Koulupoikakin on ihminen

Nuorten Toivekirjastosta löytyi paljon luettavaa. Joka kirjan takana oli numeroitu luettelo Toivekirjaston kirjoista, oli kiva laskeskella ja yliviivata luetut kirjat.

Yksi lapsuuteni merkittävimpiä kirjoja oli Kaarlo Merimaan kirja "Kräki-Kalle ja Limperi" (1961). Poikajengit kisailivat ja tappelivat 1960-luvun alun Turussa. Kirjassa oli viehättäviä ajan koulukuvauksia.

Kräki-Kalle (kuvassa takana vasemmalla) ei tietenkään ollut mikään mallikoululainen. Hän uneksi usein oppitunneilla. Kräki-Kallen pulpetin  alakanteen oli joku joskus kaivertanut ikimuistettavan mietelauseen:

"Koulupoikakin on ihminen".

Moni poika kehittyy hitaammin kuin tytöt keskinmäärin, mikä näkyy voimallisesti koulun alussa. Olen ihmetellyt, miksei enää tehdä koulukypsyyskokeita. Kaikki tungetaan samanikäisinä kouluun, vaikka edellytyksiä ei ole. Kehityserot voivat olla järkyttävän suuria.

Olen syntynyt tammikuussa. Vanhempani ajattelivat panna minut kouluun kuusivuotiaana. Muistan hyvin, kun isä kiikutti minut Helsingin maalaiskunnan Ruskeasannalta kunnan keskustaan Tikkurilaan koulukypsyyskokeisiin. Bussimatka oli hyvin hauska.

Minut jätettiin hetkeksi leikkimään yksin isoon huoneeseen, jossa oli paljon leluja, joiden kanssa leikin. Huomioni kiinnittyi suureen peiliin, jota katselin tovin. Ajattelin, että sieltä peilin takaa nyt minua katsellaan. Minut laitettiin myös juoksemaan talon ympäri, otettiin aikaa. Muuta en sitten muistakaan.

Minua ei päästetty kouluun kuusivuotiaana, koska olin kypsymätön. Olin aina luokan vanhimpia oppilaita. Lukemaan oppiminen oli hyvin vaikeaa, en tajunnut tavaamisen ideaa, vaan arvailin sanoja kuvista. Kotona isä ja minä huusimme ja minä välillä itkin, kun lukeminen ei alkanut sujua. Opin lukemaan vasta pääsiäisen jälkeen, mikä oli suuri ilon hetki.

Nyt kouluun päästetään poikia liian aikaisin. 

Katsotaan sormien läpi ja ajatellaan, että "kyllä se siitä". Tällainen ajattelu on vahingollista, sillä kypsymättömän pojan koulun vaikea alku heijastuu hyvin pitkälle. Joskus poika pääsee kärryille vasta alakoulun viimeisillä luokilla, jotkut myöhemmin. Moni poika ihmettelee yläkoulun ysillä, "mitäs nyt sitten tehdään", ja tekee väärän valinnan.

Toinen tasoittava keino, luokalle jättäminen, on jäänyt myös unholaan. Kun luokalle jättöä pohditaan, kaikki alkavat yhdessä päivitellä, että "onko siitä nyt sitten mitään hyötyä?"

Kun kävin koulua, poikia jätettiin luokalle niin, että rotina kävi. Harvoin pohdittiin sitä, että luokalle jääminen olisi pojan psykelle mitenkään vahingollista. Itse jäin luokalle fysiikasta oppikoulun seiskalla eli nykyisen lukion kakkosella. Palautin kevään viimeisen fysikaan kokeen konseptipaperin tyhjänä, mitä fysiikan opettajani ihmetteli kovasti.

Syksyllä uudessa luokassani suurin osa pojista oli vanhoja tuttuja, aikaisemmin luokalle jääneitä. Minulle luokalle jääminen teki hyvää, sain yhden ylimääräisen kertausvuoden ja onnistuin hyvin ylioppilaskirjoituksissa.

Olisiko uudelleen harkittava tyttöjen ja poikien kypsyyttä tasoittavia vanhoja keinoja?

1. Koulukypsyyskokeet

2. Luokalle jättäminen

Kypsyminen vaatii aikaa. Kaikki lapset eivät opi samassa tahdissa. "Armovitosilla" ei pitkälle pötkitä.