Surullisia koulutarinoita

HS 16.11. / Mielipide

Väsyneen opettajan mielipide

Viikonloppuni alkoi itkulla. Se vain tuli, sillä työkuorma on jo jonkin aikaa tuntunut musertavalta. Työskentelen alakoulussa kolmannen luokan opettajana ja minulla on suuri, 30 oppilaan luokka. Vaikka puolen luokan tunteja, avustajia ja resurssiopettajia on lukujärjestyksessäni mukavasti, koen työni todella raskaaksi ja juuri nyt olen uupumuksen partaalla.

Luokkani oppilaat ovat yksitellen kohdattuina kivoja, fiksuja ja reippaita tyttöjä ja poikia. Näen jokaisessa lapsessa paljon hyvää ja arvokasta. Koen, että vahvuuteni opettajana onkin juuri ollut vuorovaikutus lasten kanssa ja kohtaamisen taito.

Miksi sitten olen ajautunut tilanteeseen, jossa olen väsynyt ja ahdistunut? Olenko sittenkin huono opettaja tai väärällä alalla, vaikka koko urani ajan olen saanut opettajuudestani kehuja huoltajilta, kollegoilta ja esimieheltäni? Me opettajat olemme sinnikästä porukkaa, mutta myös taitavia olemaan itsellemme ankaria. Herkästi vaikeiden aikojen äärellä tulee kääntäneeksi syyttävän sormen itseensä – minä olen epäonnistunut työssäni.

* * *

HS 19.11. / Mielipide

Uupuneen lapsen äiti

Oma tyttäreni käy suuren koulun kolmatta luokkaa. Luokassa on yli 20 oppilasta, joista yhdellä on hyvin vakavia ja kahdella hieman lievempiä käytöshäiriöitä. Tämä kolmikko tekee koulupäivistä täyttä helvettiä sekä opettajalle että muille oppilaille. Minkäänlaista opetusta lapsemme eivät ole saaneet koko syksynä, koska opettajan kaikki aika menee näiden häiriköiden paimentamiseen.

Luokassa huudetaan, kiroillaan, maataan ja kontataan lattioilla, revitään kirjoja ja vihkoja, leikellään saksilla vaatteita, rikotaan toisten tavaroita. Jonkinasteista väkivaltaa tapahtuu lähes päivittäin.

Koko syksyn olemme yrittäneet saattaa näitä asioita koulun johdon tietoon ja vaatineet luokkaan työrauhaa, mutta laihoin tuloksin. Kohta luokassa on yli 20 häiriintynyttä ja erityistä tukea tarvitsevaa lasta.

* * *

HS 22.11. / Mielipide

Häirikkölapsen äiti

Luin surullisena Uupuneen äidin kirjoitusta siitä, miten hänen lapsensa luokalla on häirikkölapsia, jotka tekevät hänen ja muiden lasten koulupäivästä helvettiä. Kirjoitus oli kuin ote minun lapseni päivästä koulussa, häirikkölapsena.

Olen todella pahoillani siitä, että lapseni tekee muiden lasten päivästä helvettiä. Sydämeni särkyy, kun mietin, mitä muut lapset joutuvat kokemaan päivän aikana minun lapseni vuoksi. Tekisin mitä vain, jotta lapseni ei satuttaisi muita. Söisin vaikka pieniä kiviä sen eteen. 

Vielä enemmän sydämeni särkyy sen vuoksi, että oman lapseni tulevaisuus on vaakalaudalla. Tiedän, että lapsellani on ongelmia – niitä on yritetty hoitaa jo siitä lähtien, kun hän oli kolmevuotias. Hän on käynyt terapioissa, häntä on tutkittu pienestä pitäen ja hän on saanut diagnoosinkin, jotta saisimme hänelle mahdollisimman paljon tukea.

* * *

Helsingin Sanomien Mielipidesivuilla on ollut koskettava koulua käsittelevä mielipidekirjoitussarja. Nostin kaikki kolme mielipidekirjoitusta blogiini, kannattaa lukea kirjoitukset kokonaisuudessaan.

Inkluusion tuomat ongelmat eivät tulleet yllätyksenä. Alusta alkaen olen voimakkaasti kritisoinut inkluusiota, linkkiä klikkaamalla voit lukea kirjoituksiani.

Inkluusio on julkista heitteillejättöä ja säästökeino, joka tulee kalliiksi.

Käytännössä luokanopettajat ja aineenopettajat on jätetty yksin hyvin heterogeenisten luokkiensa kanssa. Pahimmillaan opettajan aika voi mennä täysin työrauhan säilyttämiseen.

Häirikkölapsen äiti toivoo, että lapseni voisi käydä koulua pienessä luokassa, jossa hänet ja hänen erityisyytensä otettaisiin huomioon.

Olen samaa mieltä.

Ärsykeherkän lapsen paikka ei ole suuressa ryhmässä. Opiskelusta ei tule yhtään mitään, kun tuolit ja pulpetit lentävät.