perjantai 18. syyskuuta 2009

Olen löytänyt suuren ilon!

Opetan pitkästä aikaa ekaa luokkaa.

Ilo.

Yleensä opetan vitosia ja kutosia, otan oppilaat vastaan ja vien heidät yläkouluun. En väitä, etteikö 12-13-vuotiailta lapsilta vielä löydy oppimisen iloa, mutta aina se ei näy päällepäin. Joillekin oppilaille koulu on suorastaan vastenmielistä.

Joskus sitä ihmettelee, että mihin se ilo matkan varrella oikein häviää.

Tänä aamuna minulla oli peräkkäin kaksi ekan luokan liikuntaryhmää. Lähdimme kiertämään koulumme lähistöllä olevaa lampea, jonka ympäri kiertää luonnonkaunis kävelytie.

Sain suorastaan pidätellä oppilaita, etteivät he liian aikaisin olisi lähteneet juoksemaan. Liikunnan ilo ja riemu oli rajaton. Kukaan ei nurissut. Hiekka vaan pöllysi, kun oppilaat kirmasivat juoksemaan. Joka iikka.

Jostain syystä olen aina rakastanut vohvelikangastöitä, joten aloitin käsityöt luonnollisesti vohvelilla. Joka oppilas innolla pujottelee neulallaan tehden hauskoja kuvioita. Eräskin poika hihkaisi kesken oppituntia kovaan ääneen: Tää on kivaa!

Myöhemmin kaikki pojat eivät enää pidä tekstiilikäsitöistä.

Opetan luokkaani tulevat vuodet aina yläkouluun saakka. Olen löytänyt uuden mission: oppimisen ilon pitkittäminen.

Suosittelen kaikille urautuneille alakoulun yläluokkien opettajille lämpimästi ekaa luokkaa.

3 kommenttia:

  1. Siitä juuti on kysymys. Hyvä Kai-Ari!

    VastaaPoista
  2. Hienoa lukea noin positiivinen kommentti.
    Lisää optimismia. Ja mukavaa ajattelua.
    Ongelmat, jos nyt niitä onkaan, tapaavat
    järjestyä itsestään. Mm. Out -kommentoijalle sanoisin että hellitä hetkeksi. Tärkeintä on nähdä ne mahdollisuudet, mitkä meillä on eikä painaa päälle kuin yleinen syyttäjä. Kunkin on tärkeää hoitaa niitä hommia, jotka ovat omaksi osaksi tulleet. Lapset ovat tärkeintä.

    Ekaluokkalaisillasi KA on todellakin hyvä opettaja. Säilytä intosi. Se vie pitkälle.

    Isä

    VastaaPoista
  3. "Isä" -nimimerkki, olet oikeassa. Lapset ovat tärkeintä, heidät on hoidettava, kasvatettava ja opetettava oikein ja hyvin, missä olosuhteissa tahansa.

    Jos yhteiskunta tai ammattiliitot eivät takaa siihen mahdollisuuksia, jää kasvatus meidän vastuullemme jotka tällä eturintama-alalla toimimme. Silti ja juuri siksi, meidän on taisteltava myös tekojen tasolla että pennut saavat parasta sekä kotona että koulussa.

    Itse olen vain kyllästynyt tähän opettajien yleisönosasto-retoriikkaan niin kokonaan, että välillä toivo, melkein, menee. Ei saisi mennä.

    Siinä näkijä, missä tekijä. En voi mitään sille että OAJ:n koen opetusalan keisariksi ilman vaatteita. Ja sitä paitsi tuon keisarin muna on pieni.

    Mutta anyway: lapsille parasta mahdollista opetusta ja kasvatusta kehiin! Eli aikuisuutta ja aikuisuutta.

    Out

    VastaaPoista