tiistai 17. joulukuuta 2013

Palikkapussi


Ryhmätyöt tulivat muotiin rysähtäen oppikouluun, kun olin keskikoulun viimeisillä luokilla (nyk. yläkoulu). Silloin joka maikan kunnia-asiana oli teettää ryhmätöitä. En ollut ollenkaan innokas ryhmätyöläinen.

Usein oppilaat tekivät itse ryhmänsä. Jäin aina jämäryhmään. Muutama oppilas ei vapaaehtoisesti ilmoittautunut mihinkään ryhmään, joten opettaja kasasi aina sen jämäryhmän. Heittäydyin ryhmätöissäkin ulkopuoliseksi tarkkailijaksi, en ollut siis kovin aktiivinen. Koin kait olevani jonkinlainen yksilö.

Opiskellessani Jyväskylän yliopistossa opettajaksi, piti tehdä kasvatustieteessä jonkinlainen lopputyö. Kaikki opiskelijat ilmoittautuivat hullunlailla ilmoitustaululla olevien eri ohjaajien ryhmiin. Luokanopettajaopiskelijoille on tyypillistä äärimmäinen innokkuus ja ulospäin suuntautuneisuus ja me-henki, me me me! Ilmoittauduin viimeisenä ryhmään, jossa ylipäätään oli tilaa.

Onnekseni pääsin jo edesmenneen suomalaisen kasvatustieteen legendan professori Erkki Viljasen ryhmään, sillä pidin kovasti hänen omalaatuisesta huumorintajustaan. Professorin meille antama aihe oli opettajien erikoistumisopinnot.

Ryhmä hajautettiin ympäri Suomea, piti kysellä opettajilta heidän mielipiteitään eri kouluissa. Kyselin rekseiltä haastattelulupia, ongelma oli, vaikka sainkin lupia, juuri missään koulussa minua ei iloisesti otettu vastaan, koska kyselyt tehtiin välituntisin. Ajattelin silloin, "ihme jurnukoita ovat nuo oikeat maikat".

Kun teetän oppilaille ryhmätöitä, en halua, että kukaan oppilas jää jämäksi, jota kukaan ei halua ryhmäänsä. Toisaalta olen sitä mieltä, että kaikkien on opittava tulemaan toimeen kaikkien kanssa. Jossain vaiheessa ajattelin, että pitää olla joku ehdottoman neutraali tapa jakaa ryhmät.

Teetin palikkapussin.

Pussin ompeli minulle jo nyt aikuinen ihminen, Henna Martikainen, joka oli erittäin taitava käsitöissä. Sahasin vannesahalla koivusta yhtä monta kuutiopalikkaa kuin minulla oli oppilaita. Kirjoitin palikoihin poikien etunimet sinisellä ja tyttöjen nimet punaisella.

Arvon ryhmät palikkapussista, mistä oppilaat pitävät kovasti. Arvonta on kuin joku lottoarvonta.

Yleenså teen neljän hengen ryhmiä sattumanvaraisesti. Joskus teen ryhmiä siten, että tyttöjä ja poikia tulee ryhmiin yhtä monta. Oppilaista on erityisen jännittävää, kun vetelen pussista palikoita tyttöpoikaparityöskentelyyn. Jännite ilmassa on silloin käsin koskelteltava.

Erityisen paljon käytän pussia leijonatunneilla, Lions Quest, elämisen taitojen oppitunneilla.

8 kommenttia:

  1. Ihan kuin elämä itse, me olemme puupalikoita joita vedellään sattumanvaraisesti aikoihin, paikkoihin ja tilanteisiin... Kaikkien kanssa ja omien lähtökohtiensa kanssa on silti tultava toimeen. Pussisi opettaa lapsille elämän arvaamattomuutta, turvallisesti. Onko elämä turvallista, no ei, hah...

    t. Jorma

    p.s. Joillakin ihmisillä on kyllä voimia määrittää oma elämänsä omilla voimillaan ja teoillaan. Mutta harvassa nuo voimamiehet- naiset ovat.

    VastaaPoista
  2. Hyvä idea, mutta entäs yläkoulussa? Meillä on 150 - 250 oppilasta... Valitettavan usein jää noita jämäoppilaita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. en ymmärtänyt, eikö niitä yläkoululaisia voi siis arpoa ryhmiin, koska niitä on niin paljon?

      Poista
    2. Voi toki ja niin tehdäänkin, mutta arpominen on niin hidasta, kun ensin pitäisi kirjoittaa nimet paperiin jne. Nopeampi tapa on vaikkapa tehdä ryhmät riveittäin tms.

      Poista
    3. en ymmärrä vieläkään.. eikö se riveittäinmääräyskin ole jonkintasoinen arvonta? jos vaikka vaihtelet sitä ryhmärivin suuntaa, jotteivät penteleet osaa varautua jakoon :D
      älytöntä.
      mutta tässäpä vielä sinulle vinkki: väsää vaikka tuollaiset palikat, ja maalaa ne eri värisiksi. arvot sitten palikat lapsosille ja jokainen ryhmittyy oman väristensä kanssa. johan on nopeaa, kätevää ja mahdollista yläkoulussakin.

      Poista
    4. Haha, tuo on kyllä hyvä ja riittävän nopeasti toteutettava idea, tosin murkkuja voisivat väripalikat naurattaa, mutta tottuisivat varmaan ;D ! Nopeus on yläkoulussa siksi valttia, että usein on vain yksi oppitunti tiettyä ainetta ja koko oppituntia harvoin ryhmätyötä tehdään (joskus vaikka vain 15 minuuttia, joten arvontaan ei tosiaankaan voi kulua aikaa).

      Poista
  3. Oma kokemukseni on ollut, että oppilaat haluavat opettajan luomia ryhmiä. Perusteena, että saman tutun kaverin kanssa ei tule ponnisteltua tarpeeksi.

    Tai sitten minulla on ollu todella fiksuja oppilaita. Tosin näin oli jo ennen kuin tarkastukset kouluissa loppuivat ja se jatkui senkin jälkeen. Mutta ehkä aineenopettajana on eri asia.

    VastaaPoista
  4. Minulla on kuudes luokka tällä hetkellä. Vielä neljännellä ja pitkään viitosellakin arvoin erityyppisiin tapahtumiin ryhmiä ja se oli heistä tavattoman hauskaa. Viime vuonna kuitenkin hiljalleen mieli muuttui ja se ei enää ole mukavaa. Silti minä edelleen arvon tai jopa laadin ryhmät itse, koska meidän on oikeasti osattava tehdä töitä erilaisten ihmisten kanssa ja koulussahan sitä opetellaan.

    Minulle jäi ryhmätöistä kammo oppikoulun viimeisiltä luokilta, koska olin silloin niin hirveän itsekeskeinen ( todettu Asperger), että viihdyin pääasiassa itseni kanssa ja tulinpa sanoneeksi kerran, että en halua tehdä duunia tiettyjen tyyppien kanssa, koska he ovat niin tyhmiä. Todella fiksua ja kuuluu sarjaan, kuinka murkkuikäinen helposti hankkii ystäviä....

    VastaaPoista