Inkluusiokoulutusta

Hämeenkylän koulun logo

Lauantaina olin Hämeenkylän koululla, joka on oman kouluni oppilaiden tuleva yläkoulu. Koululla oli kunnan järjestämä VESO-koulutus (virkaehtosopimuksen mukainen koulutus). Paikalla oli kolmasosa vantaalaisista opettajista, lähinnä istuin ja kuuntelin.

Kasvatustieteen tohtori Marjatta Mikola (ks. myös Pedagogista rajankäyntiä koulussa, inkluusioreitit ja yhdessä oppimisen edellytykset) keskittyi omassa osassaan inkluusioon. On hyvin mielenkiintoista huomata, kun Vantaalla lähikouluperiaatesuunnitelma on vasta lausuntokierroksella (viimeiset lausunnot lähetettiin perjantaina), vaikuttaa siltä, että suunnitelman toteutuminen olisi ikäänkuin pläkkivarmaa.

Koulut lähettivät omat lausuntonsa, piti vastata lyhyesti tiettyihin ennalta määrättyihin kysymyksiin. VOAY (Vantaan opettajien ammattiyhdistys) teki myös oman lausuntonsa.

Suuri yleinen huolenaihe on resurssien riittämättömyys. Esitys on kustannusneutraali eli lisäärahaa ei tule. Opettajien työnkuvan rajattomuus huolestuttaa. Koulun arki on jo nyt hajanaista ja kiireistä, vrt. Mikola. Jaksavatko opettajat?

Mikolan luento antoi paljon ajateltavaa. Kirjasin ylös luennon ydinasiat sitä mukaa mitä kerkisin.

Mikola aloitti pohtimalla, mitä on opettajan perustyö.

Enkeliporsas : Perinteisesti ajatellaan, että perustyö on sitä ehtaa opettamista ja kasvattamista. Työn ulkokehä on laajentunut pikkuhiljaa hämmästyttävällä tavalla, näyttää siltä, että rajaa ei ole. Kun asiaa ihmetellään, vedotaan lähes aina YT-aikaan (peruskoulun opettajien yhteissuunnittelutyöaika), mikä laajenee kuin ilmapallo (ihmeellinen on sellainen ilmapallo, joka ei koskaan poksahda, paisuu vaan). Kun kysytään, kuka korvaa inkluusion mukana tuoman lisääntyneen suunnittelu- ja yhteistyöajan, vastataan, että "opettajan työhön on aina kuulunut suunnittelu".

Mikola jatkoi kysymällä, millaista on kouluyhteisön yhteistoiminta. Onko se yhteistyötä vai yhteistä työtä?

Mikola on miettinyt, mitkä asiat ehkäisevät yhteistyötä. Ajanpuute aiheuttaa ongelmia, "Kiirekulttuuri koulussa ei synnytä hyvää oppimista". Kouluyhteisön eri ammatiryhmät eivät oikeastaan tiedä toistensa työstä juuri mitään. Kouluissa vallitsee yksilökeskeinen työkultuuri. Omistajuus oppilaaseen koetaan vahvana ("mun oppilas"). Puhutaan pedagogisesta yksinäisyydestä.

Mikäli inkluusioon siirrytään, vaatii se opettajalta ammatillista kasvua, opettajasta tulee oppija. On suorastaan pakko siirtyä inkluusioon, koska vanhat työvälineet eivät enää auta. Maailmaa muuttuu koko ajan. Eri opettajasukupolvien "hiljainen tieto" pitäisi laittaa jakoon. Mikola käytti hauskaa esimerkkiä, digisiirtolaiset ja diginatiivit, opetamme lapsia ja nuoria, jotka ovat syntyneet suurinpirtein digikehtoon. Heitä opettaa digisiirtolaisopettajasukupolvet.

Mikkola selitti meille, mitä inkluusio tarkoittaa: kaikkien oppiminen - kaikkien osallistuminen. Kaikille taataan hyvä oppiminen.

Enkeliporsas: On kysyttävä oppivatko nyt erityisoppilaat erityisluokissaan sitten huonosti? Oppivatko he inklusiivisessa lähikoulussa paremmin? Ruotsissa inkluusio on viety pidemmälle kuin Suomessa, mutta tulokset eivät ole olleet mitenkään mairittelevia. PISA-tutkimuksissa Ruotsi ei ole pärjännyt lainkaan, oppimisen suhteen ruotsalainen koululaitos on tuottanut melkoista rupusakkia. Ruotsissa on alettu kouluttaa erityisopettajia uudelleen, koska erityispedagogiikan konsulteista ei ollut apua.

Eikö inkluusiossa ajanpuute tule riivamaan entistä enemmän? On aivan varmaa, että yhteissuunnittelu vaatii aikaa. Tuleeko integroidun erityisoppilaan koulupäivä entistä risaisemmaksi, kun häntä hyppyytetään paikasta toiseen maikalta toiselle?

Enkeliporsas: Luoja meitä varjele pedagogiikan konsulteista! Ruotsissa taitaa vallita opettajuuden alennustila.

Mikola sanoi, että inkluusio lisää tunnetta yhteisöön.

Enkeliporsas: Nyt monet erityisoppilaat opiskelevat erityisluokissa, heillä on vahvat tunnesiteet opettajaansa ja luokkatovereihinsa. Oikeutetusti voidaan kysyä, miltä tuntuu pikkuoppilaalta, kun hänet irrotetaan omasta pikkuryhmästään vaikka suurempaan liikuntaryhmään? Mitä tapahtuu erityisoppilaan itsetunnolle, kun hän huomaakin, ettei pärjää isossa ryhmässä?

Mikola sanoo, että inkluusiossa hahmotetaan paremmin kokonaisuuksia.

Enkeliporsas: En ole lainkaan varma siitä. Mikä takaa, ettei integroitava oppilas mene sekaisin kaikesta?

Mikola puhuu elinikäisestä inkluusiosta.

Enkeliporsas: En usko elinikäiseen inkluusion ollenkaan. Kaikki eivät opi. Esim. ihmisten historiallinen unohtaminen on ollut nopeaa ja ihmeellistä, ei ole kuin pari vuosikymmentä siitä, kun Eurooppaan syntyi keskitysleirejä uudestaan. Itseasiassa nykyoppiminen yleissivistävän koulutuksen jälkeen on vienyt todellisen nippelitiedon hallintaan, yhteiskunnassa palkitaan kapean tiedon osaajia.

Jo edellinen mantra, elinikäinen oppiminen, oli yltiöpositiivinen. Jotkut ihmiset pystyvät elinikäiseen oppimiseen, suurin osa ei.

"Kaikkien oppiminen - kaikkien osallistuminen" - kuka sellaiseen uskoo? Yhteiskunnallinen kehitys vie koko ajan toiseen suuntaan, yksilöllisyyteen ja eristäytymiseen. Kaikki ihmiset eivät suinkaan osallistu, he pikemminkin vetäytyvät. Luin tänään, että ihmiset kammoavat poliittisiin puolueisiin liittymistä.

Mikola totesi, että "inkluusio ei ole säästökohde missään nimessä".

Enkeliporsas: Olen täysin samaa mieltä. Tiedot kunnista, joissa on lähetty jonkinsortin inklusioon, kertovat aivan toista. YLE:n uutisissa viime viikolla hätääntyneet yläkoulun opettajat sanoivat, että "kyse on laillisesta heitteillejätöstä, oppilas voidaan vain heittää luokkaan ja se siitä".

Kunnan kulloinenkin taloustilanne määrää, millaista opetusta annetaan. Nyt voidaan aivan hyvin sanoa, että lähikouluperiaate on kustannusneutraali, mutta entä kymmenen vuoden päästä?

Mikola esitti hauskoja kysymyksiä:

- Miten opetusjärjestelyt luodaan oppilasta tukevaksi? Miten taatan turvallisuus? Nyt vastuu on luokan- tai aineenopettajalla, inkluusiossa voi olla monta muutakin opettajaa.

- Mitä hyötyä saadaan, kun oppilaan kontaktien määrä kasvaa? Hän vastasi, ettei malleja vielä ole.

- Miten rakennetaan kouluyhteisö, joka takaa turvallisuuden?

- Miten resurssit jaetaan koulussa? Entä kunnan resurssit, minkälaisista oppilaista on kyse, mihin resurssit käytetään? Ideaalina on kotiluokka, mikä vaatii pientä luokkakokoa.

- Mistä yhtenäisyys tulee? Hän vastasi, tutut kaverit, koulumatka, ympäristö jne.

Mikola puhui joustavasta pienryhmästä. Hän sanoi, että paikka ei ole oleellista, vaan tarjottu tuki. Luottamuksen on oltava yhteisössä.

Hän totesi, että opettajienhuoneet jakautuvat kehittäjiin ja vastaanottajiin. Osa opettajista on "formaalisia", he noudattavat lakia. Yhteistyö koetaan helposti "aikarosvoksi".

Mikolan luennon jälkeen opettajat keskustelivat muutamista ennalta annetuista aiheista. Oma pöytäni keskusteli ikiongelmasta, ajasta.

Todettiin, että aika on yhteistyön perusta. Jotta "saadaan aikaa", jotain pitää jättää tekemättä. Mitä jätetään tekemättä?

Pikkuhiljaa minulle on alkanut valjeta, mitä vaaditaan tai tapahtuu, jos siirrytään inklusiiviseen lähikouluperiaatteeseen.

- Inkluusio vaatii pieniä ja turvallisia kotiluokkia. Olen aikaisemmin kirjoittanut, että optimikoko olisi jossain 20 oppilaassa. Mikäli inkluusio toteutuisi puhtaimmillaan, maksimiluokkakoko pyöriikin jossain 18 oppilaassa.

- Inkluusio vaatii joka tasolla aikaa. Aika maksaa, harva ihminen tekee työtään ilmaiseksi.

- Inkluusio vaatii opettajilta aivan toisenlaista yhteistyön ajattelua ja toimintaa. Olemmeko me valmiita sellaiseen? Luokanopettajat ovat hyvin kasvatusorientoituneita, ja aineenopettajat ovat hyvin oppiaineorientoituneita. Tullaanko meiltä tulevaisuudessa vaatimaan jonkinlaista "lääkäriasennetta"? Joka tapauksessa suurin osa meistä opettajista on jonkinsortin individualesteja, onko meistä syvälliseen yhteistyöhön?

- Mitä tapahtuu ns. tavalliselle oppilaalle? Jos lisätukea luokkaan ei tule, voidaan olettaa, että yleinen opetuksen taso laskee.

- Jotta inkluusiivinen lähikouluperiaate tehdään taiten, resursseja on lisättävä huomattavasti. Kustannusneutraalius ei tietenkään riitä.

- Jaksavatko opettajat? Opettajille on siirretty vaivihkaa yhä uusia tehtäviä, missä raja tulee vastaan?

Viime perjantaina oli kunnan alakoulujen jalkapallofinaaliturnaus. Tauolla juttelin kokeneen opettajan ja urheilumiehen kanssa, hän on lähdössä kahden viikon päästä eläkkeelle. Hän totesi ykskantaan, ettei jää kaipaamaan nykykoulun kiirettä. Hän sanoi, että on aivan outoa, kun nuoretkin opettajat ovat aivan väsyneitä jo kahden ensimmäisen koulukuukauden jälkeen.

Miksi kouluun on luotu ankara kiireen kulttuuri? Miten kiire heijastuu oppilaisiin?