Kaikki kiiltävä ei välttämättä ole kultaa 2.

Nostan Liisa Keltikangas-Järvisen kolumnin tänne kokonaisuudessaan, niin painavaa asia on.

Parisen viikkoa sitten nostin kasvatustieteen dosentti Jari Salmisen ja lehtori Timo Salmisen Hesarin pääkirjoituksen:

Kaikki kiiltävä ei välttämättä ole kultaa (Properuskoulu 30.9.2015)

Onneksi kaikki ihmiset eivät ajattele samalla tavalla, ei pidäkään. 

Joskus minusta tuntuu, että Suomeen mahtuu vain yksi valtavirta-ajatus kerrallaan, kohkataan eteenpäin sen kummemmin miettimättä. Suomi tuntuu olevan ikuinen Kekkoslandia aina vaan.

Keltikangas-Järvisen kolumnin hälyttävin kohta on Kolmas oppimisen legenda, opiskelijoiden näkeminen itseohjautuvina oppijoina, joille tulee antaa sekä maksimaalinen kontrolli omasta opiskelustaan että oppimansa arvioinnista. 

Ymmärrän opiskelijan näkemisen itseohjautuvana oppijana, kun kyseessä on lukiolainen, ei peruskoululainen. Kaikki lukiolaisetkaan eivät kykene itseohjautuvaan oppimiseen. Moni muistaa oman lukioaikansa hyvin, ainakin minä muistan. Minusta tuli itseohjautuva oppija vasta varusmiespalveluksen jälkeen Jyväskylän yliopistossa.

Mitä nuoremmasta oppilaasta on kyse, lapsesta, alakoululaisesta, sitä julmemmalta oppimisen heitteillejätöltä maksimaalinen kontrolli omasta oppimisestaan tuntuu.

Nyt jotkut alkuopettajatkin vannovat itseohjautuvuuden nimiin, pistävät lapset opiskelemaan yksinään tablettiensa kanssa pitkin poikin sohvia ja koulun nurkkia. Samaan aikaan luokkiin on inklusoitu erityisoppilaita, sellaisiakin, joiden paikka on harjaantumiskoulussa. Myös maahanmuuttajataustaisten oppilaitten määrä on jatkuvassa kasvussa.

Lapset ovat aina olleet lapsia. En ole huomannut kovin suuria muutoksia heissä, olen opettanut heitä vuodesta 1980 lähtien.

En pidä sanasta diginatiivi, toistaiseksi kukaan ei ole syntynyt tabletti sylissään. 

Keltikangas-Järvisen teksti diginaativien oppimisesta on tylyä luettavaa, he ovat passiivisia informaation kuluttajia, eivät uuden tuottajia. He eivät osaa valikoida, arvioida ja prosessoida tietoa.

Olen Keltikangas-Järvisen kanssa tasan samaa mieltä siitä, että kyseiset valmiudet vaativat vahvan perusosaamisen, ja sen saavuttaminen vankan ohjauksen. 

Tietotekniikka on osa opetusta, mutta on turha luulla, että tabletti tekee oppimisesta autuasta, vaikka kuinka sen lasia sormella hinkkaisi. 

Sitä paitsi koulu nähdään liian usein vain akateemisen oppimisen paikkana. Koulussa opitaan paljon muutakin.

Kannattaa lukea Liisa-Keltikankaan kolumni ajatuksella.

11.9. Lääkärilehti / Kolumni

Oppimisen legendat

Kongressi New Yorkissa toi Suomesta tulijalle hämmästyksen. Tietotekniikkaan perustuva opetus onkin kuuman debatin aihe, ei kaikkivoipa ratkaisu kansakunnan ongelmiin. Ongelma eivät ole tietokoneet, vaan mukana kulkeva oppimiskäsitys, jolta ei vain puutu tieteellinen pohja, vaan joka on osoitettu virheelliseksi. Tutkijat kutsuvat näitä käsityksiä kasvatustieteen urbaaneiksi legendoiksi.

Ensin on legenda uudesta, diginatiivista sukupolvesta, joka tietää luonnostaan, miten käyttää tietotekniikkaa oppimiseen, ja jolla on kyky rakentaa merkityksellistä tietoa audiovisuaalisesta informaatiotulvasta. Sille eivät entiset opetusmetodit toimi eivätkä traditionaaliset oppimiskäsitykset sovi. Oppiminen on sille pelaamista ja koulunkäynti pikemmin sosiaalista viihtymistä ja tovereiden tapaamista kuin opiskelua. Käsitteen kehittäjä nojasi tutkimuksen sijaan havaintoon. Hän näki lasten helpon harjaantumisen tietokoneiden käyttöön ja päätteli, että heidän aivoissaan on tapahtunut nopea kehitys. Tämä paitsi johtaa heidät oppimaan eri tavoin kuin aiempi sukupolvi, myös tekee heistä ns. monitoimijoita, niin että heillä on kyky tehdä yhtä aikaa useita sellaisia asioita, jotka kaikki vaativat tietoisia ajatteluprosesseja ja informaation käsittelyä. Ihmisaivot kuitenkin sallivat eri asioiden välillä vain siirtymät, eivät samanaikaista kahden asian suorittamista, ellei toisen tekeminen ole automatisoitua. Ihminen voi kävellä ja puhua yhtä aikaa, joskin tämäkin joskus johtaa onnettomuuksiin. Siirtyminen toiseen asiaan voi tapahtua nopeasti, mutta keskeyttää aina huomion edellisestä, mikä puolestaan johtaa lisääntyvään muistirasitukseen ja lisääntyviin virheisiin. Autoa ajettaessa kielletään puhelimen käyttö siihen liittyvien riskien takia, mutta oppimista monen asian yhtäaikaisen seuraamisen ajatellaan edistävän.

Toinen legenda on väite spesifisistä oppimistyyleistä (visuaaliset, analyyttiset, holistiset jne. 
oppijat), joihin yksilöllinen opiskelu tulisi sovittaa ja joiden mukaisessa räätälöinnissä tietotekniikka voittaisi perinteisen opetuksen. Väitteet ovat intuitiivisesti uskottavia, mutta niiltä puuttuu tieteellinen pohja. Oppilaat pitävät erilaisista oppimistavoista, mutta pitäminen ei johda 
tehokkuuteen. Oman tyylin seuraaminen voi johtaa parempaan kouluviihtyvyyteen, mutta ei parempaan oppimiseen.

Kolmas legenda on opiskelijoiden näkeminen itseohjautuvina oppijoina, joille tulee antaa sekä maksimaalinen kontrolli omasta opiskelustaan että oppimansa arvioinnista. Diginatiivit lapset tietävät itse parhaiten, miten käyttää teknologiaa oppimiseen, ja kehittävät itseohjautuvasti tarvittavat metakognitiiviset taidot. Opettajan tehtävä on kevyellä kädellä ohjata oppilaat käyttämään informaatiolähteitä, koska kaikki, mitä tulee tietää, löytyy Webistä. Tutkimussarjat tällaisista oppijoista ovat kuitenkin alakuloista luettavaa. He eivät ole kriittisiä ongelmanratkaisijoita, vaan luottavat ensimmäiseen löytyvään tietoon. He ovat passiivisia informaation kuluttajia, eivät uuden tuottajia. He eivät osaa valikoida, arvioida ja prosessoida tietoa. Kyseiset valmiudet vaativat vahvan perusosaamisen, ja sen saavuttaminen vankan ohjauksen. Liian vähillä pohjatiedoilla tapahtuva minimaalisesti ohjattu oppiminen jää kuormittamaan työmuistia johtamatta muutoksiin pitkäkestoisessa muistissa, mitä oppiminen puolestaan edellyttää.

Tämän uuden oppimiskäsityksen epäilijät vaiennetaan herättämällä heissä moraalinen 
paniikki: he ovat kehityksen pysäyttäjiä ja innovaatioiden vastustajia vailla kykyä nähdä maa­ilman fundamentaalista muuttumista. Kukaan tutkija ei kuitenkaan vastusta tietotekniikan 
tuloa opetukseen; tietotekniikka on tutkijan omaakin arkea eikä hän tulisi toimeen ilman 
sitä. Hän vastustaa tekniikkahypen sivutuot­teena tullutta tutkimustiedon vastaista käsitystä oppimisesta ja sen kritiikitöntä laajenemista koulumaailmaan.

Liisa Keltikangas-Järvinen
Kirjoittaja on psykologian professori Helsingin yliopistossa.