0,67 euroa

Helsingin kaupunki uhraa päivittäiseen kouluruokaan 0,67 euroa päivässä. En muista, mikä on vantaalainen summa. Vähän on vähän.

Joka viides päivä helsinkiläiset lapset saavat nyt kasvisruokaa. Päätös tehtiin kaupunginvaltuustossa!

Aamun Hesarissa oli juttu Vallilan ammattikoulusta, jossa napistaan liiallisesta kasvisruuan tarjonnasta.

Kaupunginvaltuuston Vihreiden ajama päätös ajaa nuoret ruokatunneiksi lähialueiden ostareihin roskaruuan pariin.

Lapsista ei välitetä euron vertaa!

Kallista tanssia

HS 19.2.

Aamun Hesarissa oli juttu vanhojen tansseista otsikolla "Tuhannen euron tanssit". Hesarin verkkosivuilla juttua ei ollut, joten en saanut tänne siitä linkkiä.

Joillakin nuorilla tai heidän vanhemmillaan on rahaa upottaa tuhatkin euroa yhteen iltaan. Heillä on varaa laittaa yhteen iltaan pukuihin, koruihin, kampaajaan ja meikkeihin yli tuhat euroa.

Joillakin nuorilla ei ole varaa edes harrastaa. Tuhannella eurolla nuori voi saada pianonopetusta yli puoleksi vuodeksi viikottain. Suurinpiirtein saman verran menee yhden lapsen vuotuiseen korisharrastukseen.

Onko vanhojen tanssien traditio karannut jo lapasesta?

Tasan eivät ole käyneet onnen lahjat nyky-Suomessa. Onneksi on peruskoulu.

Syrjäytyviä lapsia

Yle 17.2.

Yhteisöllisyyden puute aiheuttaa lasten syrjäytymistä

Nuoret kokevat nykypäivänä epävarmuutta ja pelkoja, jotka saattavat purkautua huolestuttavana käytöksenä. Tampereella käynnistellään monitieteellistä suurtutkimusta, jonka näkökulmana on turvallisuus ja kouluhyvinvointi.

Pirjo Jukarainen kertoo, että valtaosa suomalaisista nuorista voi hyvin. Seassa on kuitenkin pieni joukko, joka on vaarassa syrjäytyä pysyvästi, ja syrjäytyminen lähtee liikkeelle yhä varhaisemmassa vaiheessa.

Yksi laaja ongelma kouluissamme on se, että ne keskittyvät yksilösuorituksiin. Koulut kasvattavat aika heikosti identiteettiä ja yhteisöllisyyden tunnetta, kuulumista maailmaan ja oman elämän hallinnan tunnetta. Nuoret ovat hukassa maailmassa. Lapset ja nuoret pelkäävät yhä enemmän yksinäisyyttä ja väärien valintojen tekemistä. Tämä kertoo siitä, että meiltä puuttuu kokemus yhteenkuuluvuudesta ja yhteisöllisyydestä.

On hyvin mielenkiintoista, kun yhteiskunnasta löytyy ongelmia, syitä tai ratkaisuja aletaan heti hakea koululaitoksesta. Joskus tuntuu siltä, että koko muu yhteiskunta on ongelmien edessä aivan kädetön.

Olen aivan varma siitä, että nuorten ovat hukassa olemiset eivät johdu koulusta. Peruskoulu on niitä harvoja yhteisöllisiä paikkoja, joihin lapset ja nuoret enää törmäävät. Kouluun tullaan melko erilaisin eväin ja perhetaustoin, koulussa lapset sosiaalistuvat tutustuessaan muihin lapsiin ja nuoriin ja aikuisiin. Melkoinen osa opetusajastamme kuluu sosiaaliseen kasvattamiseen ja oppilaiden erilaisten ristiriitojen ratkomiseen. Yleiseksi hyväksyttyjä käytöstapojakin pitää opettaa.

Pitäisi pikemminkin miettiä, kuinka yhteisöllisiä me suomalaiset ylipäätään olemme. Peruskoulussa lapsen syrjäytymisen vaara on helppo havaita, mutta millä eväillä se syrjätyminen voidaan koulusta käsin oikeasti estää?

Syrjäytyminen on laaja yhteiskunnallinen ongelma. Suomeen on muodostunut tai muodostumassa kolme selkeää yhteiskuntaluokkaa:

1. Rikkaat ja hyvinvoivat, joilla on kaikki mahdollisuudet satsata itseensä ja itsensä toteuttamiseen ja lastensa kouluttamiseen ja harrastuksiin.

2. Suppeneva keskiluokka, joka on ajettu ahtaalle.

3. Kasvava, suhteellisesti köyhä kansanosa, jonka lapset jäävät helposti ilman materiaalista hyvää, kehittäviä harrastuksia tai sitä penättyä yhteisöllistä tukiverkkoa. Suuri uhka on, että köyhyydestä tulee periytyvää.

Ne syrjäytyneet lapset ja nuoret tulevat yleensä kolmoskorista. Pahimmassa syrjäytymisvaarassa on osa nuorista miehistä, jotka keikkuvat työttömyyden ja tilapäistöiden välimaastossa. Nuorten miesten epävarmuus tulee yhteiskunnalle eritttäin kalliiksi jo työttömyyskulujen takia, mutta toimettomuus aiheuttaa helposti myös alkoholismia ja rikollisuutta. Yhdysvalloissa osa nuorista on ajautunut toivottomuuden tilaan, koska koetaan, että ei ole mahdollisuutta nousta pois "siitä periytyvästä köyhyyskierteestä". Tulee nuoria ja vihaisia ja väkivaltaisia miehiä.

Me olemme järjestelmällisesti rakentaneet "jokainen hoitakoon oman tonttinsa" - tyyppistä yhteiskuntaa ja pikkuhiljaa on luovuttu pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan kaikkivoipuudesta. Onneksi peruskoulu on, mutta hyvä ja tehokas terveydenhoitojärjestelmämme on jo pilkottu meiltä lupaa kysymättä kahtia. On rappeneva yhteiskunnan hoitama julkinen terveydenhoito ja hyvinvoivalle kansanosalle suunnattu julkisin varoin tuettu yksityinen rinnakkaisterveydenhoitojärjestelmä.

Pia Jukarainen, koulu on vain osa yhteiskuntaa. Jos peruskoululta aletaan vaatia syrjätymisen estämistä, on koululle annettava lääkkeet siihen. Kaikki tietävät, että sellaiset lääkkeet maksavat paljon, eikä juuri siksi mitään tule tapahtumaan.

Paras lääke on lopettaa älyttömät puheet ihmisten eläkeiän nostosta ja alkaa sen sijaan keskittyä ratkomaan nuorisotyöttömyyttä. Työ pitää ihmisen oikealla tiellä.

Yläkoulussa ja lukiossa on syytä miettiä, onko mitään järkeä tehokurssittaa lapsia ja nuoria ja hyppyyttää heitä ryhmästä ja opettajasta toiseen, eriyttää lapsia ja nuoria toisistaan.

Niin, ja yhteiskunnnan perusyksikkö on edelleen perhe. Syrjäytymisvaarassa olevia perheitä on tuettava eri keinoin ja kaikin keinoin. Köyhien perheiden lapsilla ei ole edes varaa harrastaa.

Kerron karmean esimerkin omasta elämästäni. Kaksi nuorinta lastani harrastaa pianonsoittoa. Lasteni pianonsoitonopetus maksaa minulle vuodessa 1600 euroa, joudun siis tekemään lähes kuukauden töitä heidän soittoharrastuksensa takia. Lisäksi he käyvät kuvataidekoulussa ja pelaavat hyvässsä seurassa ja hyvässä valmennuksessa korista. Lasten harrastaminen on nykyään on kallista touhua.

Kaikesta huolimatta - let's stick together!

Kankkulan kaivo

Angela J. Hill

HS 8.2.

Erityispedagogiigan professori Timo Saloviita esitteli aivan käsittämättömiä ajatuksia Hesarin mielipidesivulla. Saloviidan mielestä Suomessa luokkakoot ovat jo nyt tarpeeksi pieniä. Hän perustelee väittämäänsä peruskoulujen luokkien keskikoolla, joka on alle 20 oppilasta. Hän toteaa, että luokkakokojen pienentämisiin suunnatut rahat menevät Kankkulan kaivoon.

Saloviidan mukaan on turha suunnata rahoja luokkakokojen pienentämisiin. Hänen mielestään täksi vuodeksi annetut 30 miljoonaa euroa olisi syytä suunnata parempaan käyttöön, kohdetta hän ei kirjoituksessaan tarkemmin määritellyt.

Saloviita on käsitykseni mukaan erityisluokkien lopettamisen kannalla, http://www.nkl.fi/airut/airu0813/airu134.htm:

"Erityispedagogiikan professori Timo Saloviidan mukaan erityisoppilaat kuuluvat tavalliselle luokalle muiden ikäistensä seuraan. Kouluintegraatio on toteutunut vasta, kun erityisluokkia ei enää ole tai niitä on vain hyvin vähän, hän sanoo."

Kun Saloviidan ajatuksia karkeasti summaa yhteen, hän kannattaa samaan aikaan suurehkoja luokkia ja inkluusiota. Melkoinen on yhtälö.

Jotenkin minusta tuntuu, että professorismies on liikaa istuskellut kammiossaan ja eriytynyt vallitsevasta kasvatustodellisuudesta. Vantaa sai sitä luokkakokojen pienentämiseen suunnattua rahaa, ja täällä ollaan tyytyväisiä. Vantaalta saa etsiä niitä Saloviidan esittämiä selvästi alle 20 oppilaan peruskoululuokkia luokkatasoilta 3.-6.

Saloviita mielipidekirjoituksessaan kumoaa lähes tyystin Duodecimin äsken lääketieteelliseen tutkimusnäyttöön perustuvan yksimielisen suosituksen ryhmäkoosta, sen mukaan luokkakoko on keskeinen hyvinvoinnin elementti, ja koulumenestys turvataan enintään 20 oppilaan luokissa.

Saloviita kumoaa suosituksen toteamalla, että luokkakoon merkitys oppimistuloksiin on mitättömän vähäinen. Hän ei kirjoituksessaan pane mitään arvoa oppilaiden hyvinvoinnille, mikä tuntuu kummalliselta, onhan Saloviita perehtynyt erityispedagogiikkaan.

Suurissa yksiköissä, luokissa ja kouluissa, oppilas jää helposti ilman kaipaamansa huomiota ja tukea. Kolmenkymmenen oppilaan luokassa oppilas saa paljon vähemmän huomiota kuin kahdenkymmenen oppilaan luokassa, sen tiedän kolmenkymmenen vuoden opetuskokemuksella. Pystyn opettamaan isoa luokkaa kyllä tehokkaasti, mutta silloin uhraan jotain muuta.

Nykykoulu on paljon muutakin kuin oppimistuloksia. Oppilas, jolla on ongelmia, tarvitsee opettajan aikaa enemmän kuin muut.

Pieni on kaunista

HS-STT 3.2.

Pienet ja kiinteät luokat turvaavat parhaiten nuorten kehitystä

Nuoret pärjäävät tutkimusten sitä paremmin, mitä pienemmässä ja kiinteämmässä ryhmässä he voivat koulunsa käydä. Etenkin murrosikäisten poikien itsetunnolle ryhmäkoolla on suuri merkitys.

Suomen Akatemian ja Lääkäriseura Duodecimin konsensuskokous pitää murrosikäiselle sopivana ryhmäkokona alle 21 oppilasta.

"Nykyisin lapsia arvotaan uusiin ryhmiin ja pirstotaan erilaisiin projekteihin. Tutkimusten mukaan kuitenkin pysyvä ryhmä tukee vaihtuvia ryhmiä paremmin koulumenestystä, itsetuntoa ja oppimista", katsoo konsensuspaneelia johtanut lastenpsykiatri Matti Kaivosoja.

Tutkimus vahvistaa käytännön havaintoja.

Olen pitkään ihmetellyt, miksi yläkouluissa ja lukioissa kurssitetaan nuoret sekaisin. Koulu on lapsille ennenkaikkea sosiaalisen oppimisen ja kasvun aikaa. Koululuokkaa voi aivan hyvin verrata perheeseen, kiinteys on valttia. Nyt meillä on vallalla hyvin tietopainotteinen tehokkuuteen pyrkivä järjestelmä.

Tietoa ahdetaan päähän suurissa luokissa, kurssimuotoisessa opetuksessa sulatteluaikaa ei jää. Muistan hyvin, kun katselin ja ihmettelin vanhimpien lasteni kursseja. Lukuvuosi yläkoulussa oli jaettu viiteen jaksoon. Koko yläkoulun uskonto tai historia oli tungettu muutamaan jaksoon. Itselläni oli esim. historiaa pari tuntia viikossa koko oppikoulun ajan. Asioita tuli mietiskeltyä ikään kuin huomaamatta. Nuorten ja
nuorten aikuisten historian tuntemus keskinmääärin on ällistyttävän heikkoa.

Nyt, kun joku kurssi menee ohi murrosiän kuohunnan takia, mitään paikkopaikkaa ei enää ole. Entisen järjestelmän etu oli, että keskikoulun viimeisellä luokalla pystyi vielä kuromaan rakoa kiinni ja päästä lukioon. Kurssimuotoisessa koulussa se on lähes mahdotonta, vaikka viimeisiä kursseja arvioinnissa painotetaankin.

Kurssimuotoisessa koulussa oppilaat ja opettajat vaihtuvat koko ajan jaksojen mukaan. Tutkimuksessa todettiin, että koulussa pitäisi ottaa paremmin huomioon tyttöjen ja poikien väliset kehityserot. Poikien murrosiän pahimmat ajat osuvat juuri siihen pahimpaan saumaan, milloin tärkeät tulevaisuuden valinnat pitäisi tehdä.

Onneksi yläkouluissa ryhmäkoot eivät ole vielä niin suuria kuin alakoulun 3.-6. luokilla ja lukioissa. Nykylukioista pyritään tekemään valtaisia oppilaitoksia, joihin reissataan pitkien matkojen takaa. Itse rakennuksiin uhrataan valtavia summia. Pienessä lukiossa kaikki tuntevat toisensa.

Rikasta ja rutiköyhää liikuntaa

HS-STT 28.1.

Rikkaan ja suositun on helpointa nauttia koululiikunnasta

Koululiikunta suosii lapsia, joilla on rikkaat vanhemmat ja paljon ystäviä luokallaan, osoittaa tällä viikolla tarkastettava sosiaalipsykologian väitöstutkimus.

Väittelijä Päivi Bergin mukaan koululiikunnassa menestyvät usein parhaiten ne, jotka harrastavat vapaa-ajalla urheilua jossakin urheiluseurassa. Se on kuitenkin kallista.

Ystävien merkitys puolestaan korostuu silloin, kun ryhmä jakaantuu joukkueisiin. Jako toteutetaan nykyäänkin usein niin, että opettaja nimeää oppilaiden joukosta kapteenit, jotka valitsevat vuorotellen joukkueeseensa pelaajia. Viimeiseksi jääminen voi olla suuri häpeä.

Koulukiusaaminen näkyy kapteenijaoissa niin, etteivät kapteenit halua valita kiusattua joukkueeseensa.

Arkikokemukseni on samansuuntainen. Liikunta maksaa lajista riippumatta, köyhän lapsella ei varaa liittyä urheiluseuroihin. Kaikilla ei ole varaa edes omiin luistimiin tai suksiin. Onneksi koulullamme on kunnolliset suksi- ja luistinlainaamot liikuntatunteja varten.

Yhteiskuntamme on jakautunut kolmeen selkeään yhteiskuntaluokkaan, rikkaita ja köyhiä on tullut lisää, keskiluokka on kaventunut. Tämä näkyy kaikessa, köyhien lapsetkin alkavat syrjäytyä. Taitaa olla niin, että on aivan sama, onko kyse liikunnasta tai muista taito- tai taideaineista, niin rikkaiden lapset pärjäävät paremmin. Aivan samalla tavalla pianotunnit tai kuvataidekoulut ovat kalliita kuten liikuntaseuroissa urheileminenkin.

Liikunnassa pärjäävät lapset ovat aina olleet suositumpia kuin muut etenkin poikien keskuudessa. Siinä ei ole mitään uutta. Raha on tuonut suosiota aina.

Tuohon en usko, että jako joukkueisiin toteuttaisiin enää yllä mainitulla tavalla. Opetan liikuntaa enkä varmasti jätä ketään yksin häpeämään. Usein tehdään jengit sattumanvaraisesti tyyliin "jako kuuteen". Yleisin tapa saada tasaväkiset joukkueet on, että laitan vaikka neljä parasta valitsemaan käänteisesti kukin yhden pelaajan jengiinsä, ja loput minä laitan joukkueisiin "jaolla neljään". Aina välillä vaihtelen kapteeneita, että muutkin pääsevät vastaavaan jakohommaan, ne heikot liikkujatkin.

On lajeja, vaikka koris, jossa on oikeastaan pakko tehdä tasojengejä, jotta treenatut pelaajat eivät dominoisi liikaa. Peluutan neljää yhteen koriin peliä kerrallaan kolme vastaan kolme peleinä. Kaikki saavat kontaktin palloon ja nauttivat pelistä. Yhden korin peleissä on katukorissäännöt, joten oppilaat tuomitsevat itse pelinsä. Ohjaan vuorotellen kutakin peliä, eniten sitä "heikointa".

Koululiikunnan pitäisi olla kaikille hauskaa, nöyryyttäminen ei kulu asiaan ollenkaan. Jos joku oppilas pilkkaa toista tai ei osaa muuten käyttäytyä, pistän oppilaan istumaan loppuajaksi penkille. Seuraavalla liikuntatunnilla peli taas maittaa.

Palloilupeleissä korostetaan jatkuvasti syöttelyn merkitystä ja toisten pelaajien huomioon ottamista. Oman kunnon ja suorituskyvyn kohottaminen on koko ajan keskeistä, vasta kuudennen luokan keväällä oppilaat saavat ensimmäiset liikunnan numerot.

Alaluokkien liikunnanopetukseen kuuluu myös ohjaaminen eri liikuntalajien pariin. Koulussamme vierailee joka vuosi urheiluseuroja esittäytymässä. Nyt meillä on vuorossa voimistelu- ja käsisseurat, syksyllä oli korisseura ja viime keväänä pesisseura. Esim. käsisseura pitää viikon ajan oppitunteja luokille yhdessä luokanopettajan kanssa. Urheiluseurojen opetus on ollut aina leikinomaista, ollaan tehty lajiharjoitteita ja hauskoja ja kaikkia motivoivia viitepelejä.

Koululiikunta ei ole alkuunkaan samanlaista kuin minun lapsuudessani. On aivan varmaa, että koululiikunta tasaa oppilaiden eroja kuten peruskoulu yleensäkin. Kuinka suuret eri oppilaiden erot olisivatkaan, jos koululiikuntaa ei olisi?

Erot ovat yhteiskunnallisista syistä johtuen kasvamaan päin, osa lapsistakin putoaa kyydistä pois. Nyky-yhteiskunnallinen kehitys ei ole ollut millään tavalla tasaavaa.

"Milloin me saadaan ruokaa?"

Iltalehti 26.1.

Oppilaat jäivät ilmaan ruokaa Riihimäellä

Kuudesluokkalaiset saivat lounaaksi vain näkkileipää ja omenapaloja riihimäkeläisellä ala-asteella.

Riihimäkeläisen Kati Ravanttin 12-vuotias tytär saapui tiistaina koulusta kotiin nälkäisenä. Äiti ihmetteli, eikö tytär ollut syönyt koulussa.

- Tytär kertoi, että ruoka oli loppunut kesken, hämmästynyt Ravantti kertoo.

Tyttären mukaan osa jonon viimeisenä olleista kuudesluokkalaisista oli jäänyt ilman lämmintä ruokaa. Heille tarjottiin vain näkkileipää, ruisleipää ja omenapaloja. Lounaana olisi pitänyt olla nakkikeittoa.

Riihimäen ruokapalvelupäällikkö Ritva Pitkänen myöntää, että osa Peltosaaren ala-asteen oppilasta jäi ilman lämmintä ruokaa. Hänen mukaansa tapaus on harvinainen.

- Ruuan menekkiä on vaikea arvioida. Johtuiko sitten pakkaspäivästä vai mistä, että moni kävi syömässä. Joka päivä ei ruoka tee yhtä hyvin kauppansa, Pitkänen sanoo.

Ilmainen ja monipuolinen kouluruokailu on meille itsestään selvyys. Silloin luonnollisesti nousee haloo, jos ruokaa ei jostain syystä saada tai, jos ruoka ei vastaa oppilaiden (tai opettajien) makutottumuksia. Pitää aina muistaa, että kouluruokailu ei ole pelkkää vatsantäytettä, vaan tavoitteena on kasvattaa lapset monipuolisiin ruokailutottumuksiin.

Hyvin harvoin lapset jäävät ilman ruokaa, Riihimäellä oli tapahtunut sekaannus ruuan määrän suhteen. Inhimillisiä erehdyksiä sattuu, kouluruokailunkin suhteen. Joskus on vaikea arvioida etukäteen ruuan menekkiä.

Minulle on jäänyt pysyvästi mieleen joku amerikkalainen tutkimus jostain 1990-luvun alusta, muistaakseni tutkittiin, miksi Suomessa ja Ruotsissa hyvinvointi on jakautunut lähes kaikille. (Pitää muistaa, että tutkimuksen ajankohta oli 1990-luvun alku, meilläkin tuloerot ovat kasvaneet ja joukossamme on monia oikeita köyhiä.)

Oleellista kuitenkin oli, muistan hyvin järjestyksen, että amerikkalaisten kolmen kärki oli seuraava:

1. Kouluruokailu
2. Julkinen terveydenhoito
3. Peruskoulu

Silloin ajattelin, että siitä puhe, mistä puute. Nuo asiat eivät nyt Yhdysvalloissa mallillaan ole, Obama yrittää kovasti saada kuntoon kohta kakkosen.

Yllätys minulle oli, että kouluruokailu oli ykkönen. Amerikkalaiset perustelivat kärkisijaa loogisesti, että tyhjällä vatsalla ihminen ei jaksa käydä koulua. Minua jurppi peruskoulun kolmossija.

Suomessa kouluruokailuun kiinnitettiin huomio jo 1900-luvun alkupuolella, kun haluttiin parannusta koululaisten ravitsemisessa. Perustettiin Koulukeitttoyhdistys ry, joka lakkautettiin myöhemmin, kun koulutoimi siirtyi valtiolle ja kunnille, ja alettiin järjestää kouluruokailua kaikille.

Aina aika ajoin julkisuuteen pulpahtelee liberalistisia ehdotuksia, että kouluruokailusta luovuttaisiin. Lapset toisivat eväänsä kouluun tai kouluruokailu olisi maksullista tai sitten pidettäisiin taukoa, jolloin lapset menisivät kotiin syömään. Ruokailu jäisi kokonaan perheiden vastuulle.

Käytännön kouluihmiset tietävät, että ehdotukset ovat järjettömiä. Eväiden kanssa ei pitkälle pötkitä, kaikille ei riitä rahaa maksulliseen ruokailuun ja eipä juuri niitä vanhempia kotona keskellä päivää näy.

Olen huomannut, että oppilaat alkavat yleensä puhua ruuasta jo noin kymmenen jälkeen. "Hei, ope, milloin me saadaan ruokaa?" Omat ekaluokkalaiseni syövät yhtenä päivänä viikossa klo 10.45 ja neljänä klo 11.45. Kaikki koulun pikkuoppilaat eivät mahtuneet ykkösvuoroon, joten halusin oman luokkani ruuhkattomampaan ja rauhallisempaan ajankohtaan. Toisaalta jokut luokkani ryhmät tulevat kouluun parina päivänä kymmeneksi, joten myöhäisempi ajankohta on perusteltu.

Vantaalla kouluruokailun kustannuksia on alennettu vuosien mittaan, aterian yksikköhinta on Suomen halvimpia. Mielestäni laatu ei ole silti laskenut, usein isolla rahalla hankitaan höttöä. Saamme ravitsevaa ja hyvää ruokaa päivittäin. Perusruoka on poikaa, lihakeitot ja pastaruuat, kyllä toimii. Mehukeittopäivät harmittaa, ne taitavat olla niitä "säästöpäiviä", samoin hernekeitttopäivät.

Lapset lähes poikkeuksetta sanovat, että koulusta saa parempaa ruokaa kuin kotona, sitä se nykykiire teettää. Mummot kuulemma tekevät sitä parasta apetta.

Perhetyöntekijöitä kouluihin

HS-STT 20.1.

Kouluihin tarvittaisiin perhetyöntekijöitä, sanoo lapsiasiavaltuutettu Maria Kaisa Aula. Perhetyöntekijät auttaisivat sekä oppilaita että vanhempia saamaan keskinäiset suhteensa raiteilleen.

Aulan mielestä vanhemmat jäävät liian usein yksin silloin, kun he eivät pärjää lapsensa kanssa.

Vanhemmilla pitäisi olla myös velvoitteita kodin ja koulun tiiviimpään yhteistyöhön.
Aulan mukaan kodin ja koulun yhteydenpito on Suomessa erittäin vähäistä verrattuna muihin Euroopan maihin.

Kyllähän sitä kaikkea kivaa aina ehdotella saa. Aulan ehdotus on mitä kannatettavin.

Mutta...se iso MUTTA.

Kertaan ties monenneko kerran: Suomessa kunnat maksavat pääosin peruskoulun. Kunnat ovat kuralla, rahaa ei ylimääräsitä heru. Opettajia lomautellaan pitkin Suomea ja pikkukouluja lopetellaan ja isoissa kunnissa "säästellään seinistä".

Samaan aikaan opetusministeri puhuu aivan vakavalla naamalla, että oppilaiden koulupäivää pitäisi pidentää kahdella tunnilla. Erityisopettajia ja -kouluja kaivataan lisää. Sairaalakoulupaikoista on kliininen pula. Ampumistapausten vuoksi kouluihin huudetaan psykologien ja kuraattorien ja lääkärien lisävirkoja. Kouluavustajia on liian vähän. Luokkakoot ovat joissakin kunnissa järisyttävän ylisuuria. Homekoulujakin pitäisi korjata.

Kun kaikkien ehdotusten kustannukset lasketaan yhteen, saadaan aikaan ällistyttäviä rahasummia.

No money, no honey.

Joskus sitä toivoisi, että kouluasioista päättävät viranomaiset istuisivat kaikki isoon pyöreään pöytään ja miettisivät vähän sitä priorisointia, saataisin aikaan looginen marssijärjestys. Olisi kiva, jos sen pöydän ääressä oli joku ihminen maksajapuoleltakin eli kunnista.

Se ostaa, jolla on rahaa.

Turvaa kameroista

Iltasanomat 19.1.

Työryhmä: Kouluihin valvontakamera

Muun muassa tällaisia ehdotuksia on turvallisuustyöryhmällä, jonka raportti julkistettiin tänään.

Turvasuunnitelmien tulisi pohjautua riskiarviointiin, joka tehdään koulukohtaisesti koulun ja viranomaisten yhteistyönä. Lisäksi kouluilla tulisi säännöllisesti harjoitella toimintaa erilaisissa vaaratilanteissa.

Työryhmän mukaan myös opettajakoulutuksessa pitäisi lisätä turvallisuuskoulutusta.

Kouluni sijaitsee keskellä lähiötä. Iltaisin ja viikonloppuisin osa nuorista kokoontuu koulun pihalla. Ei siinä mitään, jos paikkoja ei sotketa tai särjetä. Onpa pihalla katukoriskentätkin. Nyt tilanne näyttää olevan hallinnassa.

Aina ei näin ole ollut. Oli aika, jolloin kouluissa oli vielä talonmiehiä. Meilläkin oli, hänellä oli asunto koululla. Nyt asunto toimii iltapäiväkerhon tilana.

Talonmies piti "iltatoimintaa" omalla läsnäolollaan jollakin tavalla kurissa. Kun kunta yhdisti vahtimestarin ja talonmiehet toimet, toinen sai lähteä, ja vahtimestarista tuli kouluisäntä. Koulu jäi ilman valvontaa iltaisin tai viikonloppuisin.

(Tähän lisäys: Talonmiehen palkka oli todella pieni. Ja kun hän asui koulun asunnossa, vuokra vielä vähennettiin palkasta pois. Käytännössä ei mitään säästöä syntynyt, kun talonmiehen toimi lopetettiin. Olen aina ihmetellyt, miksi aivan ne pienpalkkaisimmat työntekijät potkitaan säästösyistä ensin pois. Pienpalkkainen kunnan työntekijä tulee halvemmaksi kunnalle kuin yksi työtön. Hän sentään tekee työtä ja maksaa veroa ja on muutenkin hyödyksi. Ihmeellistä on yhteiskuntapolitiikka joskus.)

Seuraukset olivat selvät. Ilkivalta lisääntyi, viikonloppuisin nuoria kokoontui juomaan pihalle olutta ja sotkemaan, lapsia juoksenteli koulun katolla.

Oli pakko hankkia turvakamerat. Maanantaiaamun ensimmäisiä tehtäviä kouluisännällä on valvontakameroiden kuvien tutkiminen. Viime aikoina ei kuvista ole löytynyt ihmeellisiä asioita. Kamerat auttoivat.

Nykymaailmassa on erittäin tärkeätä, että kamerat seuraavat arkipäivien kulunvalvontaa. Pidämme oppituntien aikana vain yhtä ulko-ovea auki. Apulaisrehtorin työhuone on samassa solussa ja hänen ovensa on jatkuvasti auki soluun. Käytössä on siis inhimillisetkin silmät.

Vantaalla on ajanmukainen turvallisuusohjelma. Kouluvirastoon on palkattu turvallisuusasiantuntijakin.

Suomalaista kouluvientiä

Yle 18.1.

Suomalainen peruskoulumalli viedään Abu Dhabiin

Suomen kiitettyä koulujärjestelmää viedään arabimaihin. Arabiemiraateissa sijaitseva Abu Dhabi ryhtyy nimittäin kehittämään opetusjärjestelmäänsä suomalaisopein.

Maahan aiotaan perustaa kaksi suomalaisen mallin mukaista peruskoulun ala-astetta. Suomalaisille opettajille tarjoutuu mielenkiintoisia työmahdollisuuksia, jos koulutusvientihanke etenee toivotusti. Suomesta on tarkoitus rekrytoida 18 opettajaa, kaksi rehtoria sekä muutamia erityisopettajia.

Hanketta vetää Jyväskylän yliopiston omistama konsulttiyritys, jonka johtaja neuvottelee parhaillaan Abu Dhabissa.

Koulujärjestelmää ei voida viedä maasta toiseen. Muutaman suomalaisen opettajan vieminen ei kesää tee. Jotenkin ymmärtäisin vielä sen, että suomalaiset lähtisivät kehittämään opettajien koulutusta soveltaen paikallisiin olosuhteisiin.

Koulutus jos jokin, on erittäin kulttuurisidonnaista. Valmis suomalainen malli sellaisenaan ei voi toimia muualla kuin meillä. Suomalainen koulumalli on vuosisataisen kehityksen tulos. Lisäksi jos Abu Dhabia ajatellaan, niin pitäisi tehdä melkoinen "oikaiseva aikahyppy". Ja kuinka ihmeessä esim. suomalaisen opettajan selkärankaa voidaan siirtää muualle?

Iltauutisissa sanottiin, että Abu Dhabiin mennään opettamaan neljää oppiainetta. Aika irralliselta tuntuu.

Paljon parempi olisi, että myytäisiin opettajien koulutusta. Joko Muhammed menee vuoren luo tai päinvastoin. Rahdattaisiin opiskelijoita suomalaisiin yliopistoihin ja perittäisiin opiskelusta mojova maksu. Toisaalta voitaisiin alkaa kouluttaa opettajienkouluttajia viennin tarpeisiin.

En nyt tätä hanketta tuomitse, vaikka olenkin skeptinen. Kaikenlainen vientivetoinen yritystoiminta on aina suotavaa.

Riskibisnestä

Korson koulu silloin, kun se vielä oli yhteiskoulu.

HS 16.1.

Jääkiekko-ottelu koulun liikuntatunnilla Vantaan Korsossa muuttui perjantaina niin väkivaltaiseksi, että tapahtumat päätyivät poliisin selviteltäviksi.

Laitakahinan päätteeksi yhdeksäsluokkalainen oppilas löi toista oppilasta mailalla kasvoihin. Lyöjän mukaan tuomari ei ollut puuttunut aiempaan kampitustilanteeseen, jonka jälkeen oppilas oli menettänyt hermonsa.

Rehtori Timo Rönnqvist kertoo, että nyrkkitappelut pyritään selvittämään koulun sisällä, mutta vakavammat teot siirretään virkavallan tutkittaviksi. Poliisi tutkii tapausta pahoinpitelynä.

Rehtorin mukaan lyönti ei ilmeisesti aiheuttanut vakavia vammoja.

Olen opettanut liikuntaa koko opettajanurani aikana. Liikunnanopetus on melkoista riskibisnestä, tunneilla voi tapahtua mitä vain.

Kerron pahimman tapauksen, mitä minulle on tapahtunut. Olin ensimmäistä tai toista vuotta opettajana Pähkinärinteen koulusssa joskus 1980-luvun alussa. Pidin sisäliikuntatuntia, pelattiin kait koripalloa ja tuomitsin peliä. Vaihtojoukkue istui penkillä, kun kuulin ylhäältä hirmuista ruminaa. Salin katossa oleva paksu rautainen näyttämölaittteen lukitus petti ja koko rotiska rämähti alas. Sen poikkiraudat kosahtivat istuvien poikien väliin ja koko höskä jäi siihen vapisemaan vaijereiden varaan. Poikkiraudat ovat aikuisen miehen ranteen paksuisia. Painoa höskällä on useita satoja kiloja.

Meillä ei ole oikeata näyttämöä, vaan siirrettävä iso rumilus, jota kouluisäntä ja miesopettajat joutuvat rahtamaan ennen ja jälkeen juhlien. Sen siirrettävän lavan kokoaminen ja purkaminen sinänsä on iso turvallisuusriski. Monta kertaa jonkun maikan käsi on ollut lähellä jäädä lavan puristuksiin.

Se putoava laite on noin seitsemän-kahdeksan metrin korkeudessa. Laite toimii näyttämöverhojen kiskona. (Kyllä joka koulussa pitäisi olla kunnon näyttämö juhlia varten. Koulu on kulttuurilaitos. Kaikki siirrettävät tai lattiasta nousevat näyttämöt ovat epäkäytännöllisiä joka suhteessa.)

En minä, eikä kukaan pojista, ollut koskenut laitteen lukituslaitteeseen, se petti itsestään. Lukituslaite oli epäkelpo.

Pojat vähän pelästyivät, mutta eivät tajunneet, kuinka lähellä heidän hengenlähtönsä oli. Minä pelästyin julmetusti, ja juoksin suoraan reksin huoneeseen ja huusin hänelle, että liikunnanopetusta ei salissa harrasteta ennen kuin näyttämölaitteen lukitus saadaan kuntoon. Se laitettiinkin kuntoon heti seuraavana päivänä.

Jos pojat olisivat istuneet vaikka puolimetriä jompaan kumpaan suuntaan, laitteen sivuraudat olisivat tappaneet neljä poikaa. Asiaa olisi alettu puida eri oikeusasteissa, ja tulos olisi ollut selvä. Minä olisin ollut pääsyyllinen tapahtumaan, koska en ollut tarkistanut liikuntasalin kuntoa.

Naamani olisi takuulla revitty iltalehtien kanteen. Uutinen olisi ollut viikon pääuutinen. Kaksimetrinen tappajaopettaja. Olisin lopettanut maikan hommat siihen.

Jääpelit ovat riskirankingissa liikunnanopetuksen kärkeä. Pojat ovat eritasoisia, ja paljon tapahtuu tahattomia yhteentörmäyksiä. Luistin voi leikata kaatumatilanteessa kurkun. Kaikki laitatörmäykset ja -kaatumiset ovat vaarallisia.

Nykyään Korson tapaiset "kuumenemiset" ovat jostain syystä lisääntyneet, ja ne tilanteet tulevat aivan puskista. Opettaja ei kerkiä tehdä yhtään mitään.

Itse en peluuta jääkiekkoa enää ollenkaan, koska lajin luonteeseen kuuluu taklaukset ja lämärit. Laji vaati myös suojuksia. Peluutan kaukalopalloa sovelletuin salibandysäännöin. Koulussa on kaukismailoja ja kypäriä lainattaviksi, pallona käytän tennispalloa. Mailaa ei saa kohottaa polven yläpuolelle ollenkaan ja taklaukset on ehdottomasti kielletty. Jos mailalla huitoo tai kampittaa toistuvasti (tai kiroilee tai haukkuu toisia), oppilas saa istua lopputunnin lumipenkassa.

Tähdennän aina herrasmiespeliä, ja homma yleensä toimii. Yritän kaikin tavoin pitää pelin kaikille hauskana leikkinä, jolloin ne hyvät kiekkopojatkin syöttelevät heikoimmilleen. Tasoitan peliä olemalla heikomman joukkueen puolustajana, mikä edistää joidenkin poikien hermohallintaa. On poikia, jotka eivät kestä tappiota ollenkaan.

Mutta vaikka kuinka sitä liiikunnanopettaja ottaisi huomioon kaikki mahdolliset turvatekijät ja opettaisi oppilaat herrasmiespeliin, Korson tapaisia ikäviä kuumenemisia ei voi täysin estää. Liikunnanopettajakaan ei pääse joka oppilaan pään sisään. Oman luokan oppilaantuntemus on aina huippuluokkaa, mutta vieraista opetettavista ryhmistä voi tulla niitä "jokereita". Yläkoulun liikunnanopettaja opettaa yleensä koko koulun poikia, kukaan ei voi tuntea kaikkia.

Olen ollut monta kertaa Korson koulussa pelaamassa koulujoukkueeni kanssa shakin Vantaan mestaruuksista. Turnaus oli aina ruokalassa. Korsolaisten yläkoululaisten ruokailukäyttäytyminen on aina ollut moitteettoman esimerkillistä, kukaan ei mölyä tai istu ruokalassa hattu päässä, astiat palautetaan asiallisesti ja kaikkialla on siistiä. Moni muu yläkoulu olisi kateellinen moiselle.

Opettajakunnan hyvästä työstä huolimatta aina silti voi tapahtua jotakin ja koulu pääsee valtakunnan ykkösmediaan. Tällaisia hermonsa menettäneitä oppilaita kouluissa on valitettavasti yhä enemmän. Usein opettajat tunnistavat oireet jo alaluokilla, mutta apua ei aina pyynnöistä huolimatta saada.

Sitäpaitsi aivan normaali ihminenkin voi menettää joskus hermonsa ja saada pultin. Ihmisiä me kaikki olemme.

Hyviä ja motivoituneita opettajia

En halua mitenkään enää kaivaa verta nenästäni, mutta laitan tähän Opettaja-lehden päätoimittaja Hannu Laaksolan kirjoituksen, mikä sivuaa tätä ankaraa "miesopettajakysymystä". Muistakaa viides käsky.

Opettaja 12.1.

Koulu tarvitsee miehiä, eikä vain miehenmalliksi vaan myös monen käytännön syyn vuoksi. Kiintiöt eivät kuitenkaan ole oikea ratkaisu houkutella miehiä alalle.

Koulu tarvitsee hyviä ja motivoituneita, molempia sukupuolia olevia opettajia. Parhaiten tähän päästään parantamalla ammatin arvostusta, tekemällä palkasta kilpailukykyinen ja luomalla urakehitysmahdollisuuksia.

Kiintiöt johtaisivat pahimmillaan väärään suuntaan: alalle hakeutuisi niitä, joita opettaminen ja kasvattaminen ei kiinnosta eli eräänlaisia leipäpappeja, sekä niitä, joille opettajakoulutus olisi vain hätävara.

Opettaja-lehti on opetusalan järjestö- ja ammattilehti. Päätoimittaja Laaksola ei voi kirjoitella lehteen mitä sattuu, vaan pääkirjoitusten täytyy edustaa OAJ:n kantaa.

Kirjoituksen ydin löytyy lauseesta: "Koulu tarvitsee hyviä ja motivoituneita, molempia sukupuolia olevia opettajia."

Tähän ei voi muuta kuin yhtyä. Enkä hyvyydellä tarkoita pelkkää hyvää ammattitaitoa, vaan sitä alkuperäistä hyvyyttä, sellaista, mitä entisajan isoäideiltä löytyi.

Outoa minusta on "marssijärjestys", millä tähän hienoon tavoitteeseen Laaksolan mukaan päästäisiin: "parantamalla ammatin arvostusta, tekemällä palkasta kilpailukykyinen ja luomalla urakehitysmahdollisuuksia".

Jotta motivoineita opettajia saadaan alalle, palkkauksen kohottaminen on luonnollinen ykkönen.

Paljon puhutaan ja lätistäään ammatin arvostuksesta, mutta mitä se oikeasti tarkoittaa? Suomessakin arvostusta mitataan palkkapussin ominaispainolla. Ihminen nykymaailmassa ei elä pelkällä arvostuksella, ikävä kyllä. Niistä hyvistä ja motivoituneista työntekijöistä taistelevat muutkin kuin opetusala.

Ja mitä ihmettä Laaksola tarkoittaa urakehitysmahdollisuuksilla? Minä olen luokanopettaja ja sillä siisti. Tästä ei yletä enää minnekään, minulla ei ole yhtään alaista, pysyn pahnan pohjilla ikuisesti. Rehtori on jo hallintoihminen.

Opettaja on opettaja.

Jos Laaksola tarkoittaa urakehitysmahdollisuuksillaan sitä, että aletaan leipoa opettajienhuoneisiin keinotekoisesti eriarvoisia opettajia, hän on täysin hakotiellä. Jos sinä Laaksola nyt satut lukemaan blogikirjoitustani, niin vastaa ihmeessä, mitä tarkoitat tällä urakehitysmahdollisuudella? Jonkinlaisia yliopettajia vai mistä on kysymys?

Juuri mikään ammatti ei ole niin tasa-arvoinen kuin opettajan työ, ja se on hienoa.

Laaksola, pappien moittiminen leipäpapeiksi ei ole oikein korrektia, eikä vihjaaminen, että joidenkin ikäluokkien opettajat olisivat valinneet ammattinsa hätävarana. Minulla on ollut monia seminaari- ja opettajakorkeakoulujen kollegoita, joille opettajuus oli sydämenasia ja he osasivat työnsä mallikelpoisesti. Heiltä minäkin nuorempana ammensin tiettyä oppia samaan aikaan, kun piti tavallaan "unohtaa" tiettyjä opiskeluajan juuri opittuja asioita, joilla ei oikeastaan ollutkaan mitään virkaa. Yliopistokaan ei tee autuaaksi.

Opettajatkin ovat aikansa tuotteita.

Opettajan ammatti on aina ollut jostain syystä houkutteleva, on melkein aivan sama, millä järjestelmällä hakijoista karsitaan parhaat opettajankoulutukseen. Vetoa on riittämättömästä palkkauksesta huolimatta. Opettajana oleminen on melko suhdannevarmaa siinä mielessä, että lapsia riittää nyt ja tulevaisuudessa.

Niin, ja siihen alkuperäiseen aiheeseen, mitä tehdään silloin, kun arvostus ja palkka eivät nouse, eikä mitään urakehitystä ole ja miehiä ei opettajiksi tule?

Toiveajattelua?

Taisto Martiskaisen aikoinaan paljonkin keskustelua herättänyt veistos "Kiikkujat tai Välitunti" (1964) on pystytetty Helsingin Roihuvuoressa sijaitsevan Porolahden peruskoulun ala-asteen viereiselle nurmikolle.

Yle-Aamulehti 13.11.

Koulupäivä saattaa pidentyä

Lasten ja nuorten koulupäivät saattavat pidentyä nykyisestä. Savon Sanomien mukaan opetusministeri Henna Virkkunen (kok.) on valmis lisäämään perusopetuksen tuntimäärää. Aamulehden mukaan perusopetuksen uutta tuntijakoa valmisteleva työryhmä ottanee toukokuussa kantaa oppituntien lisäämiseen.

Opetusministeri Virkkusen ja Opetushallituksen pääjohtajan Timo Lankisen mukaan oppituntien määrää on syytä lisätä, sillä Suomen peruskoululaisilla on vähemmän oppitunteja kuin muissa OECD-maissa keskimäärin. Tämä taas antaa liikaa tasoitusta muille maille.

Opetusalan ammattijärjestön OAJ:n puheenjohtajan Erkki Kangasniemen mukaan viikossa pitäisi olla 2 -3 oppituntia enemmän, jotta OECD-maiden keskiarvo saavutettaisiin.

Yksi vaihtoehto voisi olla aamu- ja iltapäivätoiminnan muuttaminen osaksi opetusta. Jos tuntimäärää kasvatetaan, lisätään todennäköisimmin liikunnan sekä taito- ja taideaineiden määrää.
- Lisätunteja on saatava erityisesti taito- ja taideaineisiin, Virkkunen sanoo.

Otin tähän asiaan kantaa blogissani jo marraskuussa ja varmaan monta kertaa aikaisemminkin: Koulupäivät pidemmiksi.

Yhdyn täydellisesti ajatukseen siitä, että koulupäiviä pitää pidentää kahdella tunnilla per päivä.

Virkkunen haluaa lisää taito- ja taideaineita. Alakoulussa ko. tuntien asema liikuntaa lukuunottamatta on hyvä, mutta yläkoulussa ei. Joku oppilas voi seilata yläkoulun melko lailla "taidevapaasti", koska usein taideaineet on pistetty siihen "valinnaispottiin".

Jos jaettavaa olisi vain kaksi viikkotuntia, sijoittaisin molemmat lisätunnit liikuntaan. Näin liikuntaa olisi yhteensä neljä tuntia viikossa koko peruskoulun ajan. Osa nuoristamme on nyt rapakunnossa.

Suuri ongelma on, mikä taho rahoittaisi tulevat lisätunnit. Oppitunnit maksavat. Opettajat eivät tee työtään ilmaiseksi pyhällä hengellä, vaikka moni meistä kuten minäkin, tekee opetustyötä kutsumuksesta, aatteen vuoksi.

Opetushallituksesta käsin on äärimmäisen helppo esittää vaikka minkälaisia toiveita, koska koulut ovat kuntien vastuulla.

Aamu- ja iltapäivätoiminnan kuluvasta rahoituksesta ei saada kasaan kuin pikkupennosia. Tähän toimintaan osallistuu vain pikkuisia alakoululaisia. Peruskoulu on yhdeksänvuotinen. Kahdenkin viiikkotunnin lisäys merkitsee monen opettajan palkkaamista Suomen maahan ja monelle opettajalle lisätunteja.

Alakoulussa olisi nostettava kahdella tunnilla opettajien opetusvelvollisuutta. Yläkouluun olisi palkattava lisää opettajia. Kerhotoiminnastakaan ei voi tinkiä.

Opetus maksaa. Mistä rahat?

Suomalaisten lasten oppituntien määrä on kansallinen häpeä.

Lisäys Hesarin sivuilta:

Virkkusen mukaan tuntien lisäämisestä aiheutuvia kuluja ei voida sälyttää talousvaikeuksissa painiville kunnille.

"Jos lisäykseen päädytään, olisi rahoitus valtiovetoinen", Virkkunen sanoo.

Joululahja

Minulla on opettajienhuoneen seinällä oma kahvikuppiteline. Olen suunnitellut sen itse, sahasin valmiiseen kehykseen sopivan vaneripalan ja porasin reiän tappia varten, ja teline seinälle.

Teline oli alunperin suunniteltu Kai Franckin Kilta-kupille, mutta omani luonnollisesti putosi lattialle ja särkyi. Olen opettajanurani aikan särkenyt kaksi Kilta-kuppia, niistä muistot olen liimannut telineen yläkehykseen. Kilta-kuppeja ei tahdo enää mistään saada, joten olen siirtynyt Kaj Franckin Teema-sarjaan, jonka Franck kehitti Kilta-sarjan pohjalta. Kilta oli tavallista posliinia, Teema on kivitavaraa. Kilta on kauniimpi sarja, mutta ei se ei sopinut enää nykyajan teolliseen tuotantoon.

Kilta oli halpa jokaperheen kuppi, Teema ylellisyystavaraa. Kilta sopi paremmin omaan maailmankatsomukseeni.

Sain upean joululahjan opettajatoveriltani Mikolta, enkeliporsaan. Laitoin sen välittömästi roikkumaan tappiin. Nyt se roikkuu jo samassa nuppineulassa kuin pikkuiset pikkuhousut.

Ihmettelette varmaan telineen koristeita. Ne ovat vääräleukaisten kollegoitteni lisäyksiä telineeseen: kolme lehtileikettä ja pikkuhousut.

Korpaalin natsat sain kaveriltani viime vuonna. Olin armeijassa RUK:n toisen komppanian kirjuri, ainoa RUK:n kirjureista, joka ei saanut korpraalin jämiä. Kaverini siis lohdutti minua yli kolmenkymmenen vuoden jälkeen.

Kahvikuppitelineeni on kaunis kokonaisuus. Kun lähden eläkkeelle, otan sen mukaani ja proppaan sen keittiön seinään. En henno luopua siitä, koska olen jo kiintynyt siihen.

Kahvinjuontikulttuuri kuuluu olennaisena osana opettajienhuoneiden kulttuuriin. Eri kouluissa on erilaisia ratkaisumalleja, meillä kahvi porisee joka välitunti. Itse olen siirtynyt kokokupillisista pohjallisiin.

Kahvinjuonnin takia syön jatkuvasti sisuja, minkä oppilaani ovat aina panneet merkille. Parempi heille kumminkin on, että hengitykseni tuoksuu sisulle kuin haisee jatkuvasti vanhalle kahville. Sitä paitsi, sisut on tarkoitettu puhujille ja laulajille ainakin sisuaskin kannen mukaan. Minä ja kaikki opettajat olemme melkoisia runonlaulajia.

Muut kuin opettajat eivät tajua välituntien merkitystä meille. Ne hetket ovat melkein ainoat päivän aikana olevat aikuiskontaktit. Välitunneilla maikkojenhuoneessa huumori kukkii joka tasolla.

Iso ongelma joka opettajanhuoneessa on tiskaaminen ja keittiönurkkauksen siivoaminen. Joissain kouluissa on astianpesukone, mutta ei se auta, jonkun on tungettava ne astiat koneeseen ja pöräytettävä se käyntiin. Meillä homma hoidetaan taiteellisesti ilman astianpesukonetta eli vähän miten sattuu.

Tein kuppitelineen siksi, että pesisin itse oman kuppini ja löytäisin sen aina tapista. Kumpikaan toive ei kuitenkaan toteutunut, koska etsin kuppia milloin mistäkin, monistushuoneesta, opettajienhuoneen lokeriston päältä, jääkaapin tai tiskipöydän päältä, tietokoneen vierestä. Pöytiäkin opettajienhuoneessamme on aika liuta. Sitäpaitsi iso ongelma on, että muut opettajienhuoneen ns. viralliset kupit ovat mustia, oma pikkusiniseni hukkuu helposti massaan. Moni opettaja on ratkaissut ongelman tuomalla täysin yksilöllisen kuppinsa. Pari maikkaa on muovaillut kuppinsa itse savesta.

Työnantaja ei kustanna kahvejamme. Meillä tuodaan kahvipaketteja vuorotellen omantunnon ja kahvinjuonnin määrän mukaan. Yleensä homma on toiminut hyvin, mutta joskus on jonkun juostava lähikaupassa hakemassa täydennystä.

Joissain kouluissa kerätään rahaa kahvia varten, ja opettajat merkkaavat juomansa kupilliset erilliseen listaan. Sellainen toiminta mielestäni on stasitoimintaa. Mitä se kenellekään kuuluu, kuinka paljon juon kahvia.

Miehiä kouluihin

6.1. STT-HS

Mieskiintiöiden kannatus opettajankoulutuksessa näyttää jakavan kansan. Suomalaisista 47 prosenttia kannattaa mieskiintiöiden ottamista käyttöön opettajankoulutuksessa, ja sama määrä vastustaa ajatusta, käy ilmi Kalevan ja viiden muun maakuntalehden Taloustutkimuksella teettämästä kyselystä.
Naisista 55 prosenttia ottaisi kiintiöt käyttöön, miehistä vain 39 prosenttia. Yli 70 prosenttia peruskoulunopettajista on naisia.

Vuonna 1989 tasa-arvolain vastaisina poistetut kiintiöt takasivat miehille 40 prosenttia alan aloituspaikoista.


Vielä nyt sinnitellään, mutta suurten ikäluokkien opettajien ajolähtö on jo alkanut. Samalla miesten määrä vähenee entisestään.

Kaikki tämä on tiedetty jo silloin, kun aloitin opiskelut vuonna 1977.

Kohta tulee kylmät. 

Kyllä lapset miesopettajiakin tarvitsevat. Lapset tarvitsevat koulussa miehen mallia ja miesten tapaa käsitellä asioita. Ja ketkä kohta opettavat poikien liikuntaa ja teknistä käsityötä?

Toinen, vähemmälle jäänyt asia on, että koulut työyhteisöinä naisistuvat tykkänään. Naisten kanssa on oikein mukava tehdä työtä, mutta harva mies sitä aivan yksinään nauttii työstään jossain ison koulun naisistuneessa opettajistossa.

Olen itse ajatellut, että vähintään kolmannes peruskoulunopettajista pitäisi olla miehiä.

Paras ase miesten saamiseksi peruskouluun on palkkauksen selkeä nostaminen.

Saksassa opettajien palkka on hyvä, mikä takaa riittävän miesopettajien määrän.

Jos oikein hätä tulee, on pakko turvautua kiintiöihin. Monissa yhteyksissä käytetään jo naiskiintiöitä. Ainoa mieskiintiö taitaa olla varusmiespalvelus Suomen Puolustusvoimissa.

Tyttöjen välisestä dissaamisesta

Olen huomannut, että tyttöjen väliset kiusaamistapaukset ovat vaikeampia hoitaa kuin poikien väliset. Tyttöjen kiusaaminen usein sellaista, että opettajan on vaikea huomata sitä.

Kaikkein vaikeinta on huomata "dissaamista", huomiotta jättämistä.

Dissaaminen on hyvin tyypillinen tyttöjen välinen kiusaamisen muoto. Dissaaminen on tavallaan passiivinen, mutta samalla hyvin tehokas tapa kiusata. Suora väkivalta tyttöjen kesken on melko harvinaista, vaikka sekin on yleistymään päin.

Dissatessa tyttö jätetään totaalisen yksin kuin yhteisestä sopimuksesta. Ei oteta leikkiin mukaan, tyttö on kuin ilmaa muille. Kun oppilas vastaa oppitunnilla, muut eivät kiinnitä siihen mitään huomiota. Parhaiten dissaminen näkyy ruokaillessa. Kun tyttö istuu tyhjään pöytään, kukaan tule viereen.

Välitunneilla kuiskutellaan ryhmässä ja luodaan arvostelevia katseita siihen ryhmän ulkopuoliseen tyttöön. Valvovan opettajan huomio on samaan aikaan riehuvissa pojissa.

Kun kiusaamista aletaan käsitellä, kiusaajien on helppo sanoa, että "eihän me mitään kiusata, mitä muka me ollaan tehty sille?" Mukana voi olla koko tyttöryhmä, osa on mukana aktiivisesti, osa ei uskalla panna vastaan pelätessään myös jäävänsä ryhmän ulkopuolelle.

On helppo sanoa myös, että kiusattu tyttö on luonteeltaan hiljainen ja ujo ja syrjäänvetäytyvä, eikä halua liikkua porukoissa, vaikka todellisuudessa tyttö on lyöty henkisesti aivan maan rakoon. Tytön itsetunto on totaalisen heikko.

Mielenkiintoista on, että tyttöjen murrosiän alkaminen on aikaistunut vuosien saatossa. Usein ne pahimmat ongelmat esiintyvät alakoulun viitos-kuutosluokilla. Monelle luokanopettajalle oikuttelevan murrosikäisen tytön kohtaaminen on uutta, en tiedä, kuinka asian käsittelyä opetetaan nykyisin opettajien koulutuksessa vai opetetaanko ollenkaan.

Dissaaminen on liian helppo pyyhkäistä pois mielestä. Kaikkihan näyttää päällisin puolin hyvältä, kukaan ei häiritse ketään, ei haukuta tai lyödä ja tunnit sujuvat hyvin. Ja tytöthän keskinmäärin ottaen ovat tunnollisia ja tekevänsä työnsä hyvin.

Väkivalta on väkivaltaa 2.

Koulupoliisi vierailulla Espoon Auroran koulussa

HS 15.12.

Nuorten väkivaltaa ymmärretään liian pitkälle

Nuorten väkivaltaista käyttäytymistä ymmärretään liian pitkälle, sanoo Kelan tutkimusprofessori Raimo Raitasalo. Hänen mielestään väkivaltaa myös nimitetään väärin.

"Puhutaan koulukiusaamisesta, vaikka kyse on väkivallasta."

Raitasalo ei katso hyvällä väkivaltaisesti käyttäytyvien paapomista, jona hän pitää sitä, jos väkivaltaan syyllistynyttä ei rangaista.

"Rangaistus osoittaa, että käyttäytymisellä on rajat. Pelkkä rangaistus ei kuitenkaan käyttäytymishäiriössä riitä, vaan tarvitaan myös psykologista hoitoa."


Raitasalo käyttää selkokieltä. Asia on juuri noin.

Käsitteiden sekamelska on melkoista. Monet asiat peitellään koulukiusaamisen piikkiin. Onneksi nyt aletaan pikkuhiljaa puhua asioista niiden oikeilla nimillä.

Nuorten väkivalta ei ole mitään pikkulasten nahistelua.

Kun kaksi 16-vuotiasta tappelee niin, että veri lentää, kyse ei siis ole nahistelusta. Se on väkivaltaa. Kyseessä on aina poliisiasia.

Aivan pian ne 16-vuotiaat "pikkupukarit" ovat aikuisia miehiä ja joutuvat todelliseen vastuuseen. Kalliiksi käy.

Kannattaa aina satsata mahdollisimman paljon alkuun.

Ongelmat nähdään jo lastentarhassa. Pikkulapsen "hoitaminen kuntoon" maksaa yhteiskunnalle paljon vähemmän kuin aikuisen miehen istuttaminen vankilassa tai väkivallan uhrin korjaaminen kuntoon.

Kouluissa ja tarhoissa tehdään, mitä annetuilla resursseilla voidaan. Sama koskee poliisiakin. Jos oikeasti aletaan todelliset väkivaltatapaukset siirtää koulumaailmasta poliisien hoidettaviksi, poliisien määrää on lisättävä.

Tällä hetkellä koulupoliisi käy näyttäytymässä vain kaksi kertaa alakoulun aikana. Aivan alussa pidetään tunti liikennekasvatusta, ja sitten kuudennella pidetään tunti laillisuuskasvatusta.

Poliiseille on annettava myös aivan uudenlaista koulutusta ja uusia toimintamalleja, miten koulujen kanssa voidaan sitä paljon penättyä yhteistyötä tehdä.

Sama koskee opettajiakin.

Moni pitää peruskoulua jonkinlaisena toiveiden tynnyrinä, joka ratkaisee kaikki ongelmat. Näin ei ole. Moni asia on kaikkien yhteinen asia.

Koulu on yhteiskunnan peili ja kuvaa aina aikaansa.

Pitää pureutua syihin laajemmin, eikä aina paikata asioita paniikissa ja pikaisesti purukumilla, mikä on hyvin tyypillistä kouluhallinnossa ja yhteiskunnassamme yleisemmenkin.

Kuunnelkaa välillä asiantuntijoitakin.

Väkivalta on väkivaltaa

HS 10.12.

Viikin koulukiusaaminen selvitetään

Helsingin opetusvirasto selvittää Latokartanon koulun tyttöoppilaan kiusaamisen.

Oppilas pahoinpideltiin Viikin kirkon lähellä perjantaina. Pahoinpitelyä seurasi kymmeniä nuoria, joista osa oli koulun oppilaita.

"Koulun ulkopuolella tapahtuva väkivalta on koululle erityisen haastava, mutta siihenkin on puututtava", tähdentää opetusneuvos Heidi Peltonen opetushallituksesta.

Käsitteet alkavat hämärtyä. Kaikki lapset ja nuoret käyvät koulua, mutta kaikki väkivalta ei ole koulukiusaamista.

Katuväkivaltaa on ollut aina, mutta ennen ei puhuttu, että katuväkivalta olisi koulukiusaamista.

Heidi Peltonen on sitä mieltä, että koulun on puututtava koulun ulkopuolella tapahtuvaan väkivaltaan. Eikö koulun ulkopuolella tapahtuva väkivalta ole poliisiasia? Miten koulu oikeastaan voikaan puuttua koulun ulkopuolella tapahtuvaan väkivaltaan?

Kiusaamismuodot ovat osin muuttuneet myös. Nuoret käyttävät kiusaamiseen yhä useammin uusia välineitä, kännyköitä ja nettiä, ja juuri vapaa-ajalla. Vastuu on selkeästi silloin nuorilla itsellään ja heidän vanhemmillaan, ei koululla.

Mielenkiintoista on, että jo aivan pienet alakoulun lapset ovat taloudellisessa vastuussa tekosistaan, jotka kohdentuvat materiaan. Vahingonkorvaukset voidaan siirtää tulevaisuuteen. Muistan ns. Turun tapauksen. Kaksi pientä koulupoikaa leikki tulella koulun välikatossa niin, että voimistelusalin katto paloi. Pojat joutuivat itse korvamaan vahingot tultuaan täysi-ikäisiksi.

Alaikäinen nuori sen sijaan voi mättää toisia ihmisiä lähes surutta joutumatta sen kummempiin vastuisiin. Sanotaan, että asia on oppilashuollollinen tai lastensuojelullinen. Käytännössä koululla ei ole raskaita eväitä väkivallan estämiseen ollenkaan. Varsinaista rangaistusvaltaa ei ole, joku jälki-istunto silloin tällöin ei kesää tee. Paljon merkityksellisimpiä ovat kahdenkeskiset kasvatuskeskustelut opettajan kanssa koulupäivän jälkeen.

Mikä loppujen lopuksi on vanhempien vastuu, kun sitä vakavissa tapauksissa aletaan penätä? Melkoisia koulunkäynnin laiminlyöntejä voidaan tehdä ilman minkäänlaisia sanktioita.

Toisaalta puhutaan paljon vanhempien vastuusta niin paljon, että ne vastuulliset ja tunnolliset vanhemmat tuntevat, että heitä syyllistetään. Onneksi valtaosa meistä vanhemmista on vastuullisia.

Minä en ole koskaan ymmärtänyt, että joillakin ihmisillä on oikeus hakata tai kiusata, ja mitään ei tapahdu, päästään ulos kuin koira veräjästä. Missä se vanhemman vastuu silloin on?

Olen joskus leikkimielisesti ajatellut, että väkivaltatapauksissa kouluilla olisi sakko-oikeus. Se voisi koskea myös vakavia koululaiminlyöntejä. Kaikki ihmiset ymmärtävät rahan päälle, johan purisi. Sakko määriteltäisiin vanhempien tulotason mukaan.

Sillisalaattia ja muuta sälää

Yle 11.12.

Peruskoulun tuntijakoon melii yli 30 uutta ainetta

Peruskoulujen tuntijakoa uudistava työryhmä pohtii, mitkä aineet kuuluvat jatkossa kaikkien koululaisten arkipäivään. Taideaineista mukaan pyrkivät muun muassa draamaopetus, tanssitaide ja sirkustaide. Koululaiset kaipaavat taideaineista vaihtelua pitkään koulupäivään.

Jos joku oli odotettu uutinen, niin tämä. Kilpajuoksu on alkanut.

Iso ongelma on, että oppilaan koulupäivän pituus on rajattu. Esim. viitos-kuutosluokkalaisilla oppitunteja viikossa on vain 25 kertaa 45 minuuttia. Se on kansainvälisten vertailujen perusteella aivan liian vähän. Taistelu oppitunneista on siis hurjaa eri oppiaineiden välillä.

Yläkoulussa tuntijaolla on lisäksi suuri merkitys eri oppiaineiden opettajien työllisyydelle. Perinteisesti hyvin voimakkaita omien etujensa ajajia ovat olleet MAOL (Matemaattisten aineiden opettajien liitto) ja ÄOL (Äidinkielen opettajien liitto). Ko. liittojen opettajien oppiaineet ovat ns. jokaiselle oppilaalle tärkeitä perusoppiaineita. Molempien liittojen edustajat osaavat taitavasti hyödyntää julkisuutta.

Minkään aineryhmän edustajat eivät halua tuntejaan vähennettävän. Taisteluhaudoista siirrytään julkisille areenoille, ja lobbaamaan. Merkittävää on, että liikkeellä on monia muitakin sidosryhmiä kuin opettajat ja muut kasvatusalan edustajat. Muista mainittakoon EK (Elinkeinoelämän keskusliitto), joka ajaa tehokasta peruskoulua työelämän tarpeita ajatellen.

Viime kerralla taideaineet hävisivät pahasti, alakoulussa ei niinkään, mutta yläkoulusta taideopetus karsiutui lähes tyystin. Oppilaille tarjottiin tilalle kaikenmaailman valinnaista sälää. Sälä pois ja tilalle kuvataidetta ja musiikkia kaikille.

Ennen kuin aletaan opettaa tanssi- tai sirkustaidetta, on syytä tuplata liikunnan osuus neljään viikkotuntiin. Noin kolmasosa suomalaisista lapsista alkaa olla rapakunnossa. Kylmä tosiasia on, että huonokuntoinen tai huonosti ravittu lapsi ei jaksa opiskella.

Isojen peruskoululaisten koulupäivä on pidennettävä kuuten tuntiin. Näin saadaan neljästä viiteen viikkotuntia lisää jaettavaksi. Yhden opppitunnin lisäys päivää kohden ei lisää mitenkään oppilaan rasitusta, mutta lisäys antaa mojovan extran tähän "oppiaineiden uusjakoon".

On myös miettittävä uudelleen, onko yläkoulujen kurssimuotoinen opetus ollenkaan järkevää. Tietyt oppiaineet opetetaan "läjässä", eikä oppilaille jää väliin paljoakaan aikaa pureskella asioita. Aika opettaa. Olen aivan varma siitä, että moni oppilas ei ole vielä henkisesti valmis yläkoulun kurssimuotoiseen opetukseen. Vaikeaa se on monelle vielä lukiossakin.

Peruskoulu on perusasioiden oppimista varten. Kyllä ihminen kerkiää myöhemmin monien valintojen eteen. Sekin pitää muistaa, että peruskoulu on lapsen työtä. Koulun perimmäinen tarkoitus ei ole oppilaan viihdyttäminen. Ihmisellä ei aina pidä olla kivaa, työ ja myös vaikeudet kasvattavat lasta.

Tuntijakotyöryhmä jatkaa työtänsä ensi kevääseen asti. Siihen mennessä pitäisi selvitä, mitkä aineet kuuluvat jatkossa kaikkien peruskoululaisten arkipäivään. Konkreettisia lupauksia tuntimääristä ei vielä ole, mutta taideaineiden asemaa on luvattu vahvistaa esimerkiksi valinnaisuutta lisäämällä. (Yle)

Liiallisella valinnaisuudella on suuret vaarat, ettei vaan lapsi huuhtoudu pesuveden mukana. Miksi muka esim. kuvataiteen tai musiikin pitäisi olla oppilaille valinnaisia? Kyllä jokaisen peruskoululaisen oikeus on saada opiskella joka vuosi kuvataidetta ja musiikkia.

Jätetään nyt vihdoin "ne kaikenmaailman sirkusvalinnaisuudet" ja keskitytään mieluummin perusasioihin. Alakoulun opettajana olen aina ihmetellyt vavan (valinnainen kurssi viitos-kuutosella) oikeutusta. Vava söi yhden historian ja maantiedon viikkotunnin pois.

Elämä ei sittenkään ole yhtä vavaa, valitan.

Kokkolasta kajahtaa

Yle 8.12.

Lukujärjestykset roskiin

Kokkolassa on saatu hyviä kokemuksia avoimesta, kokonaisuuksiin pureutuvasta opetuksesta. Opetushallituksen rahoittamassa projektissa opettajat ovat perehtyneet erilaisiin oppimisympäristöihin ja ilmiölähtöiseen opetukseen.

Kokkolassa heitettiin perinteiset lukujärjestykset ja nurkkaan kun parikymmentä ennakkoluulotonta opettajaa lähti uudistamaan opetustaan, heidän mielestä koulu ei voi toimia 2000-luvulla niin kuin se on tähän saakka tehnyt. Opettajat luopuivat perinteisten opetusaineiden rajoista ja alkoivat opettaa asioita laajoina kokonaisuuksina. Perehdyttiin käytännössä esimerkiksi elintarvikkeen matkaan pellolta kauppaan ja omalle lautaselle. Opsin eli opetussuunnitelman tavoitteista pidetään samalla tiukasti kiinni.

Ongelma on siinä, että uskaltaa astua sen kynnyksen yli, että jos minä en täytäkään tehtäväkirjoja tai jos mä en nyt teekkään kaikkea mitä opettajan oppaassa sanotaan. Vaan uskaltaa katsoa, että mitä se opsi sanoo, mitä kokemukseni opettajana sanoo ja mitä minun luokantuntemus sanoo. Ja luottaa siihen. Se mitä opetusohjelmassa sanotaan, se täytyy toteuttaa ja oppilaille opettaa, sanoo neljättä luokkaa kokkolalaisessa Halkokarin koulussa opettava Sirkku Lähdesmäki.

Uutinen on hyvin mielenkiintoinen ja herättää opettajissa paljon ajatuksia.

Olen hyvin varauksellinen Opetushallituksen rahoittamiin projekteihin ja kokeiluihin. Minulle on tullut sellainen kuva, että yksikään koulualan kokeilu ei pääty huonosti, vaan tulokset saadaan aina kauniiksi. Kokeilukoulujen opettajat ovat aina innokkaita, ja alussa projekteihin upotetaan hieman rahaakin.

Aloitin opettajan työni vuonna 1980 Vantaan Hiekkaharjun koulussa, joka oli tuntikehyskokeilukoulu. Kokeiluaikana saimme lisää resursseja (resurssi tässä tapauksessa todella tarkoitti rahaa). Pystyimme rakentamaan hienoja malleja, esim. luokassa oli joskus samaan aikaan kaksikin opettajaa. Teimme upeita palkkeja malliin kolme opetusryhmää jaetaan neljään tasoryhmään neljälle opettajalle. Käytössä oli usein ns. resurssiopettaja, jota voitiin liikutella tarpeen mukaan.

Totta kai tuloksista tuli hyviä. Puhalsimme yhteen hiileen ja käytössä oli enemmän resursseja kuin muilla. Loppuraportti tehtiin, hienohan siitä tuli, ja se lähetettiin eteenpäin.

Tuntikehysjärjestelmä lanseerattiin melkein heti perään koko Suomeen. Järkytys oli minulle suuri, kun huomasin, ettei niitä resursseja suinkaan lisätty, vaan vähennettiin entisestä!

Näin se yleensä käy.

Onko kukaan koskaan kuullut epäonnistuneesta julkisin varoin rahoitetusta opetuskokeilusta?

Kokkolalaistyyppinen kokonaisopetus on tuttua monelle alakoulun kahden alimman luokan opettajalle. Alkuopetukseen kokonaisopetus sopiikin oppiaineksen "helppouden ja yksinkertaisuuden" takia, ja pienet lapset todella ovatkin hyvin kokonaisvaltaisia.

Viitos-kutosilla ja yläkoulussa kokonaisopetusta on hyvin vaikea toteuttaa. Opettajia on jo monia puhumattakaan oppiaineista. Sisällöt ovat monimutkaisia ja niiden yhteensovittaminen on vaikeaa.

Oppiaineet sisältöineen ovat muokkautuneet pitkän ajan kuluessa. Niillä on oma sisäinen rakenteensa, joita en hevin lähtisi ronkkimaan. Joskus uutta asiaa ei voi oppia, jos ei hallitse kunnolla aiemmin opittua.

Onko mitään järkeä vaikkapa kuudennellla luokalla tehdä sellaista projektia, missä kaikki oppiaineet pannaan samaan nippuun? Matikka, kuvis, historia, liikunta, uskonto, englanti, äidinkieli, kemia, fysiikka, maantieto, biologia, käsityöt ja musiikki ja kaikki muu sälä päälle.

Melkoinen jonglööri opettajan täytyy olla. Ja millaista oppiaineiden sisältöjen sovittelua! Aikaa projektien suunnitteluun menee varmasti paljon. En usko, että sellaiseen ylimääräiseen työmäärään monikaan meistä olisi valmis.

Ymmärrän tilapäisten projektien hyödyllisyyden, mutta miten opetus ja opiskelu voi perustua jatkuvaan projektityöskentelyyn? Peruskoulussa pitää luoda oppilaalle vahvat perustiedot ja -taidot, jotta myöhemmässä vaiheessa työelämässä voidaan keskittyä todellisiin projekteihin.

Tänä päivänä on ehkä tärkeämpää opettaa lapsille keinoja selviytyä täällä elämässä kuin niitä yksittäisiä pieniä sisältöjä, sanoo Kokkolan yliopistokeskus Chydeniuksen yliopistonopettaja Merja Meriläinen. (Yle)

Moni muukin on puhunut noin kuin Meriläinen, mutta harva meistä on kumminkaan pudottamassa pois niitä "pikkusisältöjä". Harva opetettu asia on niin yksittäinen, etteikö sillä olisi yleistä merkitystä, tai ettei se liity mihinkään muuhun asiaan.

Tiedosta kasautuu ihmisen päähän melkoinen verkko. Esim. maantiedossa, biologiassa, uskonnossa ja historiassa opetaan näennäisesti yksittäisiä tietoja, jotka kuitenkin ajan kuluessa nivoutuvat yhteen. Olisi kiva tietää, mitä Meriläinen olisi valmis jättämään pois.

On myös helppo sanoa, että pitää opettaa "selvitymiskeinoja elämästä". Siinä onkin miettimistä. Keinot? Mitä Meriläinen tarkoittaa?

Jossain vaiheessa voi syttyä vaikka uusi talvisota. Luonnonvarat voivat ehtyä. Meteori voi osua samalle radalle maapallon kanssa. Yksityinen ihminen voi omassa yksityiselämässä kokea mitä vain. Ei tulevaisuutta voi ennustaa.

Ne opetussuunnitelman tavoitteetkin ovat loppujen lopuksi melko yleisiä. Kaivoin oman alueemme ops:n ja otin sattumanvaraisesti esiin biologian kohdasta 8 luokka. Sisältö kuitataan kahdella sanalla: metsien biologia. Melkoisen on yleisesti esitetty tavoite. Metsiä on monenlaisia.

Väitän, että harva kasiluokan opettaja katsoo ops:sta sanaparin metsien biologia ja "luottaa omaan kokemukseensa ja luokan tuntemukseensa", kuten Lähdesmäki yllä toteaa. Siitä sitten yhteisprojektiin muiden aineiden opettajien kanssa.

Minä luotan vahvoihin suomalaisiin opetusmateriaaleihin. Miksi ihmeessä aina pitäisi kaikki "keksiä" uudestaan?

Lukujärjestyksilläkin on puolensa.

Henna Virkkunen vieraili Vantaalla

Olen noussut sängyn pohjalta. Viikko on podettu mahtavaa flunssaa.

Paikallislehdestä löytyi  mielenkiintoinen juttu. Opetusministeri Henna Virkkunen vieraili Vantaalla Jokiniemen koulussa.

Nyt en ota kantaa. Ei tarvitse.

Vantaan Sanomat 6.12.

Vantaa evästi ministeriä koulujen rahatoiveilla

Apulaiskaupunginjohtaja Elina Lehto-Häggroth esikuntineen todisteli ministerille, kuinka kiltti Vantaa on ollut. Ensi töikseen hän vakuutti, ettei Vantaalla ole kouluhelvettiä, vaikka tiedotusvälineet joskus niin väittävätkin.

Valtuuston puheenjohtaja Antti Lindtman (sd) muistutti, että Vantaalla opetusta annetaan paljon pienemmällä rahalla kuin muualla.

Virkkusta ei häirinnyt tieto, että Vantaa käyttää oppilaisiinsa jopa tuhat euroa vähemmän rahaa vuodessa kuin moni muu kaupunki.

–Teillä on tehokas kouluverkko, tilat ovat optimaalisessa käytössä. Monet kunnat eivät ole hennoneet luopua vanhoista kouluistaan, opetusministeri kehui.

Opettaja-ammattinimike on suojattava mitä pikimmiten!

Doris Day

HS 26.11.

Opettaja nöyryytti oppilasta - joutui korvauksiin housujen alas vedosta

Opettajan sijaisena toiminut 44-vuotias mies nöyryytti 14-vuotiasta koulupoikaa vetämällä tämän housut alas muun luokan nähden Varkaudessa. Tapaus sattui viime maaliskuussa teknisen työn tunnilla.

Nyt minulta meni hermot.

Hesari uutisoi, että opettaja nöyryytti koulupoikaa, vaikka kyseessä oli mitä ilmeisemmin kadulta revitty mies.

Varkauden opetustoimenjohtaja Timo Tuunainen toteaa Hesarissa, että "elämä  joskus on tämmöistä". Minä sanon, ettei elämän nyt pidä koskaan olla tuollaista.

Mies oli palkattu sijaiseksi vain muutamaksi viikoksi. Muodollista pätevyyttä hänellä ei tehtävään ole. Hän sai kuitenkin pestin, koska pätevää väkeä ei ollut tuolloin saatavilla. Uudestaan kaupunki ei aio häntä enää palkata. (Hesari)

Uutinen herättää ihmisissä monia kysymyksiä. Opettajana minä mietin, miksi ihmeessä ketä tahansa kadulta revittyä ihmistä voidaan ylipäätään nimittää opettajaksi. 

On alettava nopeasti ja vakavalla mielellä pohtia keinoja opettaja-nimikkeen suojaamista lailla. Eihän kuka tahansa voi nimittää itseään lääkäriksi tai tuomariksikaan.

Nyt tilanne on sellainen, että oikeastaan kuka tahansa voi alkaa kutsua itseään opettajaksi. Toisaalta on kaikenmaailman heppoisia opettajanimikkeitä, joita en nyt ala tässä luettelemaan. Minusta opettajia ovat ensisijassa peruskoulun ja lukion opettajat, lastentarhanopettajat ja ammattikoulujen opettajat.

Muille voidaan keksiä tai käyttäää aivan muita nimikkeitä, yliopiston lehtori, ammattikorkeakoulun lehtori, autokoulunohjaaja ynnä muuta ja ynnä muuta. Oleellista on, että ihmiset, joilla ei ole tutkintopapereita taskussa, eivät ole opettajia, vaan sijaisia tai joitain aivan muuta.Sillä siisti.

On todella törkeää, että Hesari halveeraa opettajuutta yllä olevan uutisen tavoin. Sikamaista. Joku raja on sensaatiohakuisuudellakin.

Minä ja monet muut Suomen opettajat haluamme lain suojan omalle ammattinimikkeellemme.

Vai vielä opettaja, prkl?

Tämä opettaa sen, että aina kannattaa miettiä kahdesti ennen kuin toimii", sanoi Tuunainen torstaina. (Hesari)

Nimenomaan. On syytäkin katsoa peiliin, kun sijaisten hankinta on tätä tasoa. Opettajaa ei pitäisi voida sijaistaa kukaan muu kuin toinen opettaja. Järjestelmässä on paljon mätää.

Koulumuotia

Nyt viimeistään minua pidetään outona tai hulluna, kun tartun tähän aiheeseen.

Viime aikoina on jonkinverran puhuttu opettajien pukeutumisesta. Moni naisopettaja kokee lievää ahdistusta pukeutumisestaan ja ulkonäöstään. Oppilaat voivat jopa arvostella opettajansa ulkonäköä.

Yllättävän vähälle on jäänyt oppilaiden pukeutuminen. Suomessa oppilaiden pukeutumista ei rajoiteta juuri millään tavalla. 

Jotkut yläkoulun tytöt pukeutuvat häiritsevän seksistisesti. Ilmiö näkyy jo alakoulun yläluokillakin. Olen jo pidemmän aikaa ihmetellyt vanhempia, jotka lähettävät pikkutyttönsä kouluun vahvasti meikattuna ja ilmiseksistisesti pukeutuneena.

Kun itse kävin oppikoulua 70-luvulla, muodissa oli hyvin peittävä suuntaus. Tytöillä oli päällään tiukkoja villapuseroita ja kaikenmaailman palestiinalaishuiveja. Istuin useinmiten takapenkissä. Seksuaalisin näky oikeastaan oli tyttöjen villapaitojen selkämys, josta juuri ja juuri erottui rintaliivien hakasten pullistuma.

Jotenkin säälittää nykyajan pojat. Heille yläkouluikäiset tytöt eivät jätä juuri mitään arvailtavaa, lähes kaikki on esillä. Luulisi moisen pukeutumisen häiritsevän jopa itse pääasiaa, opiskelua.

Olen paljon matkaillut jalkapallon perässä Iso-Britanniassa. Britit ovat hyvin vanhoillisia, siellä lapset ja nuoret puetaan asiallisiin koulupukuihin. En esitä, että me siirtyisimme brittityyppisiin koulu-univormuihin.

Olen pikkupäässäni aivan vakavasti ajatellut, että collegepaita ja farkut olisivat oiva kouluasu Suomen olosuhteisiin. Kouluilla olisi oman värisensä collegepaidat omine tunnuksineen. Oppilaille voitaisiin määrätä farkkumerkiksi vaikka selkeät ja edulliset peruslevikset. Toisaalta voitaisiin tukea suomalaista     vaateteollisuutta elvyttämällä James-tuotemerkin. Oppilaat olisivat ainakin pukeutumisen suhteen tasa-arvoisessa asemassa.

Erityisen iloinen olisin yhtenäisistä  ja pakollisista liikunta-asusteista. On kiusallista, kun joillakin oppilailla ei ole liikuntatunneilla asiallista vaatetusta.

Googlatkaapa huviksenne käyttämällä sanaparia "school uniform". Näissä kuvissa tyttökoululaiset on seksualisoitu hyvin vahvasti. Hyvin erikoinen on japanilaisten mielenlaatu näiden kuvien perusteella. Eurooppalaisittain ajatellen heidän tyttöjensä virallisetkin koulupuvut ovat ilmiseksuaalisia.

Koulupäivät pidemmiksi

Viime viikolla opetushallituksen pääjohtaja Timo Lankinen täytti 50-vuotta. Onneksi olkoon. Hesarin haastattelussa hän sanoi, että suomalaiskoululaisten koulupäivä olisi saatava pidemmäksi. Koulupäivän pituus Suomessa on kansainvälisessä vertailuissa niitä lyhyimpiä.

Olen miettinyt koulupäivän pituusasiaa jo tovin aikaa. Esim. viides-kuudesluokkalaisten päivä on ällistyttävän lyhyt, keskinmäärin viisi oppituntia päivässä, viikossa 25 oppituntia.

Kyllä 11-13-vuotiaan lapsen pitäisi jaksaa käydä koulua kuusi tuntia päivässä, mikä tekisi viikkoa kohden yhteensä 30 oppituntia. Samalla lyhennettäisiin lasten iltapäivien tyhjiä luppoaikoja.

Paraikaa pohditaan kovasti, miten eri oppiaineitten tuntijako pitäisi uudistaa. Viidellä lisäviikkotunnilla saataisiin paljon liikkumavaraa.

Jos minä saisin päätttää, niin kaksi tuntia menisi ehdottomasti liikuntaan, silloin lapsilla olisi neljä tuntia viikossa liikuntaa. Kolmasosa alakoulun yläluokkalaisista on rapakunnossa. Liikuntatunnit voitaisiin jaotella tyyliin 2, 1, 1. Yksittäiset liikuntatunnit käytettäisiin ulkona suoritettavaan perusliikuntaan: kävelyyn, juoksuun, retkeilyyn ja hiihtoon.

Yhden viikkotunnin laittaisin historiaan. Yksi tunti historiaa viidennnellä luokalla on liian vähän, mikä on käytäntönä kotikunnassani. Opetus on melkoista karsimista ja hosumista.

Sitten yllätys monelle: kolmannesta yhdeksänteen luokkaan pitäisi opettaa kaksi tuntia viikossa shakkia. Nykylasten ja -nuorten suurimpia ongelmia ovat keskittymiskyvyn ja pitkäjännitteisyyden puutteet. Rauhallisella ja kärsivällisellä shakin opettamisella ja peluulla saataisiin varmasti parannettua asiaa.

Shakin hyödyt ovat välillisesti valtaisia. Shakin peluu lisää suunnnitelmallisuutta. Nöyryys kasvaa, kun lapsi oppii sekä voittamaan että häviämään. Toisten ihmisten luonnollinen kunnioitus palaa arvoonsa.

Lainaus Lankisen haastattelusta:

Nyt koulutuksen asiatuntijaviraston pääjohtaja on sitä mieltä, ettei valtion otetta ole enää varaa höllentää: "Koulutus on kansallinen kysymys. Jokaiselle on turvattava yhdenvertaiset koulupalvelut."

Olen ollut jo pidemmän aikaa täysin samaa mieltä. Itseasiassa valtion roolia pitäisi lisätä, sillä sellainen on tämä nykykuntien koululaitosten tila. Viidakon lait ovat vallalla, kaikenmaailman isännät huseeraa, eikä asiantuntijoita kuunnella.

Lankinen haluaisi seurata opetusryhmien kokoa koulukohtaisesti.

Minä kysyn, miksi vain seurata? Luokkien ryhmäkoot on suitsittava lailla. Jos ei lakia noudatettaisi, niin valtiolta tulisi kovat rahalliset sanktiot.

Annan Lankiselle isot pisteet näistä ajatuksista. Käsittääkseni samasta suunnasta on tullut eriävä mielipide uuteen valmisteilla olevaan inkluusiolakiin.

Päässälaskutaidosta

HS-STT 19.11.

Peruskoulun päättöluokan kävijöiden päässälaskutaidot ovat heikentyneet reilusti parissa vuosikymmenessä.

Hälyttävät tulokset ilmenevät filosofian maisteri Liisa Näverin väitöskirjasta, joka tarkastetaan perjantaina Helsingin yliopistossa.

Odotettu uutinen. Mielenkiintoinen ajoitus.

Tällaisia uutisia alkaa aina putkahdella, kun tuntimääristä tai niiden jaosta eri oppiaineiden suhteen aletaan keskustella. Erityisen vahvoja keskustelijoita ja mielipiteenmuokkaajia ovat Matemaattisten Aineiden Opettajien Liitto ja Äidinkielen Opettajien Liitto.

Jos joku ei tiedä, niin peruskoulun päättöluokka on yhdeksäs luokka. Yläkoulussa matematiikassa saa käyttää laskimia, mikä heikentää päässälaskutaitoa ja mekaanista laskutaitoa. Olen ollut koko ajan sitä mieltä, että laskimia ei peruskoulussa tarvita, koska laskut ovat vielä melko yksinkertaisia läpi linjan.

Alakouluissa päässälaskujen osuutta on viime vuosina lisätty. Niitä tehdään joka matematiikan tunnin alussa, kokeissa testataan jatkuvasti oppilaiden päässälaskuja.

Näveri toteaa, että perussyy päässälaskutaitojen heikentymiseen on oppituntien vähäisyys. Se on vain osa- tai tekosyy.

Oppilaiden aivoja pitää vaivata. Jos ei mitään vaadita, juuri mitään ei opi. Ei elämästä selviä pelkästään googlailemalla tai wikipedialla, tai taskulaskimilla.

Pään sisällä täytyy olla jotakin pysyvää.

Opettajatko kohtuuttomia?

HS-STT 18.11.

Opettajien kohtuuttomat vaatimukset

Kuntaliitto ja Kunnallinen työmarkkinalaitos pitävät Opetusalan ammattijärjestö OAJ:n vaatimuksia lomautuksia koskevasta poliisitutkinnasta kohtuuttomina.

Kuntatyönantajan mielestä OAJ on mennyt liian pitkälle. Se katsoo, että lomautukset perustuvat taloudelliseen säästötarpeeseen, joka on laillinen peruste.

Minulla on opettajien kohtuuttomuudesta aivan toisenlainen käsitys. Yleisperiaate lomautuksissa on, että silloin lomautetaan, kun työtä ei ole. Rautalankaa: Kun tuotteella ei ole kysyntää, lomautetaan työntekijöitä tai tuotantolaitos lopetetaan.

Opettajille on työtä, sillä lapsia riittää opetettavaksi ja kasvatettavaksi ja opettamisen haasteet kasvavat koko ajan muutenkin.

Opettajia ei saa lomauttaa. Säästöt on etsittävä muualta tai on korotettava kunnallisveroa. Näin se vain on.

Ennen lomautuksia joka kunnassa opettajat on vedetty kuiviin, sitten vasta lomautetaan.

1. Opettajille tehdään aina raju palkkaleikkaus. Ensin viedään tuki- ja kerhotunnit pois. Sitten viedään jo varsinaisia opetustunteja.

Julkisuuteen sanotaan aina, että tuntikehystä leikataan, millä hämätään niitä ihmisiä, jotka eivät tiedä opetusalasta mitään. Tuntikehyksen leikkaaminen kuulostaa neutraalimmalta kuin, että opettajilta viedään tunteja pois eli lapset saavat vähemmän opetusta.

2. Luokkia yhdistellään, jotta saadaan isompia opetusryhmiä, mikä merkitsee opettajille enemmän työtä.

Jälleen kerran niitä, jotka eivät tiedä asioista mitään, hämätään. Kuntatyönantaja ei koskaan tällaisissa tapauksissa sano halaistua sanaa sitä, että opettajia potkitaan pois. Kun kolme luokkaa yhdistetään kahdeksi, niin yksi opettaja saa potkut, sillä siisti.

3. Sijaistamisesta luovutaan. Opettajat hoitavat kahta, parhaimmillaan jopa kolmea luokkaa, kun sairastuneiden opettajien tilalle ei palkata sijaisia.

4. Erityisluokkia tai -kouluja lopetetaan, ja oppilaat tungetaan tavallisiin luokkiin. Liuta päteviä erityisopettajia saa potkut. Muiden opettajien työmäärä kasvaa, mutta palkka ei.

5. Aletaan ketkuilla virkavapauksissa. Kun opettaja hakee palkatonta lomaa ottamalla vaikkapa yhden päivän virkavapaan ennen joululomaa ja toisen sen jälkeen, opettajalta viedään pois koko loman palkka.

Kuntatyönantajan mielikuvituksella ei ole mitään rajaa, kun mietitään, miten opettajilta palkkoja voidaan leikata. Kokonaisuudessaan yhden opettajan palkkaleikkaukset merkitsevät nettona sellaista viittäsataa euroa per kuukausi, ja samaan aikaan on opettajan työmäärää kasvatettu "säästöihin" vetoamalla huomattavasti.

Lomautus on vasta se viimeinen keino, ennen sitä opettajat on kypsytetty hivuttamalla, ja sitten kuntatyönantajat kehtaavat syyttää opettajia kohtuuttomuuksista!

Kuka tai mikä taho tässä oikein on kohtuuton?

Tiedän, mistä nyt kirjoitan. Kerron lyhyesti oman lomautustarinani 1990-luvun lopulta. Kuvio meni juuri noin kuin edellä kerroin.

Kun katsoin silloin palkkakuittiani, hämmästyin. Vähensin palkastani kaikki pakolliset menot, rahaa ei jäänyt yhtään jäljelle. Ja kaiken päälle minut vielä lomautettiin. Ei naurattanut yhtään, en tuntenut olevani silloin kohtuuton kuten en nytkään. Soitin välittömästi lähimmän naapurikunnan koulun rehtorille ja sain sieltä töitä.

Moni muukin teki niin. Osa opettajista jäi sille tielleen, osa tuli myöhemmin takaisin, niin minäkin. Kuntani otti opiksi. Meillä ei nyt opettajia lomauteta, vaikka kunnan talous on tiukoilla. Näin on sovittu.

On aivan poskettoman törkeätä kutsua opettajia kohtuuttomiksi. Kukaan opettaja ei kait koskaan ole valinnut ammattiaan rahan takia. Opettajaksi hakeutumisen syyt ovat paljon, paljon eettisesti korkeatasoisempia kuin raha. Niitä syitä en ala tässä edes luetella.

Opettajat opettavat ja kasvattavat toisten lapsia. Todella ahnetta toimintaa. Ensimmäistä kertaa kuulen jonkun tahon syyttävän opettajia ahneudesta tai kohtuuttomuudesta.

Siitäkin voidaan vielä keskustella, voidaanko opettajien lomautuksia perustella kuntien taloudellisilla säästötarpeilla. Lomautukset ja kaikenmaailman peruskoulutuksen kurjistamiset vievät pohjan pois koulutukselliselta tasa-arvolta.

Jossain vaiheessa vanhemmat heräävät ja alkavat haastaa kuntia tai valtiota oikeuteen, kun oman kunnan lapsille ei taata samaa opetuksen tasoa kuin muualla.