallituksen hyväksymien perusteiden mukainen opetushallinnon tutkinto, vähintään 25 opintopisteen tai vähintään 15 opintoviikon laajuiset yliopiston järjestämät opetushallinnon opinnot taikka muulla tavalla hankittu riittävä opetushallinnon tuntemus.

- Lisäksi muodollisesti kelpoisten hakijoiden vertailussa noudatetaan perustuslain 125 §:n sisältöä eli vertailussa otetaan huomioon hakijoiden taito, kyky ja koeteltu kansalaiskunto.

Käytännössä rehtorin kelpoisuusvaatimukset ovat samat kuin opettajilla yleensä. Aika moni opiskelija suorittaa opetushallinnon opinnot jo perusopintojen yhteydessä. Riittävä työkokemus tulee kaikille opettajan hommia paiskiessa.

Usein rehtorit kouluttautuvat tehtäväänsä oman työnsä ohessa, mikä on aina raskasta, joskus tehotonta. Onko malli paras mahdollinen? Olisiko rehtoreiden koulutusta syytä kehittää?

Oppilaanohjauksen ja opinto-ohjauksen tehtäviin ammatillisia valmiuksia antavat erilliset opinnot kestävät 1,5 vuotta, 60 op. Koulunjohtamiseen pätevöityy kevyemmin, 25 op. 

Olen vahvasti sitä mieltä, että rehtoreiden koulutukseen hakijoilta on vaadittava hyvän opetuskielen ja kirjallisen taidon lisäksi vahvoja nykyajan vaatimia viestinnän valmiuksia. Koulutuksessa viestinnän hallinnan osuutta on lisättävä radikaalisti.

Myös ihmissuhdetaitoihin koulutuksessa olisi syytä kiinnittää huomio. Mieleeni on jäänyt Hanna Peltokankaan väitöskirja narsistisista esimiehistä, yli joka neljäs johtaja on narsisti. En jaksa uskoa, että rehtorinarsistien prosentti olisi näin korkea, itse en ole toiminut yhdenkään narsistireksin alaisuudessa.

Kun mikrofoni työnnetään nenään eteen, aivan liian usein kuulee:

Meillä on nollatoleranssi kiusaamisen suhteen, ei meidän koulussa kiusata.

Rehtori, joka sanoo noin, on täysin etääntynyt koulusta tai korostaa tarkoituksellisesti oman koulunsa erinomaisuutta muihin kouluihin nähden. Jokaisessa koulussa kiusataan enemmän tai vähemmän, toivottavasti hyvin vähän. Oman koulun ylikehuminen on epämiellyttävää. On niitä hyviä kouluja muuallakin. 

Ei meidän koulussa ole sisäongelmia, mistään ei ole löytynyt hometta.

Homeen kieltäminen on vaarallista, sillä mittausten jälkeen usein sisäilmasta niitä itiöitä löytyy. Sisäilmaonsairaiden opettajien vähättely on suorastaan sikamaista.

Paljon parempia vastauksia ovat:

En tiedä.

Asiaa tutkitaan.

Teemme parhaamme, jotta...

Olemme pahoillamme, kun...

Korkman kirjoitti lasten vanhempien ja kasvatusalan ammattilaisten sydämiin

Taloustieteen emeritus professori Sixten Korkman kolumnissaan kirjoitti suoraan asian ytimeen ja ainakin lasten vanhempien sekä kasvatusalan ammattilaisten sydämiin.

Ammattilaiset ovat aina tienneet, että ennalta ehkäisevät toimet lapsiperheiden tukemiseksi parantavat merkittävästi lasten terveydentilaa ja koulutuloksia sekä myöhempää työllistymistä ja menestymistä elämässä. (Sixten Korkman HS 8.1.)

Jokainen lantti, joka sijoitetaan varhaiskasvatukseen, erityisopetukseen ja alkuopetukseen luokille 1.-3. , kannattaa taloudellisesti ja ennalta ehkäisee varsinkin silloin, kun osa rahasta sijoitetaan lapsiin, joilla on oppimisvaikeuksia tai ovat vaarassa joutua syrjäytymiskierteeseen. 

Erityisopetukseen pitää saada lisää tehoa, inkluusio ei aina ole erityisoppilaan kannalta paras ratkaisu.

Ilman muuta selvää on, että kun tuetaan perhettä, silloin aina tuetaan myös lasta.

Olen ollut kauhuissani, kun lähineuvoloita ja leikkipuistotoimintaa on urakalla lopetettu. Ko. palvelut olivat lähellä lapsia ja perhettä. 

Lähineuvolat olivat nimensä veroisia. Esim. Kaivokselassa, kun kolme ensimmäistä lastani olivat pieniä, neuvola sijaitsi keskellä hienoa lähiötä kerrostalon alakerrassa. Ovet olivat aina auki kahvittelua tai juttelua varten. Vanhemmat saivat aina tukea ja neuvoja niin halutessaan.

Leikkipuistossa oli aina paikalla kokenut ohjaaja, jonka kanssa vanhemmat pystyivät aina välillä juttelemaan. Ruokaakin oli tarjolla. Lapset pystyi jättämään aamupäiväksi leikkipuistoon puistotädin hoiviin. Sillä aikaa kotona oleva äiti tai isä teki päivän ostokset, teki ruokaa tai siivosi tai yksinkertaisesti vain lepäsi.

Nyt samanlaista perhettä tukevaa yhteisöllisyyttä ei enää ole.

Kun kaksi seuraava lastani olivat pieniä, leikkipuistoja ja lähineuvoloita ei enää ollut. Onneksi kotona olevien lasten iloksi lähipäiväkodissa ja seurakunnassa järjestettiin leikki- ja kerhotoimintaa.

Olen jossain määrin ylppöläinen ja keltikangasjärveläinen, koska pidän arvossa myös kotikasvatusta. 

Oma mallini on, että 1-3 -vuotiaiden lasten kasvatukseen olisi kaksi selkeää tasa-arvoisesti tuettua väylää, varhais- ja kotikasvatus. Valinnanvapautta korostetaan nyky-yhteiskunnassa, myös koulussa hyvin paljon, mutta lapsen kasvun alkupäässä sitä ei jostain syystä oteta huomioon.

Aivan pienen lapsen paras paikka on isän tai äidin turvallinen syli, mutta hyvä vaihtoehto pitää olla, mikä suomalainen päiväkoti onkin. Kaikki lähtee turvallisuudesta.

Mallissani leikinomainen esikoulu alkaisi, kun lapsi täyttää 4 vuotta. Jos saisin päättää, niin paljon mieluummin satsaisin varhaiskasvatukseen ja alakoulun luokkiin 1.-3. kuin pidentäisin oppivelvollisuutta sen loppupäästä.

Ennaltaehkäisyssä on tunnustettua voimaa. Loppupään ongelmien hoidon pitää olla suoraa täsmäapua, jotta lapsen tai nuoren syrjäytymiskierre saadaan tapettua.

Mutta kuten Korkman kirjoittaa, pelkän kasvatusjärjestelmän trimmaaminen ei auta, koska monet ongelmat ovat syvällä yhteiskunnan rakenteissa. Silloin nämä rakenteet on korjattava, yhteiskunnallisen eriarvoistumisen kierre on pysäytettävä. Kasvatusjärjestelmä pystyy jossain määrin yhä edelleen korjaaviin toimenpiteisiin, mutta mikään yhteiskunnan korjausautomaatti se ei ole.

Korkman on oikeassa, kun etusijalle tulee asettaa lapsen oikeudet ja perheiden hyvinvointi sekä huoli Suomen alhaisesta syntyvyydestä. 

Siitäkin olen samaa mieltä, että sekä kestävyysvaje että lapsipolitiikka nousisivat vaalikeskustelujen keskiöön. 

Kannattaa lukea Korkmanin kirjoitus kokonaisuudessaan.

* * *

8.1. HS Kolumni

Panostus lapsiin olisi ratkaisu edessä häämöttävään hyvinvointivaltion umpikujaan

Talousnobelisti James Heckman esitti vuosikymmeniä sitten, että yhden dollarin panostus ongelmaperheiden lasten varhaiskasvatukseen antaa jopa kahdeksan dollarin tuoton – jos panostukset kohdennetaan hyvin. Ei ole itsestään selvää, että Heckmanin sääntö pätee Suomessa. Tutkimukset muista Pohjoismaista ja tiedot Suomesta antavat kuitenkin aihetta ajatella, että oikein kohdennetut panostukset lapsipolitiikkaan ovat meilläkin tuottoisia.

Lapsiperheiden asema on Suomessa kansainvälisesti hyvä, mutta lapsiköyhyys on pitkään ollut kasvussa. Lasten ja nuorten käyttäytymishäiriöt ja mielenterveysongelmat ovat yhä tavallisempia. Syrjäytyneitä nuoria on kosolti, ja ylisukupolvinen eriarvoisuus on lisääntymässä.

Harkinnan arvoisia uudistusten ja lisäpanostuksen kohteita ovat muun muassa lapsiköyhyys, subjektiivinen päivähoito-oikeus, päiväkotien ryhmäkoko, vanhempainvapaat sekä koulukuraattoreiden ja psykologien saatavuus. Lastensuojelu ja sen piirissä olleiden nuorten tukipalvelut ovat tärkeitä. Oppivelvollisuusiän korottamiselle on perusteita.

Etusijalle tulee asettaa lapsen oikeudet ja perheiden hyvinvointi sekä huoli Suomen alhaisesta syntyvyydestä. Hyvin kohdennetut panostukset lapsipolitiikkaan ovat tehokas keino vähentää julkisen talouden kestävyysvajetta (”win-win”). Toivoa sopii, että sekä kestävyysvaje että lapsipolitiikka nousisivat vaalikeskustelujen keskiöön.

Sixten Korkman

Kirjoittaja on taloustieteen emeritusprofessori ja pitkän linjan talousvaikuttaja.

Äidinkielen arviointikriteereistä on tehtävä kristallinkirkkaat

Kirjoitin eilen Hesariin Mielipiteeseen. Olen huolissani kuten moni muukin opettaja siitä, että lukemisen ymmärtämisen taso etenkin joillakin pojilla ei peruskoulun päättövaihessa ole edes tyydyttävää. Ehdotin ratkaisuksi äidinkielen jakoa kahdeksi erilliseksi oppiaineeksi, äidinkieleen ja kirjallisuuteen, jotta lukemisen ymmärtämiseen saataisiin pontta.

1980-luvun alussa äidinkielessä annettiin kaksi arvosanaa, toinen äidinkielestä ja toinen kirjallisuudesta. Kriteerit olivat selkeät. Aamuhesarin vastineessa professori emerita Katri Karasma totesi, että erillinen arvosana voisi auttaa.

Kaksi arvosanaakin voisi tuoda sitä penäämääni pontta, mutta silloinkin arviointikriteereiden pitäisi olla kristallinkirkkaat. 

Hesarissa oli toinenkin vastine, jossa Taloudellisen tiedotustoimiston (TAT) Mikko Hakala muisteli omaa kouluaikaansa.

Kirjoitin Hesariin oman vastineen, jossa korjasin muutamia Hakalan virhetulkintoja nykykoulusta.

* * *

HS 4.1. Lukijan mielipide

Äidinkieltä ja kirjallisuutta ei voi eikä saa erottaa kahdeksi oppiaineeksi

Sirpaleinen oppiaine tarvitsee edelleen eheytystä.

LUOKANOPETTAJA Kai-Ari Lundell esitti (HS Mielipide 2.1.) huolestuneisuutensa lasten – erityisesti poikien – heikentyneestä lukutaidosta. Hänen ideansa lukemisen innostamiseksi ja hyvien mallien antamiseksi ovat kannatettavia. Niitä opettajat ja vanhemmat käyttävätkin. Mutta myös erillinen arvosana voisi auttaa.

Sen sijaan hänen ehdotustaan kahdesta eri oppiaineesta, kielestä ja kirjallisuudesta, en kannata, vaikka monissa maissa kirjallisuus alkaa omana oppiaineena viidenneltä luokalta. Suomessa kirjallisuudesta voidaan pitää eri tavoin painottuvia kursseja. Oppiaineen sisällöt ovat moninaiset, kun siihen kuuluu lukeminen, kirjoittaminen, kieli, kirjallisuus, draama ja media. Niitä integroidaan, mutta ne ovat toki omia osa-alueitaan. Niiden tieteellinen pohja hajottaa niitä vielä enemmän. Hajanaisuuden estämiseksi olisi eheytettävä äidinkielen opetustieteen tutkimussuuntaus. Sen merkityksen ymmärtäminen on jäänyt tajuamatta, kun opettajankoulutuksessa ajetaan pseudotieteellistä ainedidaktiikkaa.

Lundellin jako, jonka mukaan äidinkieleen kuuluisivat kielioppi, oikeinkirjoitus ja media, kirjallisuuteen taas luova kirjoittaminen ja ilmaisutaito, on keinotekoinen. Niiden hajottamisen sijaan oppiainetta pitää tarkastella uusia osa-alueita ja virtauksia saaneena.

Oppiaine täyttää tänä vuonna 175 vuotta. Aluksi se oli suomen kielen opettelua vieraana kielenä, sillä tunnit käytettiin Kalevalan kääntämiseksi ruotsiksi, joka oli koulun opetuskieli. Tunteja oli yläalkeiskoulussa ja lukiossa vain kaksi tuntia viikossa.

Äidinkielessä oppiaineena on viime vuosisadalta lähtien painottunut kirjallisuus. Näitä kahta ei voida eikä pidä erottaa. Sirpaleinen oppiaine tarvitsee edelleen eheytystä. Se, että uudet sisällöt lisätään usein äidinkieleen, on näkynyt erityisesti mediassa. Peruskoulun myötä opetussuunnitelmaan tuli läpäisyperiaatteella opetettava joukkotiedotus. Nyt se kuuluu enimmäkseen äidinkieleen.

Lukutaidon kohentamiseksi on lukuliike, joka saa aikaan lukutaidon tehostamista sekä koulun sisällä että lasten kotona. Perhelukeminen on tulossa Suomeen. On hyvä, että luokanopettajat innostuvat äidinkielestä. He tarvitsisivat sitä koulutukseensa nykyistä huomattavasti enemmän. Myös koko opettajankoulutus tarvitsisi uudistusta. Toivottavasti myös oppiaineen teoreettiset ongelmat alkaisivat kiinnostaa.

Katri Karasma

professori emerita, Espoo

* * *

4.1. HS Lukijan mielipide

Etenkin pojille pitää kertoa, mihin hyvää lukutaitoa työelämässä tarvitaan

Itse olen vasta työelämässä törmännyt työnantajien kielellisiin vaatimuksiin.

LUOKANOPETTAJA Kai-Ari Lundell oli huolissaan lukutaidon heikentymisestä (HS Mielipide 2.1.). Hänen mukaansa kirjallisuuden tulisi olla oma oppiaineensa viidennestä luokasta ylöspäin.

Kun olin koululainen, koin äidinkielen turhaksi, koska kyselyistäni huolimatta minulle ei selitetty, miksi opiskelimme äidinkieltä. Yksikään opettaja ei kertonut, mihin tarvitsen työelämässä romaaneja, runojen tulkintaa tai esimerkiksi asioiden käsitteellistämistä.

Sain vastaukseksi, että ”ne ovat tärkeitä asioita”. Tämä tapa motivoida toimii joidenkin kohdalla. Väitän kuitenkin, että etenkään monet pojat eivät motivoidu opiskeluun ilman konkreettisia esimerkkejä työelämästä.

Olen vasta työelämässä törmännyt työnantajien kielellisiin vaatimuksiin. Oppiaineena äidinkielen ongelma ei ole vähäinen tuntimäärä vaan monen nuoren heikko motivaatio.

Lisäksi, toisin kuin Lundell antoi ymmärtää, digitaaliset välineet voivat oikein käytettyinä toimia myös lukemaan oppimisen tukena.

Pakollisen kirjallisuuden lisäämisen sijaan nuorten motivaatiota voisi parantaa linkittämällä opetukseen paremmin nuorten tulevaisuuden tarpeita. Moni nuori ei tiedä, että työhakemuksessa ei saisi olla kirjoitusvirheitä tai että virallinen sähköposti eroaa someviestistä.

Motivaatiota nostaisi sekin, että tekstien aiheet olisivat monipuolisempia. Olisin itse poikana kaivannut tarinoita esimerkiksi urheilusankareista tai lentokonetekniikasta – luinhan jo paljon kotona. Koulutekstien aiheet vain tylsistyttivät.

Mikko Hakala
Taloudellinen tiedotustoimisto TAT

Kirjallisuus omaksi oppiaineekseen 2.

Kaivokselan koulun uudistettu hieno koulukirjasto

Kirjoitin alla olevan mielipiteeni Hesariin noin kuukausi sitten, hauskaa, että se julkaistiin nyt. 

Tiedän, että ajatus kirjallisuudesta omana oppiaineenaan ärsyttää joitakin opettajia. Argumentteina käytetään pirstaloitumista tai muutosvastarintaa tai haikailua menneisyyteen.

Olen aidosti huolissani lukemisen ymmärtämisen tasosta ja siitä, että on lapsia ja nuoria, jotka eivät romaaniin koske. Jos ihminen ei pysty tai halua romaaneja lukea, vielä vaikeampaa on orientoitua oppi- tai tietokirjoihin. Kirjallisuus on myös avain oman maailmankatsomuksen muodostumiseen.

Olen ollut huolissani jo pitkään ja olen kirjoitellut lukemisen ja kirjallisuuden puolesta ennenkin. 

Kirjallisuus omaksi oppiaineekseen 1. (Properuskoulu 28.8.2018)

On monenlaisia oppijoita (Properuskoulu 12.8.2016)

Kirjallisuuden korkea veisu (Properuskoulu 30.9.2014)

Kuka pelkää Punahilkkaa? (Properuskoulu 15.2.2012)

Kirjallisuuden osuudesta äidinkielen opetuksessa (Properuskoulu 10.10.2009)

* * *

2.1. HS Lukijan mielipide

Kirjallisuus omaksi oppiaineekseen

Jos lapsi ei saa kotona lukemisen mallia, sitä on annettava koulussa.

Suomessa on pian lukemisen ymmärtämisen hätä­tila, kun yhä useampi ei enää ymmärrä lukemaansa. ­Jotain on tehtävä, eikä vain voivotella tai itkeä Pisa-tulosten huonontumista.

Jos koulu tuottaa oppilaita, varsinkin poikia, jotka eivät ­ymmärrä lukemaansa, vanhempien kotona ja opettajien koulussa on ryhdistäydyttävä.

Vanhempien on luettava ­ääneen lapsille pienestä pitäen. Lapselle lukeminen on hyvin vuorovaikutteista: kirjan kuvista tai tapahtumista voidaan kysellä tai keskustella. Turvallisuudentunne lisääntyy. Puoli tuntia päivässä isän tai äidin sylissä ei tee yhdellekään lapselle pahaa. Ikävä kyllä monet vanhemmat eivät lue lapsille mitään. He ­eivät aina anna edes lukemisen mallia lukemalla itse kirjoja. Kaikille ei tule kotiin enää edes sanomalehteä.

Puhelimet hetkeksi pois! Lukemaan oppii vain lukemalla.

Jos lapsi ei saa kotona lukemisen mallia, sitä on annettava koulussa. Lapsille ääneen lukeminen päiväkodissa ja koulussa lisää tasa-arvoa. Ensin luetaan satuja ja myöhemmin romaaneja. Täysin hiljaa kuunteleminen opettaa myös keskittymään. ­Samalla lapset houkutellaan ­vaivihkaa kirjallisuuden pariin.

Oppiaineena äidinkieli ja kirjallisuus on hyvin risainen ja täyteen tupattu. Yksi mahdollisuus olisi jakaa äidinkieli ja kirjallisuus peruskoulun viidennestä luokasta ylöspäin kahteen eri oppiaineeseen: äidinkieleen ja kirjallisuuteen. Äidinkieleen jäisivät tekniset osuudet kuten kielioppi, oikeinkirjoitus ja media. Kirjallisuuteen tulisivat kirjallisuuden lisäksi luovat osiot ­kuten luova kirjoittaminen ja ­ilmaisutaito.

Kirjallisuuden merkitystä korostettaisiin, jos kirjallisuudesta annettaisiin eri numero todistukseen. Lukemiseen tulisi pontta.

Kai-Ari Lundell
luokanopettaja, Vantaa