Opettaja työrauhan parantajana

Taidetta blogeihin

Aki Saarisen Hesariin kirjoittama mielipidekirjoitus on saanut jatkoa. Aamuhesarin Mielipidesivulla opettaja Riitta Nevanlinna kirjoitti otsikolla "Opettaja voi parantaa koulun työrauhaa".

Kirjoituksessaan Nevanlinna kyselee, voiko opettaja vaikuttaa luokkansa työrauhaan mitenkään?

Kysymys on järjetön. Ilman muuta opettaja voi vaikuttaa luokkansa työrauhaan, opettajan pitää vaikuttaa luokkansa työrauhaan.

Nevanlinna pohdiskelee, onko tosiaan niin, että opettajalla pitää olla henkilökohtaista karismaa saadakseen luokkaan rauhan.

Karismasta on suuresti hyötyä, ikävä vain, että vain hyvin harvalla opettajalla on luontaista karismaa riittävästi. Suurin osa opettajista joutuu opettelemaan kantapäänsä kautta, kuinka häiriköivät oppilaat saadaan aisoihin. Opettajienkoulutuksessa, ainakaan silloin, kun itse opiskelin, ei työrauhaongelmien ratkomiseen uhrattu aikaa hölkäyksen pölähdystä. Silloin katsottiin, että riittää, kun oppitunnit suunnitellaan hyvin, niin kaikki sujuu.

Ainakin itse putosin hyvin nopeasti alas opiskeluaikojeni pilvilinnoista, kun aloitin työni Hiekkaharjun koulussa Vantaalla. Hiekkaharjun soramontun kupeessa on Malminiitty, joka vielä siihen aikaan luokiteltiin ongelmalähiöksi. Malminiitty ei enää pitkään aikaan ole ollut ongelmalähiö.

Luokkani sijaitsi samalla käytävällä, missä sijaitsi koulun kolme tarkkisluokkaa. Luokkia opetti kolme aivan erilaista kokenutta tarkkismaikkaa. Ihailin ja arvostin heidän työtään kovasti. En voinut kuvitellakaan, että kaikki heidän oppilaansa olisi voitu sijoittaa ns. normaaliluokkiin.

Omassa luokassanikin oli melkoinen meno. Toisena vuonna sain luokkani hyvään järjestykseen, mutta työtä se vaati. Muistan hyvin, kun rehtorini sanoi heti toisena työpäivänäni, että "Kai-Ari, unohda suurin osa, mitä sinulle siellä Jyväskylässä on opetettu. Nyt olet astunut käytännön korkeakouluun".

Rehtorini oli oikeassa. Silloinen opettajienkoulutus ei vastannut millään tavalla ongelmiin, joita jouduin kohtaamaan. Olin opiskellut "hienohelmaopettajuutta", jouduinkin vetämään haalarit jalkaan.

Nevanlinna mainitsi kirjoituksessaan erityispedagogiikan professori Timo Saloviidan ohjeet, jotka riittävät työrauhan saavuttamiseksi. (Rihveli 2, 2010)

1. toimivat säännöt ja rutiini
2. hyvä suhde oppilaisiin
3. hyvä opetus

Saloviidan mukaan riittää, että opettaja hoitaa oman osuutensa sopimuksesta. Sopimuksen mukaan oppilaat noudattavat opettajan ohjeita, kunhan opettaja antaa heille hyvää opetusta.

Elämä, ihmiset ja opettaminen eivät ole yksinkertaisia asioita. Jokainen opettaja tietää, että vaikka kuinka hyvin nuo Saloviidan kolme itsestään selvää ohjetta olisi hallussa, silti kaikki ei aina toimi niin kuin pitäisi.

Nevanlinna penää opettajille koulutusta työrauhaongelmien ratkaisemiseksi. Olen samaa mieltä, mutta millaista koulutus voisi sitten olla?

Monta kertaa opettaja joutuu ratkomaan asioita intuitiivisesti, omalla opettajapersoonallaan. En usko, että on olemassa jonkinlaista "työrauhatyökalupakkia", joka sopisi kaikille opettajille. Jokainen opettaja on persoonansa. Asioita voidaan ratkoa niin monella tavalla.

Pääasia on, että ratkotaan.

Päinvastoin kuin Nevanlinna, minä uskon, että tarkkisluokkiakin tarvitaan. Luokan- tai aineenopettajan henkilökohtaiset resurssit eivät ole ehtymättömiä. Erityisopettajat ovat oman alansa asiantuntijoita, joihin olen oppinut luottamaan.

Yhteiskunnallamme ei koskaan ole niin paljon yleistä hyvää jaettavana, että joka luokkaan riittäisi oma erityisopettaja samanaikaisopetukseen. Siksi erityisluokkia tullaan tarvitsemaan.

Peruskoulunopettaja ei ole jumala, vaikka joskus meihin kohdistuvat yhteiskunnan odotukset ovat lähes jumalallisia.