Peruskoulu valtion harteille

Laitoin seuraavan erittäin tärkeän kirjoituksen blogiini kokonaisuudessaan:

31.5. Kinnunen

Peruskoulu käännekohdassa

Suomalainen peruskoulu on kansainvälisen maineensa huipulla. Neljästi se on PISA -tutkimuksen voimin julistettu ainutlaatuiseksi yhdistelmäksi korkeatasoista, tasa-arvoista ja pienillä kustannuksilla tuotettua laatua. Monet merkit kuitenkin viittaavat siihen, että peruskoulu on tullut käännekohtaan. 1990-luvulla ja sitä ennen tehdyt koulupoliittiset ratkaisut ovat menettämässä kantovoimansa, ja peruskoulu on vaarassa ränsistyä.

PISA -menestys on paradoksaalisesti luonut näköharhan siitä, että suomalainen peruskoulun erinomaisuus on itsestäänselvyys, jonka vaalimisesta ja kehittämisestä ei tarvitse kantaa huolta. Julkinen keskustelu ja huoli peruskoulusta on tuskin milloinkaan peruskoulun historiassa ollut vähäisempää kuin nyt, vaikka lukuisat tutkimukset ja asiantuntijat ovat esittäneet huolestuttavia havaintoja koulujen tilasta. Tässä kannanotossa, joka syntyi Helsingin yliopiston Kasvatussosiologian tutkimuskeskuksen järjestämän Justice through Education -seminaariin osallistujien kesken, nostamme esille vain kaksi keskeistä, toisiinsa kietoutunutta ongelmaa: peruskoulun sisäinen eriytyminen ja rahoitus.

Koulujen väliset erot erityisesti pääkaupunkiseudulla ja suurissa kaupungeissa ovat kasvussa. Jakautumien suosittuihin ja torjuttuihin kouluihin on käynnissä, ja vanhemmat käyttävät yhä enemmän suurten kaupunkien avaamia mahdollisuuksia hakeutua muualle kuin lähikouluun.

Eriytyminen on suurinta Helsingissä ja Turussa. Helsingin tilanteen tekee poikkeukselliseksi ja myös monimutkaiseksi se, että lähes neljännes oppilaspaikoista on ei-kunnallisissa sopimuskouluissa, jotka useimmiten ovat yksityisiä. Turussa taas koulunvalintaan, painotettuun opetukseen ja luokkamuotoiseen erityisopetukseen on innostuttu niin, että enää 40 prosenttia yläkoululaisista opiskelee valikoimattomissa, opetusryhmissä asuinalueensa mukaisessa yläkoulussa.

Yhdestä vuoden 1998 Perusopetuslain innovaatiosta, ”painotetusta opetuksesta”, on muodostunut väylä soveltuvuuskokeiden kautta valikoituihin ”erikoisluokkiin”, vaikka lainsäätäjistä harva tätä lienee toivonut. Painotettua ainetta opiskellaan 1–2 viikkotuntia oppiaineen valtakunnallista vähimmäistuntimäärää enemmän, joten se ei edellytä oman pysyvän opetusryhmän perustamista.

Kuntien kasvavat säästöpaineet vauhdittavat eriytymistä hyviin ja huonoihin kouluihin. Hyvä esimerkki tästä on Vantaa, jossa ainoana suurista kaupungeista on pystynyt hillitsemään eriytymistä periaatteella ”ei niinkään valintaa koulujen välillä vaan kouluissa”. Heikon taloutensa takia Vantaa ei ole kuitenkaan pystynyt täysin vastaamaan huutoonsa ja tarjoamaan valintoja koulujen sisällä.

Koulujen sisäistä eriytymistä lisää se, että yli puolessa Suomen peruskouluista on käytössä jonkinlainen oppilaiden tasoryhmitys. Opetusryhmien perustaminen on koulujen rehtoreiden päätösvallassa, eikä tarkempaa tietoa jakoperusteista ole olemassa. Siksi ei olekaan yllättävää, että PISA 09 kertoi nimenomaan heikoimpien oppilaiden oppimistulosten huononemisesta.

Suomalainen peruskoulu on kansainvälisessä katsannossa keskihintainen ja muihin Pohjoismaihin verrattuna suorastaan halpa. OECD:n mukaan Suomi käytti peruskouluunsa vuonna 2007 neljänneksen vähemmän rahaa kuin muut Pohjoismaat. Perusopetuksen rahoitus on siirtynyt liiaksi kuntien harteille ja näin riippuvaiseksi kunnan verotuloista. Valtionosuus on laskenut 1990-luvun 57 %:sta 2000-luvulla noin 30 %:iin. Tilannetta pahentavat vuosille 2012 - 2017 perusopetustakin koskevat valtionosuuksien mittavat leikkauspäätökset.

Ilmassa on siis riittävästi merkkejä peruskoulun hätätilasta. Lukuisien maiden esimerkit osoittavat, että jos julkisten koulujen annetaan liikaa eriytyä, kehityssuuntaa on hyvin vaikea, jollei mahdotonta muuttaa. Ruotsissa myönnetään nyt laajasti, että yksityisten vapaakoulujen perustaminen 1990-luvulla oli suuri poliittinen virhe. Vieläkin laajemmin ollaan kuitenkin yhtä mieltä siitä, että friskola -järjestelmää on poliittisesti lähes mahdotonta enää purkaa. Jos suomalaisen peruskoulun annetaan eriytyä ja rapautua, sillä on edessään terveyskeskusten kohtalo: julkinen palvelu näivettyy ja apuun on huudettava yksityissektoria. Tätä tuskin edes kaikki liiketoimintamahdollisuuksien lisäämisen kannattajat haluaisivat.

Helsingissä 29.5.2013

Hannu Simola

Professori, Koulutussosiologia- ja politiikka, Helsingin yliopisto

Anneli Kangasvieri

Johtaja, Opetus ja kulttuuri, Kuntaliitto

Kari Kinnunen

Erityisopettaja, OAJ:n varapuheenjohtaja, Tuusulan kunnanvaltuutettu

Laura Kolbe,

Professori, Euroopan historia, Helsingin yliopisto, Helsingin kaupunginvaltuutettu

Aulis Pitkälä

Pääjohtaja, Opetushallitus

Kuten lukijani tietävät, perustin properuskoulu-blogini, koska olin huolissani suomalaisen peruskoulun tilasta ja tulevaisuudesta.

Päinvastoin kuin luullaan, peruskoulun rapauttaminen ei johdu rahanpuutteesta, vaan kyseessä on aate. Ei haluta koulutuksellista tasa-arvoa, vaan haikaillaan rinnakkaiskoulujärjestelmän perään. Ei auta, vaikka suomalainen peruskoulu on kansainvälisesti ajatellen kadehdittavan kustannustehokas. Kaiken kukkuraksi suomalainen peruskoulu tuottaa erittäin hyvää tulosta, vrt. PISA-tutkimukset.

Peruskoulun kiero rapauttamismekanismi on yksinkertainen, peruskoulun rahoitus on sysätty talousvaikeuksissa kamppaileville kunnille. Sylttytehdasta ei ole vaikea etsiä - Elinkeinoelämän keskusliitto EK ja ko. liittoa liehittelevä Kokoomus.

Onneksi olkoon suomalainen 40-vuotias peruskoulu!

Peruskoulun kurjistamista on edistänyt Kokoomus-johtoinen veropolitiikka, jonka pääteesi on ollut siirtyä progressiivisesta valtion verotuksesta tasaveroluonteiseen kunnallisverotukseen. EK ja Kokoomus ovat onnistuneet veropolitiikassaan täydellisesti.

Kunnallisveroa ei voida nosta loputtomiin kunnallispoliittisten paineiden takia. Toisaalta suin surmin ei haluta nostaa peruskoulun valtionosuuksia. Kunnallispalvelujen surmankierre on kiihtyvä.

Miksei peruskoulun rahoitus voisi olla kokonaisuudessaan valtion harteilla? 

Ehdotin asiaa julkisesti ensimmäisen kerran Tuomas Enbusken radio-ohjelmassa silloiselle opetusministerille, Kokoomuksen Henna Virkkuselle. 

Enbusken radio-ohjelman jälkitunnelmia

Nyt lapset ovat opetuksen suhteen eriarvoisessa asemassa. Opetuksen laatu ja tukipalvelut riippuvat siitä, missä lapsi asuu. Näin ei saa olla.

Ei ole enää koulutuksellista tasa-arvoa. Peruskoulun ensimmäisen opetussuunnitelman (POPS 1972) kantava idea on henkitoreissaan.

Lisäyksiä:

1. En ole nostamassa kokonaisveroastetta. Valtion peruskoulu rahoitettaisiin muuttamalla verotuksen painopistettä kunnallisverotuksesta valtion verotukseen.

2. Byrokratiaa ei ole syytä lisätä, vaan vähentää. Kunnallista kouluhallintoa kevennettäisiin, vastaavasti lisättäisiin yksittäisen koulun päätäntävaltaa. Esim. jos koulun vuosibudjetista jäisi yli rahaa, raha jäisi koulun käyttöön. Saataisiin pitkäjännitteisyyttä suunnitteluun.

3. Peruskoulun rahoituksen lisäksi valtion rooli olisi ohjaava ja valvova. Katsottaisiin tarkkaan, että myönnetyt varat käytetään oikeaan tarkoitukseensa. Tehtäisiin yksi valtakunnallinen peruskoulun opetussuunnitelma, mallia voisi ottaa vuoden 1972 valkoisesta POPS:sta. 

- määriteltäisiin yhtenäiset luokkakokorajat
- oppilaat saisivat samanverran opetusta
- yhdenmukaistettaisiin myös arviointikäytännöt
- opetuksen tukipalvelut, mm. psykologi-, kuraattori- ja kouluterveydenhoitopalvelujen taso olisi sama ympäri maata
- tietotekniikkaa kehitettäisiin johdetusti, voitaisiin siirtyä Linuxiin, Edubuntuun
- luotaisiin yksi valtakunnallinen edutietopankki
- saataisiin jotain tolkkua koulurakentamiseen ja homekoulujen korjaamisiin