Hoploppia, hoploppia!

Dan Earle: The Laugh of a Clown

HS 17.2.

Paperiversiosta:

Opettajan ei tarvitse olla pelle

Suuttumuksesta se lähti, nimittäin Katariina Stenbergin itsetutkiskelu. Hän oli aina halunnut olla se opettaja, jonka tunneilla on hauskaa ja joka mainitaan ensimmäisenä, kun kysytään kivointa opea.

"Peilasin omaa makeuttani oppilaiden kautta. Samalla levitin väärää mallia: eihän elämä ole muutenkaan yhtä Linnanmäkeä.

Nuorilla opettajilla ei ole kokemusta siitä, mikä on olennaista ja mikä ei. Niinpä he laittavat sata prosenttia kaikkeen, oli sitten kyse tuntisuunnittelusta tai äitienpäiväkorteista."

Katariina Stenberg: Riittävän hyvä opettaja (PS-kustannus)

Itse olen opetuksen ja kasvatuksen suhteen käyttänyt lausetta "Elämä ei ole yhtä hoploppia". Mottoni (joita on varmaan kaksi sataa eri elämänalueille) idea on varmaan sama kuin Sternbergin Linnanmäki-vertauksella.

Opiskelu ei ole pelkkää leikkiä tai hauskanpitoa. Joskus pitää koulussa leikkiäkin olla, mutta opiskelu on lapsen ja nuoren työtä.

Nuori opettaja on aina idealisti, mikä on hienoa. Erittäin hienoa on, jos vanhetessaan opettaja säilyttää edes rahtusen nuoruutensa idealismista. Kyynisellä opettajalla ei tee mitään. Pitää uskoa, mitä tekee.

Opettajan pitää uskoa omaan persoonallisuuteensa, omaan tapaansa opettaa ja kasvattaa. Oppilas kouluaikansa aikana näkee monia eri opettajapersoonallisuuksia ja tapoja opettaa. Samalla jokainen oppilas löytää oman tapansa oppia. Oppilas oppii monista kohtaamistaan opettajapersoonallisuuksista jotain ihmisyydestäkin.

Opettaminen sata lasissa vie työuupumukseen tai burn outiin. Silloin leikki ja hoplopit ovat kaukana. Itse teen työtä 50-60 prosentin teholla. Jos opettaisin luokkaani sata lasissa, oppilaani tulisivat hulluiksi.

Koulussani pidetään kehityskeskusteluja vuosittain opettajien ja rehtorin kanssa. Kerran omalla keskusteluvuorollani rehtorini kysyi minulta, että millä teholla opetan. Vastasin, että "tehot on viiskyt prossaa". Vastaukseni oli ikävän itseriittoinen ja ylimielinen, sillä se sisälsi ajatuksen, että "mun viiskytprossaa vastaa jonkun muun yhdeksääkymmentä prossaa".

Opettajat ovat aivan liian pedantteja ihmisiä pyrkiessään täydellisyyteen täydellisine tuntisuunnitelmineen. Luokassa ja koulupäivässä on niin monta muuttujaa, että täydellisellä suunnittelulla ei pitkälle pötkitä. Pitkällä aikavälillä opettaja turhautuu, kun mikään ei suju niin kuin itse on suunnitellut. Suunnittelussa pitää olla väljyyttä. Liian tiukalla tahdilla oppilaat ahdistuvat.

Sternberg on asian ytimessä todetessaan, että oleellisen löytäminen on oleellista.

Kaikkea ei voi opettaa, eikä kukaan ihminen ole täydellinen. On hyvä, että opettaja silloin tällöin vilkuilee opettajanoppaita ja opetussuunnitelmia, ettei opettamisenpolku karkaa aivan ihmeelliseen ja omaperäiseen maastoon. Toisaalta kaikkea opetussuunnitelmissa olevaa ei kukaan opettaja voi tunkea joka oppilaansa päänuppiin.

Opettaminen on jollakin tavalla harhaista. Opettajuuteen kuuluu huono omatunto. Kaikki opettajat kysyvät itseltään joskus, olenko opettanut riittävän hyvin, olenko tehnyt parhaani?

Usein, kun oppilas epäonnistuu, opettajakin tuntee epäonnistuneensa.

Useinmiten opettaja opettaa samassa koulussa ja omassa luokassa. Luokassa opettaja on tavallaan yksin. Helposti ihminen voi alkaa ajatella, että oma opetus ei ole riittävän korkeatasoista. Isoissa kouluissa opettajat onneksi säilyttävät suhteellisuustajunsa mm. jatkuvan keskustelun ja opettajainhuonekontaktien kautta.

Suomessa opettajat karsitaan opettajienkoulutukseen melkoisen valintaruljanssin kautta. Opettajan ammatilla on vetoa. Siksi suomalainen opettajisto on tasalaatuisen hyvää, mikä on taannut hyvät sijoitukset esim. PISA-tuloksissa.

Ja se mieliskely - kun opettaja mieliskelee oppilaitaan, on karmeinta, mitä tiedän.