Kaikki kiiltävä ei välttämättä ole kultaa 2.

Nostan Liisa Keltikangas-Järvisen kolumnin tänne kokonaisuudessaan, niin painavaa asia on.

Parisen viikkoa sitten nostin kasvatustieteen dosentti Jari Salmisen ja lehtori Timo Salmisen Hesarin pääkirjoituksen:

Kaikki kiiltävä ei välttämättä ole kultaa (Properuskoulu 30.9.2015)

Onneksi kaikki ihmiset eivät ajattele samalla tavalla, ei pidäkään. 

Joskus minusta tuntuu, että Suomeen mahtuu vain yksi valtavirta-ajatus kerrallaan, kohkataan eteenpäin sen kummemmin miettimättä. Suomi tuntuu olevan ikuinen Kekkoslandia aina vaan.

Keltikangas-Järvisen kolumnin hälyttävin kohta on Kolmas oppimisen legenda, opiskelijoiden näkeminen itseohjautuvina oppijoina, joille tulee antaa sekä maksimaalinen kontrolli omasta opiskelustaan että oppimansa arvioinnista. 

Ymmärrän opiskelijan näkemisen itseohjautuvana oppijana, kun kyseessä on lukiolainen, ei peruskoululainen. Kaikki lukiolaisetkaan eivät kykene itseohjautuvaan oppimiseen. Moni muistaa oman lukioaikansa hyvin, ainakin minä muistan. Minusta tuli itseohjautuva oppija vasta varusmiespalveluksen jälkeen Jyväskylän yliopistossa.

Mitä nuoremmasta oppilaasta on kyse, lapsesta, alakoululaisesta, sitä julmemmalta oppimisen heitteillejätöltä maksimaalinen kontrolli omasta oppimisestaan tuntuu.

Nyt jotkut alkuopettajatkin vannovat itseohjautuvuuden nimiin, pistävät lapset opiskelemaan yksinään tablettiensa kanssa pitkin poikin sohvia ja koulun nurkkia. Samaan aikaan luokkiin on inklusoitu erityisoppilaita, sellaisiakin, joiden paikka on harjaantumiskoulussa. Myös maahanmuuttajataustaisten oppilaitten määrä on jatkuvassa kasvussa.

Lapset ovat aina olleet lapsia. En ole huomannut kovin suuria muutoksia heissä, olen opettanut heitä vuodesta 1980 lähtien.

En pidä sanasta diginatiivi, toistaiseksi kukaan ei ole syntynyt tabletti sylissään. 

Keltikangas-Järvisen teksti diginaativien oppimisesta on tylyä luettavaa, he ovat passiivisia informaation kuluttajia, eivät uuden tuottajia. He eivät osaa valikoida, arvioida ja prosessoida tietoa.

Olen Keltikangas-Järvisen kanssa tasan samaa mieltä siitä, että kyseiset valmiudet vaativat vahvan perusosaamisen, ja sen saavuttaminen vankan ohjauksen. 

Tietotekniikka on osa opetusta, mutta on turha luulla, että tabletti tekee oppimisesta autuasta, vaikka kuinka sen lasia sormella hinkkaisi. 

Sitä paitsi koulu nähdään liian usein vain akateemisen oppimisen paikkana. Koulussa opitaan paljon muutakin.

Kannattaa lukea Liisa-Keltikankaan kolumni ajatuksella.

11.9. Lääkärilehti / Kolumni

Oppimisen legendat

Kongressi New Yorkissa toi Suomesta tulijalle hämmästyksen. Tietotekniikkaan perustuva opetus onkin kuuman debatin aihe, ei kaikkivoipa ratkaisu kansakunnan ongelmiin. Ongelma eivät ole tietokoneet, vaan mukana kulkeva oppimiskäsitys, jolta ei vain puutu tieteellinen pohja, vaan joka on osoitettu virheelliseksi. Tutkijat kutsuvat näitä käsityksiä kasvatustieteen urbaaneiksi legendoiksi.

Ensin on legenda uudesta, diginatiivista sukupolvesta, joka tietää luonnostaan, miten käyttää tietotekniikkaa oppimiseen, ja jolla on kyky rakentaa merkityksellistä tietoa audiovisuaalisesta informaatiotulvasta. Sille eivät entiset opetusmetodit toimi eivätkä traditionaaliset oppimiskäsitykset sovi. Oppiminen on sille pelaamista ja koulunkäynti pikemmin sosiaalista viihtymistä ja tovereiden tapaamista kuin opiskelua. Käsitteen kehittäjä nojasi tutkimuksen sijaan havaintoon. Hän näki lasten helpon harjaantumisen tietokoneiden käyttöön ja päätteli, että heidän aivoissaan on tapahtunut nopea kehitys. Tämä paitsi johtaa heidät oppimaan eri tavoin kuin aiempi sukupolvi, myös tekee heistä ns. monitoimijoita, niin että heillä on kyky tehdä yhtä aikaa useita sellaisia asioita, jotka kaikki vaativat tietoisia ajatteluprosesseja ja informaation käsittelyä. Ihmisaivot kuitenkin sallivat eri asioiden välillä vain siirtymät, eivät samanaikaista kahden asian suorittamista, ellei toisen tekeminen ole automatisoitua. Ihminen voi kävellä ja puhua yhtä aikaa, joskin tämäkin joskus johtaa onnettomuuksiin. Siirtyminen toiseen asiaan voi tapahtua nopeasti, mutta keskeyttää aina huomion edellisestä, mikä puolestaan johtaa lisääntyvään muistirasitukseen ja lisääntyviin virheisiin. Autoa ajettaessa kielletään puhelimen käyttö siihen liittyvien riskien takia, mutta oppimista monen asian yhtäaikaisen seuraamisen ajatellaan edistävän.

Toinen legenda on väite spesifisistä oppimistyyleistä (visuaaliset, analyyttiset, holistiset jne. 
oppijat), joihin yksilöllinen opiskelu tulisi sovittaa ja joiden mukaisessa räätälöinnissä tietotekniikka voittaisi perinteisen opetuksen. Väitteet ovat intuitiivisesti uskottavia, mutta niiltä puuttuu tieteellinen pohja. Oppilaat pitävät erilaisista oppimistavoista, mutta pitäminen ei johda 
tehokkuuteen. Oman tyylin seuraaminen voi johtaa parempaan kouluviihtyvyyteen, mutta ei parempaan oppimiseen.

Kolmas legenda on opiskelijoiden näkeminen itseohjautuvina oppijoina, joille tulee antaa sekä maksimaalinen kontrolli omasta opiskelustaan että oppimansa arvioinnista. Diginatiivit lapset tietävät itse parhaiten, miten käyttää teknologiaa oppimiseen, ja kehittävät itseohjautuvasti tarvittavat metakognitiiviset taidot. Opettajan tehtävä on kevyellä kädellä ohjata oppilaat käyttämään informaatiolähteitä, koska kaikki, mitä tulee tietää, löytyy Webistä. Tutkimussarjat tällaisista oppijoista ovat kuitenkin alakuloista luettavaa. He eivät ole kriittisiä ongelmanratkaisijoita, vaan luottavat ensimmäiseen löytyvään tietoon. He ovat passiivisia informaation kuluttajia, eivät uuden tuottajia. He eivät osaa valikoida, arvioida ja prosessoida tietoa. Kyseiset valmiudet vaativat vahvan perusosaamisen, ja sen saavuttaminen vankan ohjauksen. Liian vähillä pohjatiedoilla tapahtuva minimaalisesti ohjattu oppiminen jää kuormittamaan työmuistia johtamatta muutoksiin pitkäkestoisessa muistissa, mitä oppiminen puolestaan edellyttää.

Tämän uuden oppimiskäsityksen epäilijät vaiennetaan herättämällä heissä moraalinen 
paniikki: he ovat kehityksen pysäyttäjiä ja innovaatioiden vastustajia vailla kykyä nähdä maa­ilman fundamentaalista muuttumista. Kukaan tutkija ei kuitenkaan vastusta tietotekniikan 
tuloa opetukseen; tietotekniikka on tutkijan omaakin arkea eikä hän tulisi toimeen ilman 
sitä. Hän vastustaa tekniikkahypen sivutuot­teena tullutta tutkimustiedon vastaista käsitystä oppimisesta ja sen kritiikitöntä laajenemista koulumaailmaan.

Liisa Keltikangas-Järvinen
Kirjoittaja on psykologian professori Helsingin yliopistossa.

Tajunnanvirtaa taide- ja taitoaineiden arvostelusta

Teemu Selänteen 3. luokan todistus

12.10.  HS

Eroon koulunumeroista? Lapsiasiavaltuutettu ja asiantuntijat luopuisivat osasta arvosteluja, opettajat eri mieltä

Koululiikuntaa ei pitäisi arvioida numeroilla, sillä huonot arvosanat syövät itsetuntoa.

Toisaalta kiitettävä liikuntanumero voi olla oppilaan todistuksessa ainoa hyvä numero.

Näin perustellaan eri kantoja kysymykseen, pitäisikö koulujen taito- ja taideaineita arvostella numeroilla. Lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttila on ehdottanut numeroista luopumista liikunnassa, musiikissa, kotitaloudessa, käsitöissä ja kuvataiteissa.

"Pitääkö kenenkään saada kuutosta liikunnasta? Miksi se on kasvun ja oppimisen kannalta tärkeää?" hän kysyy.

"Kukaan ei tarvitse huonoimpia numeroita luovuusaineissa. Ne ovat rampauttavia."

Taide- ja taitoaineiden numeroarvostelu pulpahtaa säännöllisin väliajoin keskusteluun, toiset ovat puolesta, toiset vastaan.

Kuten lukijani arvaavatkin (tai tietävät), olen TT-aineiden (taito- ja taideaineet) numeroarvostelun puolesta.

Puhutaan paljon TT-aineiden numeroarvoastelun vaikutuksesta oppilaan itsetuntoon. 

Voidaan myös ajatella, mikä on esim. matematiikan numeron merkitys oppilaan itsetuntoon. Matematiikka vaatii paljon työtä, mutta kympin oppilaat ovat usein myös matemaattisesti lahjakkaita.

Samalla tavalla kuten TT-aineen heikko arvosana, niin myös matematiikan heikko arvosana vaikuttaa lapsen itsetuntoon. 

Väittäisin, että heikko matematiikan arvosana on rampauttavampi kuin heikko TT-aineen arvosana. Oppilas voi luulla olevansa tyhmä, mutta harva esim. liikunnasta heikon arvosanan saanut kokee olevansa tyhmä.

Ja miksi musiikissa tai kuvataiteessa lahjakkaalta oppilaalta pitäisi evätä kymppi, kun matemaattisesti lahjakas oppilas sen kympin saa?

"Oppilas, joka ei menesty lukuaineissa, mutta saa hyvän arvosanan kuvataiteessa, kokee, että hänellä on arvokas ja arvostettu taito", sanoo Kuvataideopettajat ry:n puheenjohtaja Anna Linna. (HS 12.10.)

Olen samaa mieltä kuin Anna Linna.

Olen tyyppiesimerkki Anna Linnan oppilaasta, joka ei menesty lukuaineisssa. 

Olen myöhäisherännäinen, mitä säntillisen opiskelun suhteen tulee. Kun kävin oppikoulua ja lukiota, koin, että minulla on muutakin tekemistä kuin jokapäiväinen pänttääminen ja läksyjen lukeminen. Luin kokeisiin edellisenä iltana, ja numerot olivat sen mukaisia.

Kuvataide ja ainekirjoitukset pitivät minut elossa. En saanut todistukseen kymppejä käytöksen lisäksi kuin kuviksesta ja kaunokirjoituksesta. Luin kyllä viime tinkaan ennen ylioppilaskokeita. Nykymuotoinen kurssimuotoinen opiskelu olisi ollut minulle murhaa niin kuin se nyt monelle pojalle on.

Kaikki oppiaineet ovat yhtä tärkeitä, niitä pitää arvostaa yhtälailla. Olisi peräti kummallista, että toista oppiainetta arvostetaan numeroarvostelun avulla, mutta toista ei. Oppilaat kokisivat, että oppiaineet, joista ei saa numeroa, ovat pelkkiä hanttiaineita.

Käytännössä TT-aineissa oppilasta kannustetaan enemmän kuin lukuaineissa. TT-aineissa oppilasta palkitaan enemmän yrittämisestä, kun taas lukuaineissa arvioidaan tulosta eli numero annetaan enemmänkin kokeiden perusteella. 

Kun oppilaat menevät yläkouluun, korostan heille, että heidän pitää osata jo pikkuisen taktikoida ja laskea oppiaineiden keskiarvoja. Jos oppilas on heikko esim. matematiikassa ja muissa lukuaineissa, keskiarvoa pitää nostaa muilla oppiaineilla. 

Sanon oppilaille:

Jos saat matikassa vitosen, huolehdi siitä, että saat esim. kotitaloudesta ja liikunnasta vähintään kasit. Olet silloin plussan puolella. Peruskoulun päättötodistus ei ole mitään vessapaperia, pyrit sillä lukioon tai ammattikouluun.

Pitää muistaa, että numeroarvostelu on oppilaan oikeusturvaa. 

Arviointikeskustelut, vanhempainvartit, ovat rautaa. Käytännössä vartit ovat vähintään puolituntisia. 

Joidenkin oppilaiden kohdalla keskustellaan enemmänkin, kun tehdään henkilökohtaisen opetuksen järjestämistä koskevia suunnitelmia (melkoinen sanahirviö siis, siksi käytetään tuttavallisemmin lyhennettä HOJKS).


Kannatan:

1.-3. lk - selittävä, pelkkä sanallinen arvostelu

4.-8 lk - numeroarvostelu sanallisella selitteellä

Sanallisella selitteellä voidaan kannustaa oppilasta parantamaan suoritustaan. Sillä voidaan myös kertoa, millaisella panostuksella oppilas on saanut numeronsa.

Otetaan pari esimerkkiä, oppilaat saavat saman numeron, mutta panostus on ollut erilainen.

8 - Olet yrittänyt kovasti ja yrityksesi on tuottanut hyvää tulosta, kun numerosi on noussut. Nyt hallitset peruslaskut kunnolla. Vielä, kun jaksaisit panostaa lisää prosenttilaskuun.

8 - Olet matemaattisesti lahjakas oppilas, mutta pystyt parempaan. Asenteesi on heikko, mikä näkyy selkeästi sekä läksyjen tekemisessä että tuntiaktiivisuudessa. Jos et paranna asennettasi, numerosi on vaarassa pudota seiskaan.

9. lk - pelkkä numeroarvostelu

Peruskoulun päättötodistuksella pyritään jatko-opintoihin.

Niin, mutta eikö se liikunnan kymppi tehnyt gutaa Teemu Selänteelle? Ties vaikka ilman sitä liikunnan kymppiä Teemu olisi voinut kokea itsensä huonoksi.

Kaikki kiiltävä ei välttämättä ole kultaa

Laitan Jari ja Timo Salmisen kirjoituksen tänne kokonaisuudessaan. Kaikki eivät ole kirjoitusta lukeneet, vaikka olisi pitänyt. Kaikille ei tule kotiin Helsingin Sanomiakaan. 

Pidän kirjoitusta erittäin hyvänä.

Jostain syystä Salmisten kirjoitus on jäänyt vähälle huomiolle. Voi olla, että syy on ajankohdassa, opettajat ovat toukokuun loppupäivinä väsyneitä ja valmiita kevätlaitumille. Voi olla myös, että kirjoitusta ei ole nostettu keskusteluun, koska Salmisten ajatukset eivät välttämättä edusta kasvatuskeskustelun valtavirtaa.

Arvoisat lukijani, lukekaa Salmisten kirjoitus ajatuksella. 

Minulla ei ole juuri kommentoitavaa. Ei tarvitse, koska yhdyn kaikkeen, mitä Salmiset kirjoittavat.

29.5. HS Pääkirjoitus

Koululaisten osaaminen uhkaa rapautua 

Yleissivistävän koulun kehittämiseksi laadituissa ohjelmissa on viime aikoina painotettu liikaakin digitalisaatiota. Vaikka oppimistuloksista ei ole kunnon tutkimusnäyttöä, tietotekniikan avulla aiotaan kehittää aiempaa syvempää tiedonkäsitystä, kriittistä ajattelua, kokonaisuuksien ymmärtämistä ja yhteisöllistä oppimista.

Uuden teknologian taitoja on toki harjoiteltava, ja myönteisen yhteisöllisen opiskeluilmapiirin luominen on ollut pitkään koulussa tavoitteena. Liian vähälle huomiolle ovat kuitenkin jääneet jotkin nykykoulun perusongelmat, joilla saattaa olla vakavia pitkän aikavälin seurauksia. Koulujen perustehtävästä huolehtimisen merkitys on heikentynyt ja vaatimustaso on laskenut. 

Selvitysten mukaan opiskelun käynnistyminen kestää oppituntien alussa usein liian kauan, työrauhassa on parannettavaa eikä kotitehtäviäkään ilmeisesti anneta riittävästi. Koulutyön painopiste on ollut liikaa kivassa puuhastelussa ja liian vähän pitkäjänteisessä opiskelussa.

Erityisen huolestuttava tilanne on matematiikan opetuksessa. Matematiikan ja luonnontieteiden osaamista mittaavan TIMSS-selvityksen mukaan suomalaisten oppilaiden osaaminen huononi selvästi vuosien 1999 ja 2011 välillä. Outoa on, että vuoden 2015 TIMSS-arviointiin Suomesta osallistuvat vain alakoulun neljänsien luokkien oppilaat, mutta suomalaiset kahdeksasluokkalaiset eivät enää ole vertailussa mukana. Pelätäänkö, että uusi arviointi heikentäisi aiempien Pisa-tutkimusten Suomen koululaitokselle tuomaa hyvää mainetta ja brändiä? 

Suurin lupauksin lanseerattu uudistus on niin sanotun ilmiöpohjaisen oppimisen edistäminen. Tämäkään pyrkimys ei perustu siihen, että ilmiöpohjaisen opetuksen avulla olisi saatu pitkäkestoisia kokeilu- ja tutkimusnäyttöjä oppimistulosten paranemisesta. Kyseessä on pikemminkin teoreettinen malli, jota aiotaan testata oppilailla.

Tämän seurauksena koulujen väliset erot voivat kasvaa, sillä mahdollisuudet antaa ilmiöpohjaista opetusta vaihtelevat suuresti eri kouluissa. Suurin osa nykyisistä opettajista ei ole saanut koulutuksessaan valmiuksia ilmiöpohjaiseen opetukseen. Niinpä oppilaslähtöisinä projekteina käsiteltävät oppisisällöt saattavat hajota sattumanvaraisiin suuntiin, jolloin systemaattinen oppiminen heikentyy. 

Jos opetuksessa on yhä vähemmän yhteisiä sisältökriteerejä, ilmeinen seuraus on, että peruskouluissa vaaditaan kansallisten tasokokeiden käyttöönottoa. Myös Suomen Pisa-tulosten heikkeneminen lisäisi vaatimuksia OECD-maissa yleisten tasokokeiden käyttöönotosta.

Tutkimusten perusteella arvosanojen ja todellisen osaamisen välillä on liian suuri hajonta. Koulu- ja jopa oppilaskohtainen ilmiöpohjainen opetus voi lisätä käsiteltävien oppisisältöjen eriytymistä ja heikentää siten perusasioiden hallintaa. Pian kenelläkään ei ole tietoa siitä, mitä peruskoulussa on opittu. 

Jo nyt lukio-opetukseen valmentautuminen on vaikeutunut, vaikka peruskoulu on osalle oppilaista liian teoreettinen. Opetuksen eriyttäminen vaatimustason perusteella tuomitaan kuitenkin usein epätasa-arvoa tuottavaksi ratkaisuksi.

Peruskoulussa yhä useampien oppilaiden taidot jäävät asetetuista tavoitteista. Osalta lukioon päässeistäkin jää lukion edellyttämä osaamistaso saavuttamatta.

Etenkin niiden, jotka ovat huolissaan tasa-arvoisen koulutuksen vaarantumisesta, tulisi herätä. Kun peruskoulun vaatimustaso laskee, se saa varakkaaseen sivistyneistöön kuuluvat huolestumaan lastensa oppimisesta ja lisää maksullisen lisäopetuksen houkuttelevuutta. Vähävaraiset vanhemmat eivät voi hankkia lapsilleen vastaavaa jatkokoulutuspaikkoihin pääsyä helpottavaa tukea, ja osa Suomen lahjakkuuspotentiaalista jää hyödyntämättä. 

Eri alojen kunnolliset perustaidot ovat jokaiselle kansalaiselle välttämättömyys. Parhaiten perustaidot saavutetaan systemaattisen harjoittelun tuloksena. 

Huipulle eteneminen – esimerkiksi kansainvälisesti merkittävien innovaatioiden tekijäksi – edellyttää vieläkin kovempaa työskentelyä.

Jari Salminen ja Timo Salminen

Jari Salminen on kasvatustieteen dosentti Helsingin yliopistossa. 

Timo Salminen on lehtori Oulunkylän yhteiskoulussa.

Matematiikan osaamisen taso on hiipunut

22.9. Yle 

Tohtori: Opiskelijoille joudutaan opettamaan yliopistossa peruslaskutaitoja

– Ei ole tavatonta tavata opiskelijaa, jolla on peruslaskutaitojen kanssa ongelmia. Onneksi pystymme täällä siihen jonkin verran puuttumaan. Erityisesti viimeisen kymmenen vuoden aikana suomalaisnuorten matemaattinen osaaminen ja kiinnostus matematiikkaa kohtaan ovat olleet laskussa, kertoo Savonlinnan kampuksen johtaja tohtori Timo Tossavainen.

– Laskimet ovat yleistyneet, ja ihmisillä on aina älypuhelimet mukanaan. Näyttää siltä, että ihmiset eivät koe tarvetta enää osata itse, kun asiat voi tehdä koneella. Tämä on tietysti liian kapea ajatus, koska matematiikka on myös ajattelutaitoja. Niiden kehittämiselle olisi erityistä tarvetta, Timo Tossavainen pohtii.

 
Surkeaakin surkeampia laskupäitä (Properuskoulu 13.1.2013) 

Vaikka matematiikka on myös ajattelutaitoja, kyllä peruslaskulaskutaidotkin on osattava. En voi millään ymmärtää, jos ylioppilas ei hallitse yksinkertaisia peruslaskutoimituksia.

Tohtori Timo Tossavainen toteaa, että suomalaisnuorten matemaattinen osaaminen ja kiinnostus matematiikkaa kohtaan ovat laskeneet erityisesti kymmenen viime vuoden aikana. Alakoulussa oppilaat ovat onneksi vielä kiinnostuneita, sillä monelle lapselle matematiikka on lempioppiaine.

Mutta yhdyn täysin Tossavaisen ajatuksiin, matematiikan osaamisen taso on laskenut niin, että hävettää.

Mitä syitä tason laskuun voisi olla?

Miksi matematiikan osaamisen taso on laskenut juuri viimeisen kymmenen vuoden aikana?

Tossavainen mainitsee laskimet ja älypuhelimet. 

Näin varmaan on yläkouluissa ja lukioissa, mutta alakouluissa koneita ei juuri käytetä, ja silti peruslaskuja ei hallita entiseen malliin. Osalle viitos- ja kuutosluokkalaisille jopa kertotaulun osaaminen tuottaa tuskaa. Ennen oli itsestään selvää, että kaikki osasivat kertotaulun mennessään yläkouluun.

Matematiikassa kynä ja paperi ovat edelleen täyttä rautaa. Ruutupaperi ei anna armoa peruslaskujen suhteen.

Jossain vaiheessa tuntui jopa siltä, että peruslaskutaitoja halveksittiin, se on nyt vain sitä laskentoa, matematiikka on ajattelua. Mutta monelle peruskoululaiselle peruslaskujen laskeminen vaatii paljon ajattelua ja muistamista.
 
Peruskoulussa on opettettava perusasioita. 

Matematiikassa ei voi harrastaa porrashyppelyä, koska lähes kaikki uusi perustuu jo ennen opittuun. On edettävä järjestelmällisesti ja loogisesti. Oikotietä onneen ei ole.

Toinen asia, jota on pitkään halveksittu, on ulkoaoppiminen. Mielestäni yhä edelleen esim. kertotaulu pitää opetella ulkoa, vaikka runnaten. Jos ei osaa kertotaulua, ei opi jakolaskuakaan.

Myös päässälaskua tarvitaan, koska se kehittää ajattelua ja pitää aivot vireessä. Oppilaiden olisi hyvä osata vaativiakin päässälaskuja, olisi kyettävä osittamaan sekä käyttämään aivojen välimuistia, esim. 23 x 72.

Väittäisin sittenkin, että laskutaitoa mahottaa enemmän viihdepelit kuin laskimet. Viime vuosina viihdepelien pelaamisen kasvu on räjähtänyt, kun lapsilla on kännykät koko ajan mukana. Viihdepelit palkitsevat pelaajansa nopeasti, kun taas matematiikka vaatii pitkäjänteistä ajattelua ja keskittymistä. 

Olen aikaisemmin kirjoittanut aivosähköhäiriöistä, saadaan liikaa audiovisuaalisia ärsykkeitä. Jos koko ajan leikitään koneilla, on selvää, että ei sitä kunnolla jaksa paneutua keskittymistä vaativiin laskutehtäviin, vaan pää menee sekaisin. Johan väsymys painaa päälle.

Entä vaatimustaso? Vaadimmeko me oppilailta riittävästi? Jos ei mitään vaadita, ei mitään opitakaan vanha sanonta sopii hyvin matematiikkaan. 

Entä arviointi? Annammeko väärän signaalin oppilaille antaessamme kaseja liian lepsusti? Pitäisikö seiska palauttaa kunniaan?

Entä tabletit? Luullaan, että ne ovat avain kaikkeen oppimiseen. Niin, vaikka oppiminen on välillä leikkiä, välillä pitää ponnistella, tehdä työtä ja yrittää parhaansa.

Olemmeko tekemässä koulusta jonkinlaista viihdelaitosta? Paraikaa luokkia sisustellaan uuden oppimiskäsityksen mukaan liikuteltavilla pöydillä ja värikkäilä sohvilla. Opettajia usutetaan panemaan oppilaansa opiskelemaan pitkin koulun käytäviä ikään kuin oppiminen siitä paranisi.

Unohdetaan tyystin, että erityisoppilaita on voimalla integroitu luokkiin. Myös maahanmuttajataustaisten oppilaiden määrä kasvaa rajusti.  

Hei, sitä hulinaa koulun käytävillä, veikkaan minä. 

Todennäköisesti oppimisen taso tulee laskemaan entisestään.