Yrityskylään siitä - hop, hop!

Oppilaat kuuntelevat tarkaan alkuinfoa.

Vierailin viime viikolla luokkani kanssa Helsingin Yrityskylässä, joka sijaitsee samassa paikassa, mihin Helsinki perustettiin v. 1550. Kustaa Vaasa perusti Helsingin Vantaan alueelle (ent. Helsingin Pitäjä) Vantaanjoen suuhun. Myöhemmin v. 1640 Pietari Brahe siirsi kaupungin Vironniemelle.

Samaan aikaan, kun olimme Helsingin Yrityskylässä, Ruotsin kuningaspari vieraili Espoon Yrityskylässä. Harmi, että kuningaspari oli Espoossa, sillä olisin halunnut keskustella kuningatar Silvian kanssa.

Yrityskylän idea on todella hieno:

Yrityskylä-oppimisympäristö on pienoiskaupunki, jossa oppilas työskentelee omassa ammatissaan sekä toimii kuluttajana ja kansalaisena osana yhteiskuntaa. (www.yrityskylä.fi)

Yrityskylä-käynti oppitunteineen on kuin yhteiskuntaopin kurssi kuudesluokkalaisille. Ennen käyntiä koulussa pidetään kymmenen oppituntia, joiden aikana käydään läpi yrityselämän käsitteitä, tehdään oma työhakemus ansioluetteloineen jne. Käydään läpi palkat, verot ja budjetit sekä elämisen kustannukset.

Kymmenen tuntia ei oikein riittänyt kunnolla, kiirettä tuli, niin paljon käsiteltäviä aiheita oli. Yhtä oppituntia kohden oli liikaakin tavaraa. Oppilaat saivat omat hienot työkirjansa, opettajanopas oli vielä turhan sekava ja epäkäytännöllinen. Kaikki järjestelyt oli suunniteltu erittäin hyvin.

Samaan aikaan kylään tuli myös kaksi muuta luokkaa, joiden kanssa oppilaiden oli tehtävä yhteistyötä. Oppilaat olivat aivan innoissaan ja tosissaan. 

Teen joka vuosi sellaiset 4 + 4 opintoretkeä, vastaavaa intoa en ole nähnyt muualla kuin Teatterimuseon työpajoissa ja Heurekassa. Kaikille kolmelle opintoretkikohteelle on yhteistä oppilaiden aktiivinen osallistaminen.

Kaikki helsinkiläiset ja espoolaiset kuudesluokkalaiset osallistuvat Yrityskylä-toimintaan. Ensi lukuvuonna myös Vantaa osallistuu täysillä toimintaan. Pikkuhiljaa homma laajenee koko Suomeen.

Palkittu Yrityskylä laajenee pian Ruotsiin (Vantaan Sanomat 7.3.)

Puhutaan paljon koulun ja yrityselämän yhteistyöstä. Alakoulua ajatellen Yrityskylä-toiminta on juuri sitä ehtaa itseään.

Teen kuudennella luokalla itse joka kerta vastaavan kokonaisuuden suomalaisesta demokratiasta, muutama oppitunti koulussa ennen hienoa Eduskunta-vierailua, jälkikäsittelyä koulussa sekä kirjoitelma aiheesta.

Oppilaiden tuntemuksia Yrityskylä-vierailusta:

Minusta oli erittäin kivaa, kun sain työskennellä muiden ihmisten kanssa.

Tajusin, kuinka kiireellistä ja rankkaa työ voi olla, jee!

Yrityskylässä oli ihan sairaan kivaa ja koko ajan jotain tekemistä!

Yrityskylässä oppi samalla, kun oli kivaa.

Kiirettä piti, mutta Yrityskylä oli osannut järjestää kivan leikin!

Yrityskylässä opin, millaista oikea työ on.

Kivoja ihmisiä!

Paras luokkaretki!

Jäi hyvä fiilis!

Opettajan tuntemuksia:

Yrityskylä-kokonaisuus hakkaa mennen tullet hoplopit ja muut karkkivierailut.

Lapsia ei saa aliarvioida.

Ei tarvitse aina mennä merta edemmäs kalaan.

Pääkaupunkiseudulta löytyy fantastisia lähiopintoretkikohteita, joihin pääsee suurin piirtein bussilipun hinnalla.

Go for it!

Lisäksi:

Opiskelu ja työ ovat mitä parhainta nuorten aktivoimista.

Nuoret on työllistettävä vaikka millä ilveellä.

Jokainen hukattu nuori on tuhlattu mahdollisuus.

Suomalainen työ kunniaan!

Rehellinen professori

http://users.jyu.fi/~saloviit/

6.3. Iltalehti

Professori arvostelee opettajia ja puolustautuu: ”1970-luvulla olin koulussa sijaisena yhden päivän”

– Minusta on sanottu, että minulla ei ole päivääkään kokemusta, mutta se ei pidä paikkaansa. 1970-luvulla olin koulussa sijaisena yhden päivän. Se oli kyllä hirveä kokemus, en saanut pidettyä kuria yhtään, Saloviita muistelee. 


Olen arvostellut erityispedagogiikan professori Timo Saloviidan ajatuksia blogissani useaan otteeseen. En ole käyttänyt kovin silkkistä otetta, kun olen tekstiä näppäimistöllä hakannut.

On annettava tunnustus Saloviidalle rehellisyydestä. Hän tuo suoraan esiin oman mielipiteensä, jotka eivät ainakaan opettajia jätä kylmäksi. 

Iltalehti kysyi kaikkia askarruttavan päivänpolttavan kysymyksen:

Onko Saloviita toiminut riviopettajana?

On. 

Yhden päivän.

Jos sinua kiinnostaa Saloviita-kirjoitukseni, paina blogini vasemmalla alhaalla olevista tunnisteista Saloviita Timo.

Uusikylä vs Saloviita 6-0

5.3. MTV

Luokkakokokeskustelu ajoi professorit kiistaan: "Törkeää moittia opettajia laiskoiksi"

Kasvatustieteen emeritusprofessori Kari Uusikylä on seurannut Jyväskylän yliopiston erityispedagogiikan professorin Timo Saloviidan kirjoituksesta noussutta keskustelua kiinnostuneena.

– Yhteiskunnallinen todellisuus oppilaiden tunneongelmat ja oppimisvaikeudet ja kotien huonot olosuhteet heijastuvat sinne kouluun ja monet opettajat toimivat hyvin vaikeissa olosuhteissa. On aivan kohtuutonta ja suorastaan törkeää moittia opettajia laiskoiksi, sanoo Uusikylä, joka on opettanut vuosia opettajia.

Hänen mukaansa erityisluokalle ei ketään siirretä kevein perustein.

– Kyllä tämä on väärää tietoa tämmöisen asian levittäminen. Saloviita nyt koko ajan syyttää opettajia, että opettajat hoitavat omia etujaan. Voisiko hän ajatella, että mahdollisesti opettajat hoitavat lähinnä oppilaiden etua, sanoo Uusikylä.

Hienoa, että professori Kari Uusikylä jyrähti.

Kahvipöytäkeskustelujen ja somen perusteella opettajat loukkaantuivat kovasti professori Timo Saloviidan väitteistä eilisessä Hesarin pääkirjoituksessa.

Rivien välistä Saloviita syytti opettajia laiskoiksi, hankalan oppilaan poistaminen luokasta vähentää opettajan työtä. (HS 4.3.2015)

Kaksi vuotta aiemmin hän totesi:

– Kyse on opettajien viitseliäisyydestä. Totta kai jokainen haluaa luokalleen kuuliaiset ja tunnolliset lapset. Jos luokalle tuleekin erityisoppilas, tämä vaatii opettajalta enemmän työtä. Helpompaa on siirtää erityistä tukea vaativa oppilas pois. (Vantaan Sanomat 4.3.2013)

Kirjoitin eilen:

Timo Saloviidan kammiosta kajahtaa (Properuskoulu 4.3.2015)

Jokainen saa päätellä aivan itse, kumman professorin väittämissä on perää. Oma kantani on täysin selvä, kuten kirjoitukseni otsikkokin kertoo, Uusikylä vs Saloviita 6-0.

Olen jo jonkin aikaa ylläpitänyt Facebookissa Kari Uusikylä faniryhmää. Jos haluat, liity ryhmään.

Timo Saloviidan kammiosta kajahtaa

Lue kokonaan alla olevasta linkistä Helsingin Sanomien pääkirjoitus kokonaan ennen kuin luet oman osioni:

HS 4.3.

Professori: Oppilaiden siirrot erityisluokille lähinnä töiden pallottelua luukulta toiselle

Opettajien omat näkemykset ja intressit vaikuttavat liikaa opetusryhmien kokoon, kouluavustajien käyttöön ja oppilaiden siirtämiseen erityisluokille.

Jyväskylän yliopiston erityisprofessori ja suomalaisen inkluusion isä, Timo Saloviita, ei oman kotisivunsa mukaan ole opettanut päiväkään koululuokassa. Silti hän kirjoittaa kuin olisi ollut katedeerilla koko ikänsä.

Talousvaikeuksissa oleville kunnille Saloviidan inkluusio- ja suurluokka-ajatukset ovat kuin taivaan lahja.  Lopetetaan kuntien erityisopetuksen asiantuntijakeskukset, erityiskoulut, ja tungetaan erityisoppilaat suuriin normiluokkiin luokan- ja aineenopettajien hoteille.

Kunnille inkluusio on ollut vain säästötoimenpide.

Lapset ovat yksilöitä, niin ovat erityisoppilaatkin.

On erilaisia erityisoppilaita, osa sopeutuu hyvin normiluokkiin, osa tarvitsee pienryhmää, joillekin oikea paikka on sairaalakoulu. 

Tarvitaan siis erilaista erityisopetusta. Etenkin sairaalaopetuspaikoista on huutava pula. 

Normiluokan opettajan opetus jää tyystin antamatta, kun oppilas saa jatkuvia kohtauksia tai raivareita ja opettajan pitää houldata oppilasta tai kiikuttaa hänet rauhoittumaan vaikkapa rehtorin kansliaan.

Saloviita kirjoittelee uskomatonta lööperiä:

1. Käytännössä oppilaan erityisluokalle siirtoon riittää se, että opettaja ja rehtori pääsevät asiasta yksimielisyyteen. Siirron perusteluksi riittää opettajan oma mielipide. (HS 4.3.)

Lundell:

Ei pidä paikkaansa. Erityisluokalle siirto tai ylipäätään erityisen tuen päätös on pitkällisen prosessin tulos.

Päätös hilataan kolmiportaisen tuen askelten kautta, ensin yleinen tuki, sitten tehostettu tuki. Psykologit ja tarvittaessa muut asiantuntijat tutkivat oppilaan. Myös oppilaan vanhemmat osallistuvat tiiviisti päätösprosessiin.

Vasta pitkällisten asiantuntijapalavereiden ja kirjallisten töiden jälkeen saadaan aikaan erityisen tuen päätös. Läheskään aina oppilasta ei siirretä erityisluokalle.

On suorastaan törkeää väittää, kuten Saloviita, vaikka tässäkin tapauksessa viranhaltija pääsee todistamaan omassa asiassaan: hankalan oppilaan poistaminen luokasta vähentää opettajan työtä. (HS 4.3.)

Kansainvälisesti ajatellen suomalaiset opettajat ovat korkeasti koulutettuja ja opettajien eettinen taso on erittäin korkea.

2. Tasa-arvon lisäksi kysymys on oppimisesta: erityisluokkien on havaittu heikentävän oppimistuloksia. (HS 4.3.)

Lundell:

Saloviita näkee puusilmäisesti tasa-arvon ainoastaan yhden oppilaan näkökulmasta. 
Kammioajattelijana hän ei näytä tajuavan, että yhden erityisoppilaan lisäksi luokassa on esim. 24 muutakin oppilasta, jotka myös tarvitsevat opetusta.

On väärin, jos opettaja joutuu panostamaan kaiken yhteen oppilaaseen, joka ei pysty keskittymään luokassa ollenkaan, vaan riehuu alvariinsa. Tasa-arvo pitää ulottaa kaikkiin oppilaisiin, ei ainoastaan erityisoppilaisiin.

Tiedän luokan, jossa muu luokka sijoitettiin lähelle ovea ja yksi oppilas luokan toiseen päähän ikkunanurkkaan, kun pelätttiin ko. oppilaan raivopurkauksia. Kun oppilaat ovat lähellä ovea, pääsee helposti pakoon. Luokassa oli siis pelon ilmapiiri.

Shakkiturnauksessa olen nähnyt oppilaan huutavan ja repivän pöytäkirjoja ja heittelevän niiden palasia hujan hajan pitkin lattioita. Muut lapset katsovat ihmeissään. Rimpuilevaa poikaa tuli kantamaan ja rauhoittelemaan kolme aikuista, joista pari näytti olevan erityisopettajia.  Voin vain kuvitella, kuinka vaikeaa opettajan on toimia luokassaan, kun pitäisi opettaa lapsia ja samalla rauhoittaa yhtä raivoavaa ja väkivaltaista lasta.

Saloviita ei näytä ymmärtävän, että luokka on aina sosiaalinen kokonaisuus. Luokassa tapahtuu aina sosiaalista oppimista. Mallioppiminen voi olla myös negatiivista, aggressivisen oppilaan tavat voivat tarttua toisiin oppilaisiin. 

Saloviita unohtaa järjestelmällisesti ns. normioppilaiden oikeusturvan ja heidän oikeutensa oppimiseen.

3. Suomessa siirtojen kohteeksi joutuu noin kuusi prosenttia peruskoulun oppilaista. Perusteltu tarve olisi luultavasti alle yhden prosentin. (HS 4.3.)

Lundell:

Alle yhden prosentin? Mistä hatusta tämä yksi prosentti on oikein vedetty?

Saloviita kumoaa suomalaisen opettajiston ja koulujen oppilashuollon asiantuntijoiden kokemuksen ja asiantuntemuksen tuosta vain.

Kokemusperäisesti yksi prosentti oppilaista on sairaalakoulun tarpeessa. Normioppilaan ja sairaalakouluoppilaan väliin mahtuu monentasoista erityisoppilasta. Sitä en kiistä, etteikö osa heistä pärjäisi normiluokilla. Minullakin on ollut luokillani erityisoppilaita, jotka ovat pärjänneet luokassani ja myöhemmin elämässä oikein hyvin.

Mutta kaikkien erityisoppilaiden paikka ei ole normiluokassa, jossa he eivät saa tarvitsemaansa apua. Jotkut lapset voivat olla myös aivan liian vaarallisia toisille lapsille.

4. Britanniassa osoitettiin, että kouluavustajien käyttö luokassa heikensi erityisoppilaiden suoriutumista: jos luokassa oli avustaja, opettaja jätti heikoimmat oppilaat kouluttamattoman avustajan kontolle. (HS 4.3.)

Lundell:

Perustelu on suorastaan käsittämätön. Jos missä, niin Iso-Britanniassa lapset jaetaan vuohiin ja lampaisiin. Harvat ja valitut rikkaat lapset menevät yksityiskouluihin, muut jäävät heikkoa tulosta tekeviin yleisiin kouluihin.

Koko Iso-Britannian koulujärjestelmä on hyvin erotteleva ja eriyttävä. Pisa 2014 tulosten mukaan Suomi oli Euroopan ykkönen, Iso-Britannia oli Euroopan yhdeksäs. Ruotsista en ottaisi mallia ollenkaan, tulokset olivat kehitysmaaluokkaa.

Koulutusjärjestelmät ovat aina hyvin kulttuurisidonnaisia. Jos brittikoulunkäyntiavustajat ovat surkeita, ei voida olettaa, että suomalaiset koulunkäyntiavustajat ovat surkeita. Sitä paitsi Suomessa koulunkäyntiavustajat on koulutettu.

Siinä olen Saloviidan kanssa tasan samaa mieltä, että erityisopettajia pitäisi palkata lisää, mutta Saloviidan olisi syytä astua kammiostaan ulos ja tutkailla kuntien talouslukuja. Luvut eivät todellakaan ole häävejä, joissain kunnissa luvut ovat karmeita.

Toisaalta, jos erityisopettaja tulee koulunkäyntiavustajan sijaan houldaamaan raivoavaa oppilasta, kyseessä on mieletön asiantuntijatuhlaus ja hukkaresurssi. Erityisopettajan tehtävä ei voi olla raivoavan oppilaan rauhoittaminen, vaan oppimisvaikeuksista kärsivän lapsen opettaminen ja kaikinpuolinen tukeminen.

5. Pienen ryhmäkoon vaikutukset oppimiseen on todettu vähäisiksi. (HS 4.3.)

Lundell:

Kun lähetän oppilaan laaja-alaisen erityisopettajan hoteisiin, ryhmään, jossa on esim. neljä-viisi oppilasta kerrallaan, näen muutaman käyntikerran jälkeen edistymistä oppilaan oppimisessa. Kuutosen oppilas voi jossain vaiheessa alkaa saada kaseja matematiikan kokeissa.

On oppilaita, jotka eivät pysty millään keskittymään isossa ryhmässä, mutta pienessä ryhmässä he pystyvät. Erityisopettaja, joka on kouluttautunut nimenomaan oppimisen lukkojen avaamiseen, on pienessä oppilasryhmässä tehokas.

Uusin tutkimustieto vahvistaa nimenomaan käsityksen siitä, että opetusryhmän koolla on merkittävä vaikutus oppimistuloksiin. (Opettaja 4.3.)

Uusi tutkimustieto vahvistaa opettajien käytännön kokemuksia. Olen opettanut sekä ylisuuria yli 30 oppilaan ryhmiä että kohtuullisia noin 20 oppilaan ryhmiä. Ero on selvä, isossa ryhmässä on aina oppilaita, joiden kaikkia ongelmia ei havaita, varsinkin, jos oppilas on hiljainen.

Tiedetään, että jos erityisopettaja saa yhdenkin oppilaan raiteilleen, säästö yhteiskunnalle on miljoonan euron luokkaa. Erityisopettaminen on siis ennaltaehkäisyä ja tuo yhteiskunnalle säästöä. Yhtään lasta ei kannata jättää ilman apua yksin ja heitteille.

Kaikesta huomaa, että Saloviidalta puuttuu käytännön näkökulma ajattelustaan. 

On aivan eri asia viedä 20 oppilaan luokkaa opintoretkelle kuin 30 oppilaan luokkaa. Inkluusion myötä opintoretket ja kaikki koulun ulkopuolinen toiminta on vähenemään päin.  Kaikki opettajat eivät uskalla viedä luokkaansa neljän seinän ulkopuolelle mahdollisten vaaratilanteiden takia. 

Peruskoulussa opetetaan oppiaineita, joissa ylisuurissa ryhmissä opettamisesta ei tahdo tulla mitään. Teknisessä käsityöluokassa syntyy monia vaaratilanteita, kun oppilaita on liikaa, edes työkalut eivät riitä. Liikunnassa oppilaita istuu penkeillä, kun pitäisi liikkua ja pelata. Musiikissa bändiopetus jää utopiaksi. Kuvataiteessa ohjaaminen jää pintapuoliseksi.

Saloviita ei suostu kuuntelemaan kentältä kantautuvia erityis-, lastentarhan- tai peruskoulun alaluokkien opettajien hätähuutoja. 

Ruumiillista väkivaltaa töissään koki viime vuonna lastentarhanopettajista 37 prosenttia, erityisopettajista lähes 32 prosenttia, koulunkäyntiavustajista ja lähihoitajista lähes 38 prosenttia. Luokanopettajista vastaava osuus on 10 prosenttia. (Opettaja 3.3.)

Luvut ovat hälyttäviä. Väkivaltaa on aina ollut, enemmänkin kuin nyt, mutta väkivallan luonne on muuttunut. Voidaan puhua alitajunnasta pulppuavasta holtittomasta väkivallasta, ei katsota aikaa, paikkaa tai uhria. Tilanteet ovat hyvin yllättäviä.

Todennäköisesti isossa luokassa on enemmän väkivaltaa kuin pienessä.

Alakouluissa on pian vaikea saada opettajia ensimmäisille tai toisille luokille. Samaan aikaan, kun on siirrytty inkluusioon alhaalta ylöspäin, opettajiin kohdistuneet väkivaltaluvut ovat kasvaneet. 

Ennen ei luokanopettajiin juuri käyty kiinni. Minuun ei ole käyty koskaan kiinni, uhattu on. Nyt alaluokilla voi esineet lentää ja sakset heilua. Purraan ja potkitaan.

On selvää, että oppilaat, jotka käyvät kiinni opettajiinsa, käyvät kiinni myös muihin oppilaisiin. Välituntivalvojien määrää on kouluissa jouduttu lisäämään.

En väitä, että pienten lasten väkivalta on pelkästään lisääntyneen inkluusion syytä. On muitakin syitä.

Mutta nykymuotoinen inkluusio on julkista heitteillejättöä, lähes rikollista.

Vuoden 1918 museo Suomenlinnaan

Marja Kanervo, Suomenlinnan vankileirin muistopaikka, 2004 (Wikipedia)

Eilisessä Nykypäivän Verkkouutisissa otettiin tiukasti kantaa Suomen vuoden 1918 tapahtumiin:


Professori sanoo tämän olleen vuosisadan suurin virhe Suomen politiikassa

Professori Seikko Eskolan mukaan vuoden 1918 sota oli vapaussota, mutta toki muutakin.

– Päätös ryhtyä kapinaan oli suurin poliittinen virhe, mitä Suomen politiikassa 1900-luvulla tehtiin. Ilman kapinaan nousua näet kaikki sosialidemokraattien yhteiskuntapoliittiset tavoitteet olisi saavutettu laillista tietä. Myös porvarilliset puolueet, maalaisliitto ja kokoomuksen edeltäjä vanhasuomalainen puolue olivat valmiit pitkälle meneviin uudistuksiin. (Seiko Eskola)

Seikko Eskolan mukaan "oli sosiaalidemokraattienkin onni, että valkoiset kukistivat kapinan ja voittivat sisällissodan. Se tuli antamaan toimintavapauden myös hävinneille".

On varmaa, että historiapiireissä Seikkolan päätelmät herättävät suurta mielenkiintoa, vastaväitteitäkin. Varmaa on myös, että emme saa koskaan tietää, mitä olisi tapahtunut, jos punaiset olisivat voittaneet. Sen tiedämme, että bolsevikkien alulle panemalle Neuvostoliitolle ei käynyt hyvin.

Kolmen vuoden kuluttua vuoden 1918 tapahtumista tulee kuluneeksi sata vuotta.

Olen kauan ihmetellyt, miksi Suomessa ei ole vuoden 1918 tapahtumille kunnollista museota.

Suomenlinna olisi vuoden 1918 tapahtumien museolle ylivoimaisesti paras paikka, koska Suomenlinna on yksi maailman komeimpia merilinnoituksia ja sillä on pitkä ja monipuolinen sotilaallinen historia. Lisäksi siellä oli vuonna 1918 perustettu vankileiri, jossa oli noin 10 000 vankia, joista kuoli yli tuhat, suurin osa nälkään. (Isoenoni kuoli nälkään Tammisaaren leirillä.)

Suomenlinnasta löytyy muutenkin monia museoita ja sinne helppo mennä, myös turistien.

Museon nimeksi sopisi hyvin Vuoden 1918 museo.

Itse vien Suomenlinnaan oppilaani pari-kolme kertaa viidennenellä ja kuudennella luokalla. Suomen historian suuntaviivat ovat Suomenlinnassa esillä niin nätissä nipussa kuin olla ja voi: Ruotsin aika, autonomian aika ja itsenäisyyden aika. Viaporin kuivatelakka herättää aina ihastuksen huudahduksia.

Vien oppilaat joka kerta Suomenlinna-museoon, katsomme siellä myös hienon Suomenlinnan historiasta kertovan elokuvan. Vierailemme myös Sotamuseon Maneesissa, jossa kerrotaan Suomen armeijan ja suomalaisen sotilaan historiasta nykypäivään. 

Vuoden 1918 museo täydentäisi loistavasti kokonaisuutta. Ja vuoden 1918 arvet ovat kohta lopullisesti umpeutuneet, joten aika olisi mitä otollisin museolle.

Suomenlinnassa on  taiteilija Marja Kanervon suunnittelema Suomenlinnan vankileirin muistopaikka, ympäristöteos, jota harvat edes huomaavat vieraillessaan linnoitussaarilla.