Ujoakin ujompi oppilas

Waldorfmama

YLE 26.3.

Sosiaalisia tilanteita pelkäävä jättää koulun

Rohkea esiintyjä pärjää nuorten maailmassa, mutta ujo ja arka saattaa jäädä vaille ymmärrystä. Tutkimusten mukaan sosiaalisia tilanteita pelkäävien nuorten riski syrjäytyä on erityisen suuri. Tamperelaispsykiatri penää opettajilta ymmärrystä.

Tutkijoiden arvioiden mukaan sosiaalisten tilanteiden pelko horjuttaa joka kymmenennen nuoren mielenterveyttä. Kyseessä on kolmanneksi yleisin mielenterveysongelma depressio- ja päihdehäiriöiden jälkeen.

Arka lapsi saattaa selvitä vielä alakoulun ajan turvallisessa pienessä luokkaryhmässä, mutta ongelmat puhkeavat toden teolla teini-iässä kun koulu vaihtuu, sanoo nuoria hoitava tamperelaispsykiatri Juha-Matti Väänänen.

- Yläkoulussa pienikin takaisku saattaa laukaista jännityksen ja pelon esiintymistilanteita kohtaan. Ongelmaa pahentavat fyysiset oireet: vapina, sydämentykytys, änkytys ja pyörrytyksen tunne. Pikku hiljaa sitä alkaa pelätä kaikkea mahdollista mikä voi mennä pieleen, Väänänen kuvailee.


Aihe on tärkeä.

Minulla on aina ollut jonkinlainen hengenyhteys ujoihin ja arkoihin oppilaisiin. Syy on selvä, vastoin perusluonnettani murrosiässä eristäydyin ja elin elämääni lähinnä oman pääkoppani sisällä.

Kasvoin yhdessä hujauksessa parin metrin petkeleeksi.

Pituuskasvuni ajoittui oppikoulun viidennen ja kuudennen luokan välisestä kesästä oppikoulun seiskaan. Viidennen luokan keväällä olin 178 cm ja kuudennen luokan syksyllä 192 cm. Kasvoin kesässä 14 cm ja jatkoin samaa tahtia nykypituuteeni 202 cm saakka. Luut paukkuivat ja lihaa repeili.

On selvää, että moinen kasvu vaikutti moneen asiaan. Olin hontelo ja kömpelö, aamulla, kun heräsin piti potkiskella toista jalkaa, sillä lonkkani oli kasvanut nopeammin kuin reisluun pää. Reisiluu oli joka aamu sijoiltaan.

Siihen aikaan pitkille pojille ei löytynyt vaatteitakaan, ostin mitä löytyi. Myöhemmin tilasin farkkuja Amerikasta asti Searsin kataloogista.

Vapaa-aikanani keskityin lähinnä kaunokirjallisuuteen ja progressiiviseen musiikkiin, molemmat olivat oivia pakopaikkoja.

Lukiossa en tehnyt yhtään mitään. Kirjallisia kotitehtäviä en tehnyt, en yhtään matematiikan, fysiikan tai kemian kotitehtävää, kielten sanoja en liiemmin opiskellut. Kokeisiin luin hätäisesti viimeisenä iltana.

Hakeuduin aina reunapulpeteille, jotta sain tarkkailla luokkaa rauhassa. Hyvin miellyttävä istumapaikka oli sellainen, josta saattoi takaa tiirailla huomaamatta jonkun tyttölapsen villapaidan alta pullottavia rintaliivien hakasia. Edestä en olisi kehdannut katsellakaan.

Piirtelin koko ajan ornamenttikuvioita kirjojen marginaaleihin. Nautin suunnattomasti ainekirjoituksesta ja kuvaamataidosta, totaalisia yksilölajeja.

Onneksi tunneilla kuuntelin tarkkaan opetusta. Jotain jäi päähänkin, yksi syy oli se, että opettajinani Tikkurilan yhteiskoulussa oli loistavia humanististen aineiden opettajia, jotka osasivat puhua ja he saivat oppilaansa ajattelemaan.

En viitannut koskaan, paitsi silloin, kun oli pakko äänestää. Ryhmätöitä vihasin, en koskaan hakeutunut vapaaehtoisesti mihinkään ryhmään.

Koulun jälkeen asepalveluksen aikana vapauduin, ehkä liikaakin, itsetuntoni heilahti siihen kuuluisaan kaakkoon, mistä oli suuresti hyötyä Opettajankoulutuslaitokseen pyrkiessäni. Pyrinnöissä pidin itsestään selvänä, että holahdan sisään. Kun muut pyrkijät valmistelivat näyttötuntejaan, minä poika viheltelin vaan. Muuten siitä kaakosta ei ole juuri hyötyä ollutkaan.

Opettajan pitää huomata arat ja ujot.

Liian usein opettajat huomaavat vain aktiiviset, viittaavaat oppilaat. Minua on aina ärsyttänyt, kun jotkut opettajat mittaavat oppilasarvostelussaan tuntiaktiivisuuden viittamisaktiivisuuden määrällä.

Aktiivisuus näkyy oppilaan silmistä, oleellista on, kuinka oppilas on henkisesti läsnä oppitunneilla ja seuraa opetusta. Arvostan toki uskaliasta viittavaakin oppilasta, he ovat elintärkeitä opetuskeskusteluissa.

Ydinsanomani on, opettajan on arvostettava erilaisia oppilaspersoonallisuuksia ja oppimistyyppejä.

Siksi on hyvä, että opettajienkoulutuslaitoksiin otetaan sisään erityyppisiä opiskelijoita. Samasta syystä pidän keskisuurista ja suurista kouluista, koska opettajilla on jonkinverran vaihtotunteja, kaikille oppilaille tarjotaan jotakin oppimistyyliä.

Oppilaalle olisi suuri rangaistus olla vaikka kuusi vuotta alakoulua pelkästään yhden opettajan opettamana.

Minulla on vuosien varrella ollut hyvin hiljaisia, näennäisesti katsottuna jopa eristäytyviä oppilaita. Päältäpäin katsottuna oppilas vaikuttaa olevan kuin koomassa.  Mutta jossain vaiheessa tämäntyyppinen oppilas voi ikäänkuin herätä henkiin. Monesta heistä on myöhemmin sukeutunut luovan työn tekijöitä. Usein tämäntyyppiset oppilaat huomaa juuri kirjoitelmistaan tai kuvataiteestaan.

Ujot ja arat oppilaat joutuvat herkemmin kiusaamisen kohteeksi kuin muut oppilaat.

Ujot ja arat lapset eivät osaa peilata uhkia tai hyökkäyksiä pois itsestään. On lapsia, jotka eivät osaa puolustaa itseään, osa ei uskalla edes kertoa, että heitä kiusataan.

Urani aikan pari kolme kertaa välituntivalvonnassa on tapahtunut, että yhtäkkiä kiusattu on noussut vastaan. Kiusattu on torpannut pitkäaikaisen kiusaajansa pään lumihankeen tai lyönyt kiusaajaansa. Vaikka niin ei saisi tehdä, olen silloin katsonut muualle ja tullut myöhässä paikalle selvittelemään tilannetta.

Jollakin tavalla ujoa ja arkaa oppilasta on kohdeltava kuin kukkaa kämmenellä, suojattava ja joskus rohkaistavakin. Olen blogissani mainostanut kovasti Lions Quest -ohjelmaa, paina vasemmalta tunnistetta Lions Quest.

Leijonatunneilla harjoitellaan elämäntaitoja. Tunneilla keskustellaan paljon ja leikitään jonkinverran ja tehdään ryhmätöitä. Periaatteeni on, ettei oppilaat tee koskaan itse ryhmiä. Kaikkien kanssa on tultava toimeen. Minulla on palikkapussi, pussissa jokaiselle oppilaalle on oma vannesahalla tekemäni palikka. Arvon ryhmät, kukaan ei jää lopuksi yksin kuin nalli kalliolle.

YLE: Opettajille tarvittaisiin lisää koulutusta, jotta ongelma opittaisiin tunnistamaan. Lisäksi tarvitaan selkeät pelisäännöt siitä, miten oppilas ohjataan tuen piiriin.

Minkälaista koulutus voisi olla? Luulen, että tunnistamista on vaikea opettaa, ehkä toiminta on melkoisen sisäsyntyistä. Ja on myös oppilaita, jotka ovat yksikseen ja hiljaa, vaikka he eivät ole arkoja.

Pelisäännöt siitä, miten oppilas ohjataan tuen piiriin? Puhuisin mieluummin pelirahoista. Opettajat kyllä tunnistavat oppilaissaan mitä moninaisimpia ongelmia, mutta kun apua aletaan etsiä, seinä tulee vastaan. Apua ei ole aina tarjolla, koska reurssit ovat aivan liian niukat.

Oppilaita on jopa palautettu sairaalakoulusta evästeellä, ei me voida täällä mitään tehdä, palautetaan takaisin omaan luokkaan.

Pelkällä ongelman tunnistamisella ei pitkälle pötkitä. Kun apua pyydetään, sitä olisi hyvä myös saada.