Isä, poika ja pyhä Facebook

YLE 30.9.

Professori päästäisi lapset Facebookiin

Facebookin käytön kieltämistä voi olla vaikea perustella lapselle. Erityisesti, jos kaikilla luokkakavereilla on jo käyttäjäprofiilit. Professori Reijo Kupiaisen mielestä lasta ei ole syytäkään kieltää.

Turkulaisen Hanna-Mari Kolistajan viidesluokkalaisella lapsella oli Facebook-profiili.

- Heräsin yhtenä päivänä siihen, että hei, onkohan tähän jotain ikärajaa. Yhdessä lapsen kanssa tarkistimme ja huomasimme, että onhan siellä – 13 vuotta. Pyyhimme lapsen käyttäjäprofiilin pois.

Samalla kertaa Kolistajalle valkeni, että suurin osa hänen lapsensa luokkakavereista on Facebookissa.

- Huolestuttavaa mielestäni oli se, että jotkut luokkakavereista olivat kommentoineet toistensa statuksia vielä yhdentoista aikaan illalla. Ja seuraavana aamuna piti olla kahdeksalta koulussa!

Hanna-Mari Kolistaja ei liene ainoa äiti, joka miettii, mikä on sopiva aika olla tietokoneella päivässä tai kuinka vanhana lapsi saa liittyä sosiaalisiin medioihin.

Lapset ja tietokoneet ovat jokaiselle vanhemmalle jatkuvan mietinnän paikka.

Kysymykset ovat hyvin yksinkertaisia:

- Kuinka kauan annan lapseni roikkua koneella?

- Miten valvon, missä lapsi liikkuu?

- Päästänkö lapseni sähköposteihin, sosiaaliseen mediaan kuten Facebookkiin, Irc-galleriaan tai Messengeriin?

Vastaukset eivät ole helppoja. Nyt valvominen on entistä vaikeampaa, koska lähes joka toisella lapsella älykännykkä, joka kulkee koko ajan mukana. Muutama vuosi sitten riitti, kun sanoi lapselle, että "nyt riittää, kone kiinni".

Mediakasvatukseen erikoistunut professori Reijo Kupiainen Aalto-yliopistosta ei kuitenkaan olisi huolissaan ilmiöstä.

- Huoli on väärä sana. Toki vanhempien on hyvä olla kiinnostuneita ja perillä siitä, mitä lapsi internetissä puuhaa. Ei internet kuitenkaan ole sen vaarallisempi paikka kuin liikenne, ja kyllä lasten annetaan ajaa polkupyörilläkin.

Olen samaa mieltä Kupiaisen kanssa. Terve lapsi tajuaa, mikä on väärin.

Koulussa on joitakin oppilaita, jotka luuhaavat koneillaan aivan liikaa, roikkuvat netissä tai pelaavat tietokonepelejä. He kertovat aivan avoimesti olevansa väsyneitä. Kun kysyn oppilaalta syytä väsymykseen, hän voi kertoa suoraan, että "valvoin hyvin myöhään, koska pelasin koneella".

Opettajana minun pitäisi tällaisessa tapauksessa soittaa oppilaan vanhemmille ja kertoa, että lapsen tietokonekäyttäytyminen on riistäytynyt käsistä. Koen soittamisen hyvin vaikeaksi. Koen, että puutun liian suoraan kodin kasvatustehtävään. Vihjaan asiasta hienovaraisesti arviointikeskustelussa. Jotkut vanhemmat huomaavat vihjeeni, jotkut eivät.

Alle 13-vuotiaan lapsen täytyy valehdella ikänsä, että hän saa luotua profiilin Facebookiin.

- Ikäraja ei kuitenkaan ilmeisesti ole niinkään eettisistä syistä, vaan Yhdysvaltojen lainsäädännön takia, Kupiainen tarkentaa.

Tätä en ole tiennyt. Yhdysvaltojen lainsäädäntö ohjaa siis meidänkin lapsiamme.

Euroopanlaajuisen lasten internetin käyttöä mittaavan tutkimuksen mukaan 9-10-vuotiaista lapsista jo neljänneksellä on käyttäjäprofiili jossain sosiaalisen median palvelussa. 11-12-vuotiaista vastaava profiili on jo puolella lapsista.

Lukemat ovat kokemukseni mukaan juuri tuollaisia. Nuorin poikani on 10-vuotias. Monella hänen kaverillaan on jo Facebook-tili. Kysyin pojaltani, miten se on mahdollista. Hän vastasi, että kavereiden vanhemmat ovat avanneet tilin.

Itse olen ollut tiukka ikärajojen suhteen. Minun on hyvin vaikea perustella pojalleni, miksei hän saa tiliä, kun muutkin saavat.

On aivan selvää, että vanhempien tehtävä opastaa lastaan internetin monimutkaisessa maailmassa.

Olen avannut molemmille nuoremmille lapsilleni sähköpostitilit ja opastanut heitä tilien käytössä. Kun kesällä lapset saivat uudet Android-tarjouspuhelimet, meni suurinpiirtein pari päivää ennen kuin itse tajusin puhelimien toiminnan ja mahdollisuudet. Makoilin mökillä lepotuolisssa laiturilla ja räpläilin niitä ihastuttavia puhelimia. Vasta sitten kykenin opastamaan lapsiani.

On kylmäävää huomata, että joissakin netin ja puhelimien käyttöön liittyvissä asioissa pienet 9- ja 10-vuotiaat mukeloni ovat minua edellä.

Oikeastaan koko homman nimi on yhteistyö. Yhdessä istutaan vaikka sähköpostin tai Facebookin tai Messengerin ääreen, katsotaan, miten ohjelma toimii. Mitä annettavaa ohjelmalla on? Mitä vaaroja on?

Hauska sattumus tapahtui muutama sekunti sitten, poikani soitti älykännykällään  minulle:

- Hei, saanks mä liittyä Liigapörssiin?
- Mikä se on?
- Se on sellanen peli, jossa sä oot SM-liigan valmentaja ja sä saat tehdä omia joukkueita.
- O.K.
- Mikä mun postinumero on? Sitä tarvitaan, kun tähän liitytään.
- 01650
- Ookka. Moikka.
- Moikka.

Tällaisia keskusteluja nykyvanhemmat käyvät. Minä poikani ikäisenä ajelin fillarillani pitkin poikin kotiseutua ja kehittelimme omia krossiratoja. Pelasimme pingistä ja heittelimme koreja.

Poikani harrastaa samoja asioita noin suurinpiirtein. Hänellä on fillari, mutta myös ns. temppupotkulauta. Hän heittelee koreja, mutta urheiluseurassa, PuHu Junioreissa.

Mutta lisäksi hän käyttää aikaansa älypuhelintaan räpläten, netti- ja Wii-pelejä pelaten. Kun hän pelaa, lähes aina mukana on kavereita. Heille nettikin on heti alusta pitäen sosiaalista toimintaa.

Pitäisikö minun päästää hänet jo Facebookin? En päästä, koska ajattelen, että ikärajat on asetettu noudatettaviksi. Sama asia koskee elokuviakin.

Sitähän en pysty takamaamaan, etteikö hän ole liittynyt salaa Facebookiin tai katsele kavereiden kanssa niitä kiellettyjä leffojakin. En mieti asiaa liiemmin, koska en pysty valvomaan hänen elämäänsä tarkkaan. Koulupäivän jälkeinen aika on pojalleni ja hänen kavereilleen vapaata aikaa, sitä ihanaa aikaa, jota meillä vanhemmilla ei juuri ole.

On vain luotettava.

Joka tapauksessa olen kateellinen pojalleni. Hänellä on jotain sellaista, mitä minulla ei ollut, kun olin hänen ikäiseni. Tosin ne Wii-pelit eivät kiinnosta minua yhtään. Monet minua nuoremmat isät ovat kovastikin innostuneita konsolipeleistä.

Aivan uusi ilmiö minulle on tyttöjen nettipelit, joita 9-vuotias tyttäreni pelaa.

Hän ja kaverinsa pelaavat pukeutumis- ja meikkaamispelejä. He myös rakentelevat jonkinlaisia maailmoja ja maatiloja. Tyttöni peleistä olen pihalla kuin lumiukko. Aika harmittomilta näyttävät. Olen kyllä joskus miettinyt, minkälaista maailmankuvaa sellaiset pelit edistävät. Mielestäni pojat pelailevat monipuolisemmin.

Mutta tytöt hallitsevat paremmin sosiaalisen median (kuten oikeankin sosiaalisen elämän) kuin pojat. Arkihavaintojeni perusteella hyvin harva tyttöoppilaistani on hukkunut netin syövereihin. Miksi pojat addiktoituvat peleihin ja nettiin syvemmin kuin työt?

Kuopion lyseon rangaistuskirja

http://www.dagbladet.no/

Onneksi ennen kirjattiin kaikki talteen, Lipposta ei nyt ristiinnaulittu. Olisi ollut erittäin noloa, jos olisi selvinnyt, että Suomen yksi merkittävimmistä pääministereistä olisi lyönyt opettajaansa turpaan.

HS 29.9.

HS löysi Lipposen koulun rangaistuskirjan

Kuopion kaupunginarkiston arkistopäällikkö Ulla Turunen nostaa vanhaa tilikirjaa muistuttavan sidoksen arkiston sivupöydälle.

Kirjan kansilehdeltä selviää, että kyse on Kuopion lyseon rangaistuskirjasta vuosilta 1939–1957.

"Kyllähän tästä kirjasta löytyvät Paavo ja Osmo Lipposen vuonna 1956 saamat jälki-istunnot", kertoo Turunen ja pitää kirjan kannet visusti kiinni. Kannen saa kuvata, mutta sivuja ei edes selata.

Laki asiakirjojen julkisuudesta estää Turusen mukaan häntä näyttämästä lyseon rangaistuskirjan sisältöä: "Opettajat merkitsivät rangaistusten lisäksi kirjoihin myös varsin henkilökohtaisia arvioita kyseisistä oppilaista."

Turunen suostuu kuitenkin jatkamaan Lipposen veljesten rangaistuksesta: "Sen syyksi lehtori V. Tikanoja on merkinnyt molemmille röyhkeyden ja väärän syytöksen."

"Jos oppilas olisi käyttänyt väkivaltaa opettajaansa kohtaan, siitä olisi rangaistuskirjassa maininta. Sellaista ei Lipposten kohdassa ole."

Aamulehti joutui tiistaina pyytämään anteeksi Paavo Lipposelta, kun lehden pakinassa oli väitetty Lipposen lyöneen opettajaansa Kuopion lyseossa. Lipponen uhkasi haastavansa lehden oikeuteen, ellei anteeksipyyntöä heru ja väitteitä peruta.

"Kyseisessä rangaistuskirjan kohdassa on merkintä, että veljekset ovat rangaistuksensa sovittaneet", Ulla Turunen suostuu vielä kertomaan.

Lippos-jupakka sai alkunsa Aamulehden mielipidesivulla, jossa lukija muisteli Paavo Lipposen lyöneen opettajaansa kesken uskontotunnin.

Muistan hyvin nuo vanhat ja hienot rangaistuskirjat.

Tuntui arvokkaalta avata musta rangaistuskirja ja raapustaa sinne ensimmäiset omat rangaistukset edellisten opettajasukupolvien rangaistusten perään. Kirjan plaraaminen oli hauskaa ajankulua. Ennen opettajien käsiala oli hieno, käytettiin mustekyniä. Hauskinta oli lukea poikien toilailujen syitä, seurauksia ja rangaistuksia. Jotkut "kepposet" olivat suorastaan mielikuvituksellisia, suurin osa oli alkeellisia ja hölmöjä.

Onneksi rangaistuspäiväkirjatkin on arkistoitu.

Jossain vaiheessa kirjoista luovuttiin ja alettiin tehdä rangaistusmerkinnät opettajien päiväkirjojen liiteosaan. Päiväkirjat talletettiin rehtorin arkistoon, isoon kassakaappiin. Muutamien vuosien päästä kassakaappi alkoi pullistella päiväkirjoista. Nyt otamme kopiot rangaistusliitteistä ja talletamme vain ne.

Miten käy Wilma-merkintöjen?

Olettaa voi, että sähköiset arkistot häviävät joskus tuuleen. Kuinka silloin tulevaisuuden lipposet todistavat syyttömyytensä?

Olin joskus opettajille suunnatussa lakikoulutuksessa, jossa todettiin, että perinteinen käsinkirjoitettu teksti pätee edelleen. Sanottiin, vaikka käytetään Wilmaa tai muita sähköisiä arkistoja, kannattaa rangaistukset ja muut kirjata talteen käsin päiväkirjan liitteisiin. Varmuuden vuoksi.

Opettajan oman oikeusturvan kannalta on ensiarvoisen tärkeää, että rangaistukset tms. kannattaa kirjata tarkkaan.

Koskaan ei tiedä, milloin niitä muistiinpanoja tarvitaan. Koulussani on annettu selkeät ohjeet. Muistiinpanot kerätään aina keväisin visuun talteen. Ei vara venettä kaada.

Pölyisillä arkistoilla on aina sijansa. Suomen arkistot ovat maailman huippuluokkaa. Mikään ei ole mielenkiintoisempi paikka kuin Kansallisarkisto. Erittäin hauskoja paikkoja ovat pienemmät maakunta-arkistot.

Paha, paha maikka

http://www.areyouabadteacher.com/

Elinkeinoelämän valtuuskunnan johtaja Matti Apunen kirjoitti Hesariin pysäyttävän kolumnin. Kannattaa painaa linkkiä ja lukea kolumni kokonaan.

HS 27.9.

Opettaja tulilinjalla

Ette todennäköisesti tunne Ossi Kolehmaista, joka on pienen valkeakoskelaisen maalaiskoulun rehtori. Hän on johtanut idyllistä Rauhalan koulua pian 30 vuotta.

Ossi Kolehmainen ei ole huomiota herättävä hahmo. Hän on kahden lapsen isä, urheilumies ja kokemukseni mukaan melko musikaalinen ihminen, joka esiintyy mielellään kitaroineen. Hän on Suomen kiitetyn alakoulujärjestelmän tuntematon sotilas, suomalaisen miesopettajan perustyyppi.

Muutama viikko sitten Ossi Kolehmaisen elämä järkähti.

Hänestä tehtiin kantelu, jossa katsottiin että hän oli rauhoittanut liian voimakkaasti – ohjesäännön mukaisesti kiinni pitämällä – poikaa, joka riehui koulussa ja huitoi tuolilla. Osa vanhemmista arvosteli eri yhteydessä myös Kolehmaisen tapaa opettaa liikuntaa ja puhua lapsille.

Kolehmaista vaadittiin erotettavaksi, vaikka hänen mukaansa kiinnipitämistapaus oli selvitetty perheneuvolaa myöten.

Kantelussa paheksutaan, että toista oppilasta oli ohjattu liikuntatunnilla olkapäästä omaan joukkueeseensa. Tarkasti ottaen se on väärin, koskemattomuusnäkökulmasta. Käytännössä lähes jokainen opettaja tekee joskus niin silloin, kun lapsi ei kuuntele, keskity tai välitä.

Nimetön kantelu tuli julkisuuteen, ja pienen koulun puhelin alkoi soida. Rehtorin nimellä varustettua kommenttia pyysivät maakunnan valtalehti Aamulehti, paikallislehti Valkeakosken Sanomat, Iltalehti ja Yleisradio. Valkeakosken Sanomien nettikeskustelu kävi kuumana päiväkausia.

Opettaja on maalitauluna lähes puolustuskyvytön.

Julkisuusmyllyn alkaessa vyöryttää ei ole oikeastaan mitään millä vastata. Kaikkea, mitä koulussa tapahtuu, ei voi julkisuuteen päästää.

"Koskemattomuussääntö" on täysin skitsofreeninen.

Kukaan ei valita, jos opettaja taputtaa oppilasta olkapäälle ja kehuu häntä hyvästä suorituksesta. Harvoin opettajalle tulee haukkuja, kun pieni oppilas kaatuu asfaltille ja loukkaa polvensa ja opettaja lohduttaa häntä silittämällä päätä.

Jokainen alakoulun opettaja voisi joutua vastaavaan julkiseen pyöritykseen kuin Ossi Kolehmainen. Kaikkein pahimpia rikollisia ovat tietenkin erityisluokanopettajat.

Joskus 1980-luvulla olen joutunut kantamaan oppilaan ulos luokasta vaarallisen riehumisen takia. Sain isältä tappouhkauksen, minut uhattiin ampua. Oppilas siirrettiin naapuriluokkaan, jonka opettaja joutui hänkin kantamaan oppilaan luokasta ulos. Naapuriluokanopettajakin uhattiin ampua. Ampumisella uhkaaminen on sentään rehtiä touhua verrattuna siihen, mitä Ossi Kolehmainen on joutunut kokemaan.

Kun olin nuori opettaja, olin viikon kurssilla Heinolan täydennyskoulutuskeskuksessa. Kämppätoverikseni tuli hiljainen ujontuntuinen matikanmaikka jostain pohjoisesta. Hän oli oppitunnilla koskettanut tyttöä olkapäästä ja kehottanut oppilasta ryhdistäytymään opiskelussaan. Murrosikäinen tyttö kertoi kotona, että matematiikan opettaja oli kähminyt oppitunnilla häntä rinnoista.

Äiti valitti asiasta eteenpäin ja hetkessä tapaus levähti valtakunnan julkisuuteen. Itse luin isohkon uutisen tapahtuneesta Hesarista. Kun asiaa tutkittiin, syytös todettiin heti täysin perättömäksi. Koko luokka oli todistajana. Hesariin tuli pikkuruinen oikaisu, parin palstan pituinen vain, että uutinen oli uutisankka.

Matikanmaikka purkautui minulle. Vaikka uutinen oikaistiin, epäilyn varjo jäi. Opettaja joutui vaihtamaan paikkakuntaa. Sekään ei auttanut, sillä uutinen oli tavoittanut uudenkin paikkakunnan. "Ehkä sittenkin uutisessa oli jotain perää, ehkä tuo opettaja on nuorten tyttöjen kähmijä." Häneen jäi kähmijän stigma.

Kun matikanmaikka lopetti kertomuksensa, hän oli aivan murtunut. Olisi kiva tietää, mitä hänelle nyt kuuluu. Minä lähdin Heinolan Seurahuoneelle viettämään iltaa, matematiikan opettaja ei, hän jäi istumaan sänkynsä laidalle.

Erikoista on, että on valtaisa ero nais- ja miesopettajan kosketuksessa.

Naisopettajan kosketus on sallittua, miesopettajan ei, niin kieroutunut on maailma. Naisopettajan kosketusta pidetään luonnollisena, miesopettajan ei. Harva miesopettaja uskaltaa koskea oppilaaseen edes hyvää tarkoittaen. Jotkut miesopettajat välttävät kannustavia olantaputtelujakin.

Moni miesopettaja on päättänyt, ettei koske oppilasta ollenkaan. Päätös on helppo toteuttaa, kun opettaa isompia oppilaita, viiskuutosia tai yläkoululaisia. Mutta mitäs teet, kun oppilaat ovat pieniä? Heitä on taputettava silloin tällöin, kehuttava tai lohdutettava.

Jotkut lapset suorastaan tunkevat syliin. Minä en ota pieniäkään oppilaita syliin. Olen sen verran etäinen opettajatyyppi. Välituntivalvonnassa en ota oppilaita käsiin ollenkaan, sanon, että hoidan virkatehtävää.

Kerran hämmennyin pitäessäni shakkikerhoa. Kun aloitan syksyisin  kerhon, kerron uusille pikkuoppilaille aina sadun Kiinan keisarista ja kerjäläisestä, riisinjyvistä ja shakkilaudasta. Pikkuoppilas hyökkäsi syliin kesken kertomuksen. Poika istui koko kertomuksen ajan sylissäni. Kun kertomus loppui, hän lähti pelaamaan shakkia toverinsa kanssa.

Liikuntatunnin jako kahteen pikkuoppilailla tehdään olkapäästä ohjaten. Vaikka sanon, että pitää laittaa yksi tai kaksi sormea pystyyn ja siirtyä omaan ryhmään, oppilas ei välttämättä tiedä mihin suuntaan pitää mennä. Ohjaan oppilaat omaan ryhmään olkapäästä. Ei se sen kummempaa ole.

Liikuntatunneilla oppilasta joutuu koskettamaan väkisinkin. Kahtena viime lukuvuonna olen joutunut istumaan liikuntakäytävän penkillä kymmeniä kertoja, oppilaat nojaavat minuun, kun laitan luistimia heidän jalkoihinsa ja sidon nauhat. Raskasta hommaa. Voimistelutunneilla on pakko tehdä avustavia liikkeitä.

Sairas ihmisen mieli kehittää jokaisesta kosketuksesta sairaan tai väkivaltaisen.

Matti Apuasen kirjoituksen upein lause on: "Hän on Suomen kiitetyn alakoulujärjestelmän tuntematon sotilas, suomalaisen miesopettajan perustyyppi."

Antakaa arvo miesopettajillekin - on vain opettajia.

Tänään meni hermot

Muzeum Śląskie

Teen lukuvuosittain vähintään kuusi opintoretkeä, 3 syksyllä ja 3 keväällä.

Heurekaa, Ateneumia ja Kiasmaa, Suomenlinnaa, Kansallismuseota, Eduskuntaa, teatteriretkiä...kuudesssa vuodessa noin 40 opintoretkeä.

Teen luokan opintoretkisuunnitelman heti alkusyksystä ja varaan ajat suurinpiirtein yhdeltä istumalta. Tänään istahdin työpöytäni ääreen ja etsin kohteiden nettisivut, jotta voisin soittaa ja varata ajat.

Yritin soittaa neljään paikkaan:

Heureka - koko puljuun ei voi edes soittaa, vaan pitää täyttää nettilomake. Idea on aivan käsittämätön. Varaan ajan ja aktiviteetit tietämättä onko Heurekassa edes tilaa ko. aktiviteeteille. Alkaa pitkällinen sähköpostien vaihto. Vielä toissavuonna riitti yksi soitto ja homma hoitui. Nykyinen systeemi tuo minulle mieleen jonkun Pohjois-Korean.

Viime lukuvuonna soitin suoraan Heurekan johtajalle ja selitin, että uusi varaussysteemi on kuusta, niin hankala se on. Selitin, että opettajilla on muutakin tekemistä kuin leikkiä ja lähetellä Heurekaan kaikenmaailman sähköposteja. Sillä kertaa sain varauksen puhelimitse, koska johtaja varasi ajat minulle.

Helsingin Taidemuseo - ajattelin viedä oppilaani ainutlaatuiseen Gallen-Kallela -näyttelyyn. Soitin museon puhelimeen, jonka automaatti vastasi, että "emme palvele, koska rakennamme uutta näyttelyä". Näyttely on avattu 23.9. ja tänään on 26.9. - siis näyttely on ollut avoinna jo muutaman päivän! Puhelimessa pyörii vanha viesti.

Museoon ei ole edes sähköpostia, vaan vain faksi. Ymmärrän, jos kyseesä olisi Tekniikan museo, jossa säilytetään vanhoja teknisiä vempaimia. Edes alakouluissa ei ole käytetty fakseja moneen vuoteen.

Teatterimuseo - museossa on upeita teatteriworkshoppeja koululaisille, ja museoon on tehty Kansallisteatterin edeltäjän Arkadia-teatterin kopio.

Kun googlasin ja yritin avata museon sivuja, sivut eivät auenneet. Soitin puhelimeen 09 6850 9150, joka näkyi googlauksen tuloksena. "Tämä numero ei ole enää käytössä."

Vantaan maatalousmuseo - museo on kohtalaisen uusi ja polkupyörämatkan päässä koulustani. Museo on auki arkisin kol 9.-15.00. Soitin ko. aikana useaan kertaan, puhelin vain piippasi ja piippasi, kukaan ei vastannut.

Viidenteen opintoretkipaikkaan en enää soittanut. Yritetään huomenna uudestaan.

Kuva

Mummoni seisoo oikealla, isää ja äitiä ei ole.

Televisiossa esitettiin muutama vuosi sitten mielenkiintoinen Mirja Pyykön ohjelma "Kuvat, jotka muuttivat maailmaa". Ohjelmassa julkisuuden henkilöt esittelivät itselleen tärkeitä kuvia. Useinmiten kuvat olivat järisyttäviä uutiskuvia.

Oma menneisyys on jokaiselle tärkeä. Puhutaan mikrohistoriasta.

Yllä olevalla kuvalla on ollut minulle suuri merkitys. Mummoni, isäni äiti, seisoo kuvassa takana oikealla. Perhe on menettänyt isän ja äidin Vapaussodan pyörteissä Lappeenrannassa. Kuolinsyitä ei tiedetä. Setäni kävi turhaan Lappeenrannassa joskus 1970-luvulla ottamassa asiasta selvää.

Vanhempien kuollessa mummoni oli 13-vuotias. Hän meni töihin ja hoiti pikkusisarensa. Orpokotiin he eivät mennet tai huutolaislapsiksi heitä ei myyty.

Mummoni täytyi olla erittäin päättäväinen ihminen. Hänestä tulikin sukumme matriarkka, jota toteltiin.

Olen tuijotellut kuvaa paljon. 

Kuvassa mummoni näyttää 14-vuotiaalta. Kuva on otettu samassa valokuvaamossa, missä otettiin koko perheen potretti muutamaa vuotta aiemmin. Mummoni meni otattamaan tärkeän kuvan.

Olen ankara pohjoismaisen hyvinvointimallin kannattaja. Peruskoulu on mallin yksi vahva pääpilari.

Mummoni kävi vähän koulua, vain kansakoulun. Hän teki paljon töitä läpi elämänsä. Talvisodan sytyttyä perheen piti paeta silloisesta asuinpaikastaan Viipurista. Viipuriin jäi koti ja perheen firma. Pappani oli sodassa, rakuunana. Sodan ajan mummoni hoiti yksin neljää poikaansa. Sodan jälkeen perheen uusi elämä alkoi Helsingissä, firma pantiin uudelleen pystyyn. Sopeuduttiin sodan jälkeiseeen elämään, uuteen rakennusvaiheeseen.

En tiedä, pitääkö seuraava paikkansa. Minulla on sellainen kuva, että ennen ihmiset kestivät paremmin vastoinkäymisiä kuin nyt. Ei sorruttu elon tiellä. Nyt, kun elämä on helpompaa, unohtuu esi-isiemme hienot arvot.

Elämme uusliberalistista aikaa.

Työtä ei arvosteta samalla tavalla kuin ennen. Nyt arvostetaan nopeita pikavoittoja, ihmisistä on tullut joillekin ansaintavälineitä. Me ulkoistamme suomalaista työtä ja kansallista pääomaa. Harmaa talous rehottaa.

Monet suomalaiset arvot kuten rehellisyys, nöyryys ja ahkeruus ovat vaakalaudalla. Mummoni päivittelisi nykymenoa, mitä meille on tapahtunut? Ehkä häntä hävettäisi muiden puolesta.

Nyt on ihmisiä, jotka eivät häpeä juuri mitään.

Silloin vasta hävetään, kun joudutaan ottamaan vastuu teoista. Oikeusaleissa rikolliset peittävät päänsä verkkaritakkiensa huppuihin. Isot, pahat talousrikolliset eivät häpeä oikeussaleissakaan, kieltävät vain kaiken.

Jopa pohjoismaisen mallin tasa-arvon ihanne on kyseenalaistettu.

Ei välitetä, että kuudesosa suomalaisista on köyhiä. Köyhyys ja toivottomuus alkaa periytyä. Tasavero lisää köyhyyden kierrettä, vain kymmenesosa osa verotuloista peritään enää progressiivisesti.

Epäillään vahvasti pystyykö peruskoulu enää nostamaan syrjäytyneiden lapsia pinnalle.

Suomalaisen yhteiskunnan hyvän tulevaisuuden kannalta olisi syytä panna lantteja likoon syrjäytymisen ehkäisyyn.

Kun mummoni haudattiin, hänen hautajaisissaan raikui Pelastusarmeijan laulut. Mummoni osallistui Pelastusarmeijan toimintaan organisoimalla lahjoituksia. Hän tiesi, millaista on, kun ihminen jää yksin.

Me emme voi jäädä Hurstin, Pelastusarmeijan tai leipäjonojen varaan.

Meillä täytyy olla muita keinoja auttamiseen ja syrjäytymisen ehkäisyyn. Koko yhteiskunnan on oltava mukana talkoissa, pohjoismaiseen malliin.

Ihmisen puolella

Ihmisen, ei rikoksen puolella

Sunnuntai-Hesarin paperiversiossa on hieno muistokirjoitus asianajaja Aarno Arvelasta. Arvela oli poikkeuksellinen ihminen.

HS 25.9.

Pahinkin ihminen ansaitsi aina avun

Peruste oli: siinä, saako ihminen oikeudessa apua vai ei, menee demokratian ja diktatuurin raja.

Aarno Arvela muistutti, että rangaistusten tiukentaminen on näpertelyä, jos lapsille ei opeteta, mikä on oikein ja väärin.

"Jos isä tai äiti kääntää hiekkalaatikolla selkänsä, kun vahvempi vie heikomman lapion, on siemen istutettu. Lapsia pitää muistuttaa, että jos sinua lyödään ja lyöt takaisin, olet yhtä syyllinen kuin se, joka löi ensin."

Arvelan ajatukset ovat oikeastaan hyvin perikristillisiä. Olemme itsekkyydessämme etääntyneet perinteisistä arvokäsityksistämme.

Uskokaa tai älkää, olen istuskellut hyvin paljon hiekkalaatikon ääressa.

Minulla on viisi lasta, jotka ovat putkahdelleet maailmaan aikavälillä 1983 - 2002. Äidit haluavat olla joskus rauhassa, silloin isät vievät lapsiaan hiekkalaatikoille.

Arvelan hiekkalaatikkoesimerkki on minulle hyvin tuttu. Kun vein ensimmäistä lastani lähipuiston hiekkalaatikolle, hämmennyin siitä, kuinka jotkut vanhemmat toimivat hiekkalaatikoilla.

Kun jonkun kersa heitti jonkun toisen kersan silmille hiekkaa tai löi hiekkalapiolla jonkun toisen kersaa päähän, hiekanheittäjän tai hiekkalapiolla lyövän isä tai ei äiti ei puuttunut asiaan. Ei sanonut sanaakaan, puhumattakaan, että olisi torunut omaa lastaan.

Työtoverini, joka asui muutaman vuoden ameriikan maassa hänen lastensa ollessa pieniä, kertoi, että siellä kehotettiin lasta lyömään takaisin. "You must hit back."

Nuorena isänä olin hyvin ymmälläni.

Hiekkalaatikkoepisodit vaikuttivat minuun niin, että pidin kolme ensimmäistä lastani kotona aina esikouluun asti. Pelkäsin, että lapseni saisivat  vääriä vaikutteita.

Kun viimeiset kaksi lastani tulivat tarhaikään, en ollut enää nuori  mies. Pidimme lapset kotona kolmivuotiaaseen saakka. Kumpikaan meistä, isä tai äiti, ei voinut jäädä kotiin hoitamaan lapsia. Piti hakea hyvä tarhapaikka. Saimme lapsemme pieneen ja turvalliseen tarhaan.

Olen kirjoittanut pariinkin kertaan isöäideistäni. Toinen kävi vain kiertokoulun. Toiselta molemmat vanhemmat kuolivat Vapaussodan pyörteissä isoäitini ollessa 13-vuotias. Hän hoiti ja elätti pikkusiskonsa ja -veljensä siitä lähtien, oli pakko jättää koulut kesken ja mennä töihin.

Mummoni eivät olleet lukeneita ihmisiä, töitä piti tehdä ja paljon. Heistä ei tullut katkeria valittajia, vaan hyviä ihmisiä. He tiesivät takuulla, mikä oli oikein ja väärin. He tiesivät, kuinka lapsia piti kasvattaa.

Mihin meiltä on kadonnut luonnollinen tapa kasvattaa lapsia?

Nykyvanhemmalla, oli hän sitten koulutettu tai ei, puuttuu kyky opettaa lapsilleen oikean ja väärän eron. Pikemminkin me vahvistamme vääriä ominaisuuksia kuten itsekkyyttä ja omahyväisyyttä.

Ei ole ihme, että Suomessa harmaa talous kukoistaa. Bussikuskeja pahoinpidellään. Paloittelusurmaajatkin ovat olleet joidenkin lapsia.

Arveloille riittää töitä yllinkyllin.

Opettajan työn rajat 2.

Reflecting on Teaching

Äärimmäisen hienoa pohdintaa tamaperelaiselta opettajalta Jarmo Viitaselta - laitoin YLE:n uutisen tänne kokonaisuudessaan.

YLE 21.9.

Opettaja haluaisi opettaakin muun työn ohella

Harva opettajaksi ryhtyvä luulee enää pystyvänsä keskittymään tulevassa työpaikassaan pelkkään kansankynttilän rooliin. Lisääntynyt vastuu ja varsinaisen opetustyön ulkopuoliset tehtävät alkavat olla tiivis osa ammatin kuvaa.

Tampereella viimeisin lisäys opettajan vastuukirjoon on käytäntö, jonka mukaan sairastuvaa oppilasta ei tarvitse enää siirtää kouluterveydenhoitajan pakeille. Opettaja voi terveydentilan arvioituaan lähettää lapsen suoraan kotiin.

Opettaja Jarmo Viitanen Sastamalasta toimii OAJ:n paikallisyhdistyksen puheenjohtajana. Hän näkee suuntauksen hankalana.

- Meidät on valittu kuntiin opettamaan, siihen olemme saaneet koulutuksen. Valitettavasti meitä ei ole koulutettu terveydenhoitajan, poliisin tai muiden viranomaisten hommiin.

Tampereen kaupungin kouluterveydenhoidosta viransijaisena vastaavan ylilääkäri Tuire Sanniston mukaan vastaisuudessakin pitäisi pärjätä maalaisjärjellä.

- Periaatteessa tietysti niin. Ohjeistuksessahan luki terveydenhoidon suhteen, ettei kouluun pitäisi edes lähteä sairaana. Toisaalta opettaja lähtee usein itsekin sairaana kouluun, Jarmo Viitanen sanoo.

Opettaakin pitäisi ehtiä

Viitasen mukaan opettajien oletetaan nykyään olevan sekä poliisi että vanhemman korvaaja.

- Ne ovat jo kiinteä osa toimenkuvaa. Opettaja joutuu valvomaan esimerkiksi tupakkalain noudattamista koulun alueella - ilman virkavallan valtuuksia tai koulutusta. Poliisiahan asia ei kiinnosta.

- Pirkanmaan yleissivistävien opettajien kokouksessa juuri pari kollegaa jutteli, että olisihan se hienoa jos ehtisi hieman tätä omaa oppiainettakin opettamaan, kun siihen on koulutus saatu.

Opettaja joutuu talsimaan entistä enemmän myös paperisodan juoksuhaudoissa. Muuttunut lainsäädäntö tuo erityisoppilaita tavallisille oppitunneille.

- Siinä unohtuu, että meillä aineenopettajilla ei ole tähän tarvittavaa koulutusta, vaan erityisopettajilla. Täällä Sastamalassa esimerkiksi pitää täyttää noin 10 paperia jokaisesta erityisoppilaasta. Samalla pitää ottaa kantaa sellaisiin asioihin, joihin ei ole koulutettu, Jarmo Viitanen sanoo.

Kallista talkootyötä

Viitasen mukaan työnantaja väittää, että erityisopetuslain muutos ei lisää kustannuksia.

- OAJ puolestaan laski, että siinä on kyse noin 300 miljoonan työpanoksesta vuosittain. Mutta kyllähän opettajilta sen verran talkoohenkeä löytyy.

- Jos vaikka muulla alalla toimivaa kaupungin työntekijää käskettäisiin yhtäkkiä mennä ylimääräisenä työnä korjaamaan autoja, voisi olla hankala saada ketään suostumaan. Ei ole koulutusta eikä aikaa. Ilmeisesti opettajat ovat kaatopaikka-ammatti, joka tekee töitä talkoilla kaiken aikaa.

Olen pohtinut pitkään, onko opettajan työnkuvalla rajoja lainkaan?

Opettajan työtä harkitsevalle nuorelle on sanottava, että on harhaa luulla, että opettajan työ koostuu pelkästään opettamisesta ja kasvattamisesta. Minä luulin vuonna 1977, kun aloitin luokanopettajan tutkinnon suorittamisen Jyväskylän yliopistossa, että minusta tulisi opettaja. Väärin luulin, minusta tuli jonkinlainen monitoimityöläinen. Sana monitoimityöläinen on kaksiuloitteinen. Opettajan työhön on tullut uusia tehtäviä roppakaupalla, toisaalta opettajan työ on vahvasti proletarisoitunut.

Viitanen käyttää hienoa kielikuvaa, kaatopaikka-ammatti.

Jos kukaan muu ei sitä tee, sälytettäköön se opettajalle. Mielenkiintoista on, että olen ollut monenmoisissa kokouksissa ja palaveereissa, joissa on muita "alan työntekijöitä" kuin opettajia. Olen usein ainoa, joka ei nauti kokouksen ajalta virka-ajan sulopalkkaa. En saa ko. ajalta palkkaa ollenkaan.

Minulla on kaksi ystävää, jotka olivat erityisopettajia. Kumpikin joutui eläkkeelle väsyttyään jatkuvaan palaveeramiseen ja papereiden pyöritykseen. He rakastivat erityisopettajan perustehtävää, opettamista.

Opettajan oikeudet ja velvollisuudet on määritelty laissa melkoisen ympäripyöreästi.

Jokainen opettaja tietää opettajien ns. orjapykäkälän, joka päättyy seuraavasti:

... ja suorittaa hänelle erikseen säädetyt tai muutoin määrätyt tehtävät.

Orjapykälään vedoten opettajille tupataan hyvinkin erikoisia tehtäviä, esim. ehdotetaan selviä sairaanhoidollisia tehtäviä, vaikka opettajilla ei ole päivääkään koulutusta ko. tehtäviin. Tiedänpä tapauksen, jossa opettajat velvoitettiin tulemaan kouluun sunnuntaina siivoamaan kaappeja ja varastoja yhteissuunnitteluaikaan vedoten (YT-tunnit).

YT-aika näyttää olevan todellista kuminauhaa, venyy ja paukkuu, opettajan selkärankaa kiristetään katkeamispisteeseen.

Harva opettaja väsyy lasten opettamiseen tai kasvattamiseen.Suurimmalle osalle meistä opettaminen on suoranainen kutsumus.

Niin, ja monessa kunnassa kunnan oma siivoustoimi on ajettu alas, on siirrytty vuokrafirmoihin. Siivoustyön laatu on heikentynyt surkeasti. Moni opettaja on tarttunut rikkaharjaan ja -kihveliin, kallista akateemista siivoustyövoimaa.

perjantai 23. syyskuuta 2011

Opettajan työn rajat

Opettaja 16.9.

Opettajat tyrmistyivät

Osa opettajista on tyrmistynyt kaupungin suunnitelmista. Vantaalla on kehitetty erityisopetusta pitkään. Alueellinen malli on koettu hyväksi ja toimivaksi.

Alueellisissa erityisluokissa on voitu erikoistua tietynlaisiin oppimisvaikeuksiin, kuten dysfasiaan. Opettajat pelkäävät, että jatkossa luokista tulee liian heterogeenisiä, kun erilaisista oppimisvaikeuksista kärsivät kerätään samaan luokkaan.

Iso riski piilee siinä, miten halukkaita erityisopettajat ovat siirtymään lähikouluihin. Hellberg epäilee, että moni työskentelisi mieluummin sellaisessa yhteisössä, jossa on muitakin erityisopettajia ja kollegiaalista tukea.

Pula kelpoisista erityisopettajista vaivaa Vantaata. Rekrytointi voi vaikeutua entisestään, jos opettajat kokevat, ettei heitä pidetä tarpeellisina.

Kunnianhimoista suunnitelmaa Vantaan koko perusopetuksen laadun parantamisesta on valmisteltu perusteellisesti 50 asiantuntijan voimin. Suunnitelma erityisopetuksen muutoksista on lausuntakierroksella 7. lokakuuta saakka. Opetuslautakunta käsittelee asiaa marraskuussa.

Myös vantaalainen erityisopettaja Kari Kinnunen liippaa aihetta Opettaja-lehden kirjoituksessaan, Opettajaa ei saa jättää yksin.

Minulta on kyselty, mitä vantaalaiset opettajat ajattelevat uudesta lähikouluperiaateluonnoksesta.

Oma näkökulmani on melko suppea, koska olen luokanopettaja. Teen työtäni yhdessä koulussa. Olen paikkaeläin.

Olen tiedustellut asiaa "ympäri-ämpäri". Moni vantaalainen erityisluokanopettaja on tyrmistynyt. Moni heistä kokee, että elämäntyö vedetään klosetista alas. Erityisopettajien huoli kollegiaalisen tuen mahdollisesta häviämisestä on täysin ymmärrettävää.

Ulkovantaalaiset opettajat ovat lähinnä hämmästyneitä.

Onko uudistusluonnosta tehdessä ajateltu opettajia ollenkaan?

Aivan varmaa on, että työmäärä kasvaa. Ja kyse on jälleen kerran resursseista, rahasta.

Kokousten ja suunnittelun määrä voi jopa moninkertaistua. Opettajatkin tekevät ansiotyötä. Mihin vedetään opettajan työn äärimmäinen raja? Kuka määrittelee äärimmäisen rajan? Maksetaanko lisääntyneestä työstä korvausta ollenkaan? Jaksanko?

Opettajat sekä kunnissa että OAJ:ssa varmasti miettivät samoja asioita, ja lausuntoja aletaan rustailla. Toivottavasti niitä lausuntoja alkaa kolahdella vantaalaisten päättäjien postilaatikoihin päätöksenteon tueksi.

Yleensä on niin, mitä Vantaalla ensin, sitä muualla perässä. Nyt opettajien passiivisuus ei todellakaan ole hyväksi. Opetuksen suurimmat asiantuntijat olemme me, suomalainen opettajisto.

Koko 30-vuotisen työurani ajan opettajia on viety kuin pässiä narusta. Olisiko nyt paikka leikata se naru poikki?

torstai 22. syyskuuta 2011

Tunti jälkkää ja muikkari kotiin

YLE 22.9.

Jälki-istuntojen jakaminen turhauttaa opettajia

Koulujen ikiaikainen ja edelleen yleisin rangaistusmuoto, jälki-istunto ei välttämättä tehoa niin kuin pitäisi. Silti se on edelleen lähes ainoa päivän keino puuttua oppilaan ei-toivottuun käyttäytymiseen. Monesti jälki-istunnoissa istuvat kroonikot, joille on kertynyt montakin tuntia istuttavaa. Opettajat arvioivat, että jälki-istunnolla on vaikutusta lähinnä ensikertalaisiin.

- Jälki-istunnoissa istuvat yleensä samat naamat, ja lisäksi opettajat joutuvat itse valvomaan ne muun työn ohessa. Moni yrittää varmasti viimeiseen asti selvitä ilman, Kuopion opettajien ammattijärjestö OAJ:n pääluottamusmies Kari Sutinen kertoo.

Jälki-istunnon ohella yleisin puuttumiskeino sääntöjen vastaiseen käyttäytymiseen on puhuttelu. Mikäli kummastakaan ei ole apua, oppilaalle voidaan antaa kirjallinen varoitus. Muita häiritsevä oppilas voidaan myös poistaa luokasta ja vakavimmissa tapauksissa oppilaalta voidaan evätä oikeus opetukseen myös pidemmäksi ajaksi.

Opettajien mahdollisuuksia puuttua oppilaan häiriköintiin kaventaa lainsäädäntö. Oppilaalla hallussaan olevaa omaisuutta - edes olutta tai tupakkaa - ei saa ottaa pois omaisuuden suojan nimissä. Häiriköivän oppilaan poistamisessa täytyy myös olla varovainen - koskeminen oppilaaseen on sallittu, mutta voimakeinoja ei saa käyttää.

- Kyllä opettaja on monesti aika neuvoton. Kasvatuksellinen arsenaali ei aina riitä, Sutinen myöntää.

Puhuttelut, tai oikeastaan kasvatuskeskustelut, ovat yleisin tapani puuttua sääntöjen vastaiseen käyttäytymiseen. Jos jotain väärää tapahtuu, oppilas jää yksin juttelemaan kanssani. Jos on riidelty, tapeltu tai kiusattu, silloin asiat keskustellaan halki porukassa.

Tehoa lisää huomattavasti välitön soitto kotiin. Pyydän oppilasta soittamaan ja kertomaan, mitä oikein on tapahtunut. Jos on jotain epäselvää, oppilas ojentaa puhelimensa minulle ja minä jatkan selvittelyä isän tai äidin kanssa.

Joskus on sattunut hauskojakin tilanteita, puhelimeen "tunnustaminen" isälle tai äidille ei ole aina niin mutkatonta.

- "Noku mä ruokalassa sillai jään joskus seisoskelemaan tarjotin kädessä jonkun pöydän viereen ja oon siin sit hiljaa ja päästelen suhupieruja toisen naamaan sillai et maikka ei nää."

- "Mä sanoin yhelle maikalla et haista sä vaan vittu."

- "Mä kirjotin yhelle mun luokkalaiselle lapun et se on yks paska huora."

Joskus on annettava jälki-istuntoja, jotta voidaan tarvittaessa jälkikäteen osoittaa, että oppilasta on rangaistukin. Kannattaa kirjata talteen kaikki ikävät tapahtumat, myös puhuttelut. Itse kirjaan kaikki ylös päiväkirjan liiteosaan. Keväällä lukukauden lopussa liitteistä otetaan kopiot ja rehtori kerää liitteet varmaan talteen.

On totta, että jälki-istunnot toistuvasti käytettyinä ovat tehottomia. Ennen vanhaan kouluissa pidettiin yhteisjälki-istuntoja, jotka olivat järjettömiä. Yhteisistunto pidettiin perjantaina koulun jälkeen klo 15.-17.00.

Opettajat jakelivat jälkkäreitä inflatooriseen tahtiin pikkurikkeistäkin, kun tiedettiin, että valvonta oli taattu. Maikat valvoivat yhteisistuntoja vuorotellen. Valvonta ei ollut hauskaa, kun "pahat pojat elvistelivät" toisilleen ja esittivät kovista.

Ongelma oli, että kaikki eivät halunneet tai sopeutuneet valvojiksi. Muistan hyvin, kuinka tehtiin vaihtokauppaa. "Valvo sä mun vahtivuoro, niin mä valvon sun parin viikon välkkävalvonnat". Minä tietenkin luovuin ilolla välkkävuoroistani.

Onneksi ikävistä ja tehottomista yhteisistunnoista luovuttiin. Nyt opettajat valvovat itse antamansa jälki-istunnot. Valvonnasta ei saa erillistä korvausta, mikä vähentää jälki-istuntojen antamista merkittävästi.

Omaisuuden suoja -pykälä on jossain määrin naurettava. On satavarma, että takavarikoin puukot ja puntarit ennen kuin mitään vakavaa tapahtuu. Kukaan ei ole koskaan ko. takavarikoinneista valittanut, ei oppilaat, ei heidän vanhempansa.

Joskus aloitteleva opettaja voi antaa ns. kollektiivirangaistuksen, esim. koko luokka istuu. Kollektiivirangaistukset ovat kiellettyjä, koska rangaistava teko on yksilöitävä. Työpalveluakaan ei saa käyttää rangaistuksena.

"Laiskanläksyt" eli tekemättä jääneiden tehtävien teettäminen koulupäivän jälkeen ei ole rangaistus. Jos joudun jäämään koulupäivän jälkeen valvomaan ko. toimintaa, pyydän oppilasta soittamaan kotiin ilmoittaakseen asiasta.

En muista, että koulu-urani aikana oppilas olisi erottu määräaikaisesti koulusta. Määräaikainen erottaminen on maksimirangaistus, jonka koulu voi oppilaalle antaa. Mielestäni määräaikainen rangaistus on koulun taholta jo luovuttamista.

Jos koulurangaistukset kiinnostavat,

ks. Koulurauha

Sivusto on vuodelta 2002, mutta muistaakseni koulun rangaistuskäytänteet eivät ole muuttuneet.

Nykyajan muikkari on Wilma.

keskiviikko 21. syyskuuta 2011

Viekää viimeinen näkkileipäkin lasten suusta

On erittäin hyvä, että Hesari tarttui pääkirjoituksellaan tähän polttavaan aiheeseen.

HS 21.9.

Tarjotaan lapsille puhdasta ruokaa

Suomalaiset koululaiset ovat vuodesta 1948 lähtien saaneet koulussa maksuttoman aterian. Kouluruoka on monipuolistunut samaa tahtia kuin yhteiskunta on vaurastunut. Pulavuosien laihasta keitosta on tullut kunnon ateria.

Yksi piirre kouluruokien valmistuksessa on säilynyt läpi vuosikymmenten. Se on rahapula koulukeittoloissa – tai suurtalouskeittiöissä, kuten niitä nykyisin nimitetään. Tuoreen selvityksen mukaan kunnat käyttävät yhteen kouluateriaan keskimäärin 2,73 euroa. Aikuisten aterioihin kuntien henkilöstöravintoloissa käytetään keskimäärin 4,20 euroa.

Kouluruoan kaksi tärkeintä ominaisuutta ovat terveellisyys ja riittävyys. Ruoan pitää olla myös maukasta ja vaihtelevaa, jotta lapset tottuisivat uusiin makuihin.

En voi kuin ihmetellä lasten ja aikuisten ruokaan kulutetun rahan epäsuhtaa.

Lapset kasvavat ja oppivat, ruuan laatuun pitäisi kiinnittää suuri huomio. Joskus tuntuu, että lapset ja nuoret ovat toisen luokan kansalaisia.

Joka kuudes suomalainen on oikeasti köyhä. Köyhien joukkoon mahtuu monia lapsiperheitä. Ei ole ollenkaan taattu, että jokainen lapsi saa kotona riittävästi ravitsevaa ruokaa.

Vanhemmat ja myös ruokahuollosta vastaavat ammattilaiset suosisivat mielellään luomu- ja lähiruokaa. Eri asia on, riittävätkö käytössä olevat rahat kaikkien vaatimusten täyttämiseen.

Ongelma on, että laatu maksaa, ja rahaa ei haluta suunnata koululaisten ruokailuun.
Keskinmääräinen 2,73 euroa kertoo sen, että lapset ovat kouluruuan suhteen epätasa-arvoisessa asemassa. Joissain kunnissa rahaa kouluruokaan suunnataan todella vähän. Keskiarvo on aina keskiarvo.

Moni opettaja on luopunut kouluruaasta kokonaan ruuan heikentyneen laadun takia. He vain valvovat luokkansa ruokailua. Mehukeitto ei vastaa heidän käsitystään kunnon lounaasta. Jotkut syövät eväitään, jotkut tilailevat lounaansa lähiravintolasta, pitsaa, kepabia tai intialaista ruokaa.

Itse olen päättänyt aikoja sitten, että syön lounaaksi vaikka pieniä kiviä.

Minulla on lounasaikaan nälkä, kouluruuan on kelvattava. Onneksi ihan joka päivä ei ole sitä mehukeittoa. Sitäpaitsi, jos ruuan on kelvattava lapsille, on sen kelvattava minullekin.

Minua harmittaa vietävästi, että joillekin lapsille kouluateria on päivän pääateria, mahdollisesti ainoa lämmin ateria.

tiistai 20. syyskuuta 2011

Ei anneta mahdollisuutta

Vantaan Lauri 15.9.

Kuudennes suomalaisista on köyhiä. Entä jos tasattaisiin vähän?

Kyllä tämä maailma on epäoikeudenmukainen, huokaa tutkija Jouko Karjalainen.

Karjalainen työskentelee Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksella, ja puheena on nyt hänen erikoisalansa, köyhyys.

- Köyhyyden klassinen määritelmä on, että köyhä perhe tai yksilö ei voi tulojensa pienuuden vuoksi osallistua yhteiskunnan normaaliin elämään.

Köyhyyttä ja pienituloisuutta on koetettu kuvata myös erilaisten tulorajojen ja kriteerien avulla. Arviointitavasta riippuen Suomessa on 700 000–900 000 köyhää - siis jopa kuudesosa väestöstä.

Osa huono-osaisista nuorista on lähtöisin perheistä, joissa vanhemmat ovat jo pitkään olleet työttöminä. Suomessakin voidaan puhua ylisukupolvisesta köyhyydestä.

- Maksuton koulutusjärjestelmä ei enää pysty nostamaan kaikkia pois köyhyydestä. Pelkkä peruskoulu ei oikein auta ketään työelämään, ja vielä huonompi tilanne on koulunsa keskeyttäneillä. Eikä korkeakaan koulutus nykyisin takaa toimeentuloa.Vantaalla:

- lähes 38 prosenttia kaikista tulonsaajista jäi vuonna 2009 alle 20 000 euron vuosituloihin

- tämän vuoden maaliskuussa oli 8700 työtöntä, heistä 2330 pitkäaikaistyöttömiä ja 850 alle 25-vuotiaita

- 11 736 taloutta eli lähes kymmenesosa vantaalaisista sai vuonna 2010 toimeentulotukea, reilu viidennes tuen saajista oli alle 25-vuotiaiden kotitalouksia

Sinä, minä, hän, me, te, he - näin mennään nyt, kuudesosa suomalaisista on köyhiä, ja köyhyys on periytyvää.

Tutkija Jouko Karjalainen sorkkii suomalaisen koulutusjärjestelmän pyhää ydintä, "Maksuton koulutusjärjestelmä ei enää pysty nostamaan kaikkia pois köyhyydestä".

Syrjäytymisen ehkäisy on koulujärjestelmämme yksi suuria haasteita. On todella huolestuttavaa, kun peruskoululla ei ole tasaavaa vaikutusta kuten ennen. Onko käymässä niin, että yhteiskunta on pysyvästi jakautumassa osallisiin ja osattomiin?

Osattomuuden tunteen täytyy olla musertavaa. Ei anneta mahdollisuutta.

Vantaan Lauri: Suhteellisesti köyhän kotitalouden nettotulot jäävät kuukaudessa alle 60 prosentin mediaanitulosta. Mukaan lasketaan mahdollisen palkan lisäksi myös erilaiset tuet. Yksin asuvan köyhyyden raja on nykyisin noin 1100 euroa. Vastaavasti kahden aikuisen taloudelta raja on noin 1650 euroa, nelihenkiseltä, kaksilapsiselta perheeltä 2310 euroa ja kahden lapsen yksinhuoltajaperheeltä 1760 euroa.

Moni puolustelee köyhien määrää Suomessa sanaparilla suhteellinen köyhyys. Todetaan, että Suomessa hyvin harva ihminen näkee nälkää, ollaan vain suhteellisesti köyhiä.

Nelihenkisen kaksilapsisen perheen kaikki tulot ja tuet jäävät alle 2310 euron? Voi olla, että pöytään saadaan juuri ja juuri aamuksi kaurapuuroa ja päiväksi hernekeittoa, nälkään ei kuolla.

Ollaan sitten absoluuttisesti tai suhteellisesti köyhiä, niin tuommoisella summalla nelihenkinen perhe ei voi elää kunnolla, vaan perhe kärsii. Kärsitään puutteesta. Köyhä on köyhä.

Karjalaisen mielestä jakaminen vaatisi sitä, että hyvinvoiva keskiluokka tinkii elämäntavastaan.

Jotta hyvinvoiva keskiluokka saadaan mukaan elämäntapatalkoisiin, on rikkaiden näytettävä mallia. On hyvin tyypillistä vaatia keskiluokkaa luopumaan eduistaan samaan aikaan, kun rikkaat sen kuin porskuttavat.

Suomessa on vaivihkaan siirrytty tasaveroluonteiseen verotukseen, mikä ei ole ollenkaan solidaarista. Verotuksen painopiste on siirretty progressiivisesta valtionverotuksesta tasaveroluonteisiin kunnallis- ja arvonlisäveroihin. Harva tietää, että enää vain kymmenesosa veroista kerätään progressiivisina veroina.

On kauhistuttavaa huomata, että osattomuus kasautuu nuorimpiin ikäluokkiin. On varmaa, että syrjäytyminen maksaa paljon. Nuoret on pidettävä opiskelun tai työn syrjässä kiinni hinnalla millä hyvänsä.

Meillä ei ole varaa hukata yhtään nuorta.

Kannattaa lukea Vantaan Laurin artikkeli "Reiluutta peliin" sekä Hesarin artikkeli "Suomalaisten verotus hiipii kohti tasaveroa".

maanantai 19. syyskuuta 2011

Kulttuuria koululaisille

HS 19.9.

Koululaiset ilmaiseksi teatteriin Kajaanissa

Kajaanissa halutaan varmistaa tulevaisuuden teatteriyleisö tarjoamalla koululaisille ilmainen teatteriesitys. Kaupunginteatterin tukiyhdistys kustantaa syksyn ja talven aikana yli 1400 kajaanilaislasta katsomaan Koirien Kalevala -nukketeatteria.

Kajaanissa ei ole huolta lapsille suunnattujen näytelmien katsojista. Sen sijaan nuorten ja aikuisten saaminen teatteriin huolettaa, koska taloudelliset suhdanteet näkyvät heti lippuluukulla. Kajaanin kaupunginteatterin tukiyhdistys luottaa siihen, että koululaisten teatteriesityksiin laitettu raha menee hyvään tarkoitukseen

- Teatteri on kovassa kilpailutilanteessa kaupallisen viihteen kanssa. Toivomme, että voisimme saada heidän arvostustaan nostettua sillä tavalla, että tämmöinen aito, meidän omassa kaupungissamme tehty korkeatasoinen esitys loisi heille kipinän, sanoo tukiyhdistyksen puheenjohtaja Pekka Agarth.

Agarth toivoo, että innostuksesta tulisi elinikäinen ja että lapset tartuttaisivat kipinän myös omiin vanhempiinsa.

Hyvä Kajaani ja kajaanilaiset!

Muutamia vuosia sitten vantaalaisia lapsia vietiin teatteriin. Kunnan kaikille neljäsluokkalaisille ostettiin teatteriesityksiä Pasilan Teatteri Pienestä Suomesta. Teatteritraditio taisi ikävä kyllä loppua rahanpuutteeseen.

Omassa koulussani on kaksi ostettua kulttuuritapahtumaa lukuvuodessa. Olemme tilanneet koulun juhlasaliin teatteria, tanssia tai musiikkia. Rahat on saatu koulun oman kalenterin myynnistä. Esim. viime lukuvuonna koulullamme vieraili Teatteri Rollo.

Nykykoulusta on tehty äärimmäisen suorittava. Oppilaita testaillaan ja mittaillaan ylenmäärin.

Pitää kuitenkin muistaa, että koulu on kulttuurilaitos.

Olen joskus kysellyt oppilailtani kuinka moni heistä on käynyt esim. Kansallis- tai Kaupunginteatterissa vapaa-aikainaan. Kyselyn tulos on ollut lähes aina yllättävän tyly, vain noin kolmasosa oppilaista. Kodeissa rahaa upotetaan kyllä "kaikenmaailman sirkushuveihin" (Tässä yhteydessä en tarkoita oikeata sirkusta, jota arvostan kovasti.)

Olen järjestänyt oppilailleni lähes joka vuosi vapaaehtoisen iltateatteriretken Helsinkiin. Mukaan saa tulla vanhemmat ja sisaret. Erityisen suosittuja ovat olleet Kaupunginteatterin lastenmusikaalit.

Vantaan kaupunki lähettää syksyisin kouluille kulttuurilehtisen, josta näkyy kaikki oppilaille suunnatut vantaalaiset kulttuuritapahtumat, esitykset, näyttelyt ja työpajat. Tarjonta on hyvin monipuolista, ja tapahtumat varataan hyvin nopeasti loppuun.

ks. Vantaan kaupungin sivut

Vantaan kaupunki on hyvin edistyksellinen lasten ja nuorten vapaaehtoisessa kulttuurikasvatuksessa. Kun omat lapseni olivat pieniä, kaupungin kouluissa kierteli iltaisin ja viikonloppuisin teatteri-, tanssi- ja elokuvaesityksiä. Esitykset olivat joko ilmaisia tai pääsyliput olivat hyvin halpoja.

Omat lapseni ovat käyneet Vantaan kuvataidekoulua, joka antaa korkeatasoista kuvataidekasvatusta 5-20 -vuotialle lapsille ja nuorille monessa toimipisteessä. Aluksi lapsille annetaan taiteen perusopetusta, myöhemmin nuoret saavat valita itselleen syventäviä työpajoja.

Musiikkiopisto on toiminut kaupungissa pitkään, vuodesta 1964 alkaen. Muutaman vuoden ajan kaupungissa on toiminut myös Vantaan Sanataidekoulu.

Vien oppilaani vuosittain kuutisen kertaa opintoretkelle. Joka vuosi teemme retken Heurekaan. Koluamme museot ja Suomenlinnan, joka retkikohteena on aivan ylivoimainen. Suomenlinna on kuin Suomen historia pähkinänkuoressa. Yksi lempikohteitani on Kaapelitehtaalla sijaitseva Teatterimuseo, koska siellä järjestetään lapsille niin hienoja teatterityöpajoja.

Olen aina ihmetellyt, miksi pääkaupunkiseudulta pitäisi mennä merta edemmäksi kalaan, täältä löytyy kaikki kulttuuripalvelut. Leirikoulut ovat kivoja, mutta yhden massiivisen 6. luokalla suoritettavan leirikoulun hinnalla voi tehdä kymmeniä ja kymmeniä lähikulttuuriretkiä koko alakoulun ajan.

Samalla on ihmeellistä huomata, kuinka nurkkakuntaisia me loppujen lopuksi olemme. Monelle lapselle on ensimmäinen kerta, kun opintoretken yhteydessä hypätään metroon tai ratikkaan.

torstai 15. syyskuuta 2011

Infotilaisuus vanhemmille - lähikouluperiaate rules!

Vantaan perusopetusta uudistetaan lähikouluperiaatetta uudistamalla

Kyseessä on muodollisesti vasta toimenpideluonnos. Se lähtee viimeiselle lausuntokierrokselle mm. kouluihin, 8.9.-7.10.2011. Yllä oleva otsikko kertoo, mistä on kysymys. Luonnos on huolellisesti valmisteltu, niin hyvin, että voi olettaa sen toteutuvan lähes sellaisenaan.

Aikataulu on yllättävän nopea, lähikouluperiaattetta aletaan noudattaa asteittain 1.8.2012 alkaen.Vantaa on jälleen kerran kehityksen kärjessä ja veturina.

En päässyt opettajille suunnattuun infotilaisuuteen, joka pidettiin heti koulupäivän jälkeen, koska pidin kerhoja oppilaille. Illalla pidettiin infotilaisuus alueen vanhemmille. Minulla on viisi lasta, joista kaksi on vantaalaisia peruskoululaisia. Menin siis vanhempien infotilaisuuteen.

Kaupungin puolesta paikalla olivat perusopetuksen johtaja Ilkka Kalo, projektikoordinaattori, ent. Kilterin yläkoulun rehtori Esko Sainio ja suunnittelija Paula Järnefelt. Päävastuu tiedottamisesta oli Ilkka Kalolla.

Saliin oli saapunut jonkinverran oppilaiden vanhempia, esim. koulujen johtokuntien jäseniä, muutamia opettajia ja rehtoreita ja opetuslautakunnan jäseniä. Erityisoppilaiden vanhemmat olivat huolissaan lastensa koulunkäynnin tulevaisuudesta.

Ilkka Kalon esityksestä sain sellaisen kuvan, että luonnostelua on ohjannut kaksi pääperiaatetta.

1. Yhteiskunnan polarisoituminen (Huomaa yllä piirtämäni hieno aanelonen!)

Enkeliporsas:

Yhteiskunnan osalta tämä tarkoittaa sitä, että suomalainen yhteiskunta on 1990-luvulta alkaen jakautunut kolmeen selvään yhteiskuntaluokkaan. Vielä 1980-luvulla suomalaiset elivät yhtenäiskulttuurin aikaa. Arvot olivat suurinpiirtein samat, elimme pohjoismaisen hyvinvointivaltion kulta-aikaa tasaisine tulonjakoineen. Pikkuhiljaa siirryttiin "kekkoslandiasta" nykyisenkaltaiseen erilliskulttuuriin.

Yhteiskunnan ääripäät ovat korostuneet vahvasti:

- kasvava yläluokka, joka porskuttaa menojaan ja voi tarjota lapsilleen parasta

- kutistuva keskiluokka, joka sinnittelee mukana ja maksaa viulut

- kasvava köyhälistö, joka on jatkuvassa syrjäytymisvaarassa, köyhyys periytyy

Koulutuksen osalta polarisoituminen tarkoittaa sitä, että peruskoulun yhdeksi päätehtäväksi tulee syrjäytymisen ehkäiseminen.

Yksittäinen koulu joutuu panostamaan erityiseen tukeen entistä enemmän. Myös lahjakkaat oppilaat tulee ottaa huomioon. Tämä edellyttää uudenlaisia ryhmittelyjä yksittäisen luokka-asteen sisällä.

2. Heterogeeniset opetusryhmät ovat oppimisen ja kasvun kannalta rikkaus

Enkeliporsas:

Näin on tiettyyn pisteeseen asti. Mutta mitä tapahtuu silloin, kun ryhmät ovat liian heterogeenisiä? Kykenevätkö opettajat eriyttämään opetustaan riittävästi? Samaan aikaan on kiinnitettävä huomio erityistä tukea tarvitseviin oppilaisiin ja on tarjottava haasteellista purtavaa lahjakkaille oppilaille. Miten käy ns. tavallisille oppilaille, uhrataanko heidät?

Perusopetusryhmien tilapäinen hajottaminen ja liikuttelu ei ole yksinkertaista. Tulee monia uusia häiriötekijöitä. Kuinka erityisoppilaat suhtautuvat jatkuviin tilapäisryhmittelyihin?

Kollegani erityisluokanopettaja totesi tänään, että hänen oppilailleen kolme tärkeintä asiaa ovat rutiini, rutiini ja rutiini. Jos luokkaan tulee yksikin uusi oppilas, vaikka vain hetkeksi, oppiminen ei suju ollenkaan. Kaikki huomio keskittyy uuteen tilapäistulokkaaseen. Kysyä voi, kuinka erityisoppilaan ajatus kulkee käänteisessä tilanteessa, kun hänen pitäisi yksinään sulautua suureen luokkaan? Erityisoppilas vaatii selkeän päiväjärjestyksen

Hän ihmetteli myös, miten taataan erityisoppilaan oikeus pienryhmään, vrt. erityisluokkaan?

Infotilaisuus oli nimensä mukainen, kysymyksille ja keskustelulle ei annettu riittävästi aikaa. Joihinkin kysymyksiin ei vastattu ollenkaan. Ilkka Kalo johti keskustelua taitavasti tuodakseen luonnoksen edut vahvasti esiin. Hän on rutinoitunut ja hyvä puhuja.

Vieressäni istuva rouva, joka oli perehtynyt hyvin luonnokseen, sanoi, että ennen tätä tilaisuutta kaikki tuntui olevan selvää, mutta infotilaisuus herätti uusia epävarmuustekijöitä pintaan.

Kalo totesi painokkaasti pariinkiin kertaan, että suunnitelma on kustannusneutraali.

Säästöä tulee vain oppilaskyydityksistä, muuten on pärjättävä nykyisellä rahasummalla. Kyydityksistä säästettävät rahat ohjataan opettajienkoulutukseen. Pääpaino koulutuksessa on sellaisten koulujen opettajille, joiden kouluissa ei ole ollut eritysluokkia.

Poimin muutamia vanhempien kysymyksiä.

Pitääkö erityislapsen siirtyä erityiskoulustaan uuteen lähikouluunsa?

Kalo: Kyllä. Kaupunkitasoisiksi palveluiksi jäisi yhteensä nykyisen 192 luokan sijaan 41 luokkaa, mm. harjaantumisluokat ja Paja-luokat.

ks. luonnos Vantaan sivuilta

Ovatko siirrot pysyviä?

Kalo: Kyllä. Oppilas pysyy koulu-uransa aikana oman alueensa kouluissa.

Houkutteleeko Vantaan malli päteviä erityisopettajia töihin kuntaan?

Kalo: Kyllä. Vantaa tulee aina saamaan päteviä erityisopettajia.

Enkeliporsas: Näin ei välttämättä käy. Kaupungin on tuettava omien luokanopettajiensa koulutusta erityisopettajiksi kuten muutamassa muussa kunnassa tehdään.

Miten on koulurakennusten fyysisten tilojen laita? Soveltuvatko ne uuteen malliin?

Kalo: Kouluja tullaan saneeraamaan peruskorjausten yhteydessä lähikouluperiaatekuntoon.

Enkeliporsas: Kouluja ei saneerata samassa tahdissa kuin lähikouluperiaatetta aletaan toteuttaa. Esim. oma kouluni, Pähkinärinteen koulu on ollut edelläkävijä alueellisten erityisluokkien suhteen. Koulusta ovat hävinnet erikoisluokat kuten musiikki- ja kuvataideluokat. Opetus hoidetaan perusluokissa, piirretään ja maalataan lattioilla, musiikkitavaroita raijataan edestakasin luokasta toiseen. Pienryhmäopetustiloja ei ole riittävästi. Koulurakennuksen laajentaminen maksaa liikaa.

Kuka tai ketkä määrittelevät integraation tason vai muodostetaanko kouluihin erityisluokkia?

Kalo: Koulut itse. Erityisluokat eivät kouluista tule häviämään.

Mitä tapahtuu, jos tavalliseen luokkaan tulee häirikkö?

Tähän kymykseen Kalo ei vastannut oikeastaan mitään.

Jos tilapäisryhmittely tehdään aiheen kiinnostavuuden mukaan, kuka määrittelee erityisoppilaan kiinnostavuuden aiheeseen?

Kalo ei vastannut, eikä palanut kysymykseen.

Enkeliporsas loppupäätelmiä ja -kysymyksiä:

Isoihin kouluihin tullaan muodostamaan oikeita erityisluokkia edelleen. Esim. nelisataiseen Pähkinärinteen kouluun tulee kaksi laaja-alaista ja kolme erityisluokanopettajaa, määrä on sama kuin nyt. Vaikka emme ole vielä hahmotelleet kuinka toimimme, oletan, että erityisluokat säilytetään, integraation syvyyttä tullaan kuitenkin lisäämään.

Mikäli lähikouluperiaateluonnos hyväksytään, luokkakoot on pidettävänä pieninä, max. 20-24. Jakotuntien määrää on korotettava neljään viikkotuntiin. Tukiopetuskiintiötä on kasvatettava.

Opettajien suunnitteluaika kasvaa potentiaalisesti. Mistä aika? Saadaanko lisätyöstä lisää palkkaa? Kalo vastasi kysymyksiin opettajille suunnatussa infotilaisuudessa, "opettajan työhön on aina kuulunut suunnittelu".

Jaksavatko opettajat?

Saammeko riittävästi koulunkäyntiavustajia? Nyt koulussamme on vain kolme avustajaa, he ovat kaikki erityisluokissa. Kun erityisoppilaita aletaan integroita tavallisiin luokkiin, tarvitaan päteviä koulunkäyntiavustajia huomattavasti enemmän.

En millään jaksa uskoa, että lähikouluperiaate tulee olemaan pitkään kustannusneutraali. Kaikki hyvä aina maksaa.

Muiden kuntien opettajat ja oppilaiden vanhemmat: Mitä Vantaa edellä, sitä muut perässä.

Vantaa on monessa asiassa ollut edelläkävijä, jota muut kunnat ovat seuranneet. Ongelma on vain ollut, että edelläkävijä joutuu tekemään ne ensivirheet, joita muiden ei tarvitse tehdä.

Kannattaa piipahtaa Vantaan kaupungin sivuilla lukemassa kiihkeää keskustelupalstaa:

Perusopetuksen rakenteet ja tukimuodot uudistettavina

keskiviikko 14. syyskuuta 2011

Sanovat suomalaisia hölmöiksi

Laitoin Iltalehden artikkelin tänne kokonaisuudessaan, koska omalla tavallaan se on hauska.

Iltalehti 13.9.

Professori: Meitä pidetään hölmöinä, kun emme lisää opetusta.

FAKTA

Suomessa 2 000 oppituntia vähemmän kuin Italiassa

- Suomessa pakollisten tuntien kokonaismäärä peruskoulussa on alle 6 000.

- Italiassa, jossa pakollisia tunteja on OECD-maista eniten, niitä on yli 8 000.

- Vain Puolassa ja Virossa pakollisia oppitunteja on vähemmän kuin Suomessa.

- Näiden pakollisten oppituntimäärien lisäksi monet maat antavat lisäopetusta.

- Opetus- ja kulttuuriministeriön mukaan Suomessa annetaan lisäopetusta yhtä paljon kuin muissa Euroopan maissa.

- Koulutuksen kustannukset suhteessa bruttokansantuotteeseen ovat myös kohtuullisia verrattuna OECD:n keskiarvoon.

(Lähde: Education at a Glance 2011 -julkaisu ja Opetushallitus.)

Peruskoululaiset saavat Suomessa vähemmän opetusta kuin useissa muissa OECD-maissa. Tuoreen vertailun mukaan vain Virossa ja Puolassa pakollisia oppitunteja on vähemmän kuin Suomessa. Silti oppimistulokset ovat meillä huippuluokkaa.

Kansainvälisissä asiantuntijapiireissä ihmetellään, miksi tunteja ei lisätä.

- Meistä ajatellaan, että olemme hölmöjä, kun emme ymmärrä, että lisäämällä tunteja me saisimme vielä parempia oppimistuloksia, kommentoi kasvatustieteen professori Patrik Scheinin Helsingin yliopistosta.

Scheinin uskoo, että kehittämisen varaa oppimisessa varmasti vielä on. Hän ei kuitenkaan muuttaisi suomalaista systeemiä suuresti. Määrä kun ei suoraan lisää laatua.

Esimerkiksi turbo-opetusmaa Etelä-Koreassa peruskoululaiset saavat koulupäivien lisäksi yksityisopetusta.

- Hyvin suuri osa siitä työstä, joka tehdään koulutuksen eteen, tehdään koulun ulkopuolella preppauskursseilla, Scheinin kertoo.

Silti maa sijoittuu samalle tasolle oppimisvertailuissa kuin Suomi.

- Saattaa olla, että on olemassa raja sille, mikä opetuksessa on optimaalinen syöttötahti. Ihmiset ovat hirveän hyviä poisoppimaan ja unohtamaan, jos uutta tietoa tulee kamalaa tahtia, Scheinin selittää.

Koulutusasiantuntijat uskovat, että Suomi pärjää vähemmällä opetusmäärällä sen takia, että opetus on tehokasta. Sekä Scheinin että selvitykseen osallistuneet Opetushallituksen opetusneuvos Matti Kyrö ja opetus- ja kulttuuriministeriön neuvotteleva virkamies Ville Heinonen uskovat, että tehokkuus on opettajien pätevyyden ansiota.

Opettajankoulutukseen on tiukka seula. Vain ne, jotka osoittavat monipuolista akateemista, sosiaalista ja pedagogista lahjakkuutta läpäisevät pääsykokeen.

- On olemassa maita, joissa opettajakouluttajat valittavat, että heille tulee sellaista joukkoa, joka ei ole luku- tai kirjoitustaitoista tai ei osaa laskea, Scheinin sanoo.

Myös yhtenäinen opetusjärjestelmä takaa Scheininin mukaan sen, että oppilaille ei tule aukkoja tai päällekkäisyyttä opetukseen, vaikka he joutuvat vaihtamaan koulua. Oppikirjat on myös laadittu yhteisen opetussuunnitelman mukaisesti riippumatta julkaisijasta.

Kansainväliset asiantuntijat ihmettelevät, miksi emme lisää tunteja.

Olen blogissani esittänyt muutamaankin kertaan, että aivan hyvin voisimme lisätä pari-kolme viikkotuntia. Jos minä olisin "Suomen keisari", lisäisin liikunnan osuutta. Hienoa olisi, jos peruskoululaisella olisi 4 tuntia viikossa liikuntaa.

- 2 tuntia normaaliin tapaan
- 4 puolikasta tuntia koulupäivän jälkeen perusliikuntaa, kävelyä, juoksua, hiihtoa tms.

Näin alakoulun oppilailla olisi liikuntaa joka päivä. Yläkoulussa voisi liikuntaa olla 2+2 malliin. Kun lapsen kunto on hyvä, sitä jaksaa opiskellakin. Säännöllisellä liikunnalla parannettaisiin rajusti rappeutuvaa kansanterveyttämme.

Mielenkiintoista on, että suomalaista opettajistoa suitsutetaan olan takaa joka tuutista.

Aikaan ja resursseihin suhteutettuna olemme aivan ylivoimaisia. Opetamme lapsia ja nuoria vähemmän kuin muut ja rahaa peruskoulutukseen upotetaan vähemmän kuin muualla, ja oppimistulokset ovat kansainvälisissä vertailuissa hyviä.

Silti opettajien palkkakehitys on jäänyt jälkeen yleisestä kehityksestä.

OECD:n tutkimuksissa on käynyt ilmi, että koulutus kannattaa. Keskinmäärin korkeakoulutetut saavat jopa 50 prosenttia enemmän palkkaa kuin muut. Suomalaisena opettajana nautin suurinpiirtein suomalaista keskipalkkaa. Saksalainen opettaja tienaa noin tuplat suomalaiseen opettajaan verrattuna.

Jossain vaiheessa opettajien arvostuksen pitäisi näkyä myös palkkapussissa.

Säälittää katsella nuorten pääkaupunkiseutuopettajien elämää. Kun vuokra on maksettu, elämiseen jää käteen sellaiset 800-1000 euroa. Siinähän sitten asuntoja säästellään.

Tehoa opetukseen saadaan esim. jakotunneilla. Silloin oppilaiden tuntimäärät eivät nouse, mutta opetuksesta saadaan yksilöllisempää.Yksi jakotunti viikossa on naurettavan vähän. Tukituntejakaan ei saa unohtaa.

Laaja-alaisten erityisopettajien määrää olisi lisättävä kolmanneksella. Nyt noin neljänsadan oppilaan koulussa on vain kaksi maikkaa. Kolme maikkaa olisi realistisesti ajatellen sopiva määrä, yksi laaja-alainen erityisopettaja kahta luokka-astetta kohden.

Muuten olen aina ollut sitä mieltä, että korkeakoulutus ei tee ihmistä ollenkaan viisaaksi. Meilläkin pari aivoprofessori-isä-poikaparia on jäänyt kiinni typeristä talousrikoksista. Omalle kiertokoulun käyneelle mummolleni moiset ketkuilut eivät olisi tulleet mieleenkään.

Ehkä kansainväliset asiantuntijat ovat oikeassa, ehkä me suomalaiset olemme hölmöjä. Niin, ja kuinka hölmöjä me suomalaiset opettajat olemmekaan, milloin me OIKEASTI olemme vaatineet jotain?

tiistai 13. syyskuuta 2011

OECD: Koulutus on suomalaisen kilpailukyvyn ykkösnyrkki

Suomalaisessa koulutuksessa on voimaa.

HS 13.9.

OECD-vertailu: Koulutus tuo lisää palkkaa

1. Koulutus – etenkin korkeakoulutus – lisää ansioita, käy ilmi OECD:n tiistaina julkistamasta koulutusvertailusta.

Korkea-asteen eli ammattikorkeakoulun tai yliopiston käyneet tienasivat OECD-maissa vuonna 2009 keskimäärin yli 50 prosenttia enemmän kuin toisen asteen eli lukion tai ammattikoulun käyneet.

Koulutustasosta riippumatta ero sukupuolten välillä näkyi palkkatasossa.

Koulutus – etenkin korkeakoulutus – lisää ansioita, käy ilmi OECD:n tiistaina julkistamasta koulutusvertailusta.

Enkeliporsas:

Yhteiskunnan suurin tuki ihmiselle tulee koulutuksen muodossa. Mitä enemmän ihminen kouluttautuu, sitä enemmän häntä tuetaan.

Lääkärin ja diplomi-insinöörin koulutuskustannukset yhteiskunnalle ovat aivan eri luokkaa kuin vaikkapa parturi-kampaajan.

Aikaisemmin työelämään menneet nuoret alkavat heti kustantaa verotulojen muodossa korkeakouluopiskelijoita. OECD:n tutkimuksen mukaan koulutuksen hyöty palkkapussin suuruuteen on järkyttävän suuri, yli 50 prosenttia!

Koulutus on todellakin investointi yksilön tulevaisuuteen sekä henkisesti että rahallisesti

2. Koulutustasosta riippumatta ero sukupuolten välillä näkyi palkkatasossa.

Suomessa naisten palkat olivat 79 prosenttia miesten palkoista, mikä on kutakuinkin OECD-maiden keskiarvo. Tasa-arvoisimmalta näyttäisi Slovenia, jossa naisten palkka yltää 93 prosenttiin miesten palkasta.

Enkeliporsas:

Pohjoismaisessa Suomessa miesten ja naisten palkkakuilu on OECD:n keskitasoa, mikä on häpeätahra. Emme ole niin tasa-arvoisia kuin yleisesti luullaan.

3. Vertailusta käy ilmi, että Suomessa etenkin nuorten koulutustaso on korkea.

Korkea-asteen tutkinnon suorittaneita oli toissa vuonna 36 prosenttia 25–34-vuotiaista.Tosin esimerkiksi Norjassa tuo osuus oli vielä korkeampi, 45 prosenttia. Vastaava osuus OECD-maissa oli keskimäärin 28 prosenttia.

Enkeliporsas:

OECD:n mittarit ovat monissa eri yhteyksissä tuoneet esiin, että suomalaisten nuorten koulutustaso on melkoinen etu, joka nostaa meidän kilpailukykyämme muihin maihin verrattuna.

Kun katsotaan vanhempia ikäluokkia eli 55–64-vuotiaita, vastaava osuus oli Suomessa alle 15 prosenttia. Se kertoo siitä, että koulutustaso on kohonnut.

Enkeliporsas:

Suomessa ensimmäinen askel tasa-arvoiseen koulutukseen oli peruskouluun siirtyminen. Vanhemmat ikäluokat kärsivät rinnakkaiskoulujärjestelmästä. Alle puolet yllä 55-64 vuotiaista kävi oppikoulua, joka mahdollisti väylät korkeakouluihin ja yliopistoihin.

Peruskoulun yhteiskunnallinen tasaava voima on ollut valtava. Nyt periaatteessa kaikilla on mahdollisuus.

Ikävää vain, että syrjäytyminen on Suomesssakin alkanut periytyä. Syrjäytymisen ehkäiseminen on koulutusjärjestelmämme suurin tulevaisuuden haaste.

4. Suomalaisnuoret ovat pitkään koulutuksessa. Esimerkiksi 20–29-vuotiaista yli 40 prosenttia oli koulunpenkillä, kun vastaava osuus OECD:ssä oli 26 prosenttia.

Myös 30–39-vuotiaista Suomessa koulua käy vielä 15 prosenttia, kun OECD:n keskiarvo on kuusi prosenttia.

Enkeliporsas:

Raimo Sailaksen ja kumppaneiden mielestä osa suomalaisnuorista käy koulua liian pitkään. Suomen kilpailukyky ei ole kärsinyt pitkistä kouluttautumisajoista, päinvastoin.

( HS 7.9. Suomen kilpailukyky on kohentunut viime vuodesta. Maailman talousfoorumin WEF:n kilpailukykyvertailussa Suomi on noussut sijalle neljä viime vuoden seitsemänneltä sijaltaan. WEF kehuu Suomea etenkin koulutuksen ja innovaatioiden huippuosaajaksi.)

Koulutus on suomalaisen kilpailukyvyn ykkösnyrkki.

5. Suomalainen peruskoulu on tunnetusti tehokas. Tuoreimmankin vertailun mukaan kustannukset ovat kohtuulliset ja tuntimäärä pienehkö.

Vain Puolassa ja Virossa pakollisten oppituntien määrä on pienempi kuin Suomessa.

Vuonna 2009 olivat 7–14-vuotiaat saaneet keskimäärin 7 000 opetustuntia, kun Italiassa määrä oli jopa yli 8 000.

Suomalaiskouluissa opetusta oli noin 6 000 tuntia.

Enkeliporsas:

Tämä on hämmentävää.

Olemme OECD:n PISA-rankingissa kärkisijoilla niin äidinkielessä, matematiikassa kuin luonnontieteissäkin. Matematiikkaan kulutetaan Suomen peruskouluissa noin nelisen viikkotuntia, se on vähän verrattuna tiettyihin Aasian maihin.

Joskus tuntuu, että olemme liiankin tehokkaita. Peruskoululaisen viikkotuntimäärät luokilla 5.-9. ovat kansainvälisesti ajatellen matalat.

Mitä saisimmekaan aikaan, jos matematiikkaa olisi tunti päivässä? Liikuntaa on meillä todella vähän, vain 2-3 viikkotuntia.

Loppuun laitan kuvan vuoden 2009 PISA-testeistä.

Hmmm...mikä on Kiinan todellinen sijoitus? He ottivat tutkimukseen vain vahvat talousalueensa. Suomi taistelee kovasti Korean ja Singaporen kanssa. Eikä ole mikään ihme, että britit, yhdysvaltalaiset ja saksalaiset ovat paniikissa.

maanantai 12. syyskuuta 2011

Lyötyä lyödään

 "Alienation Nightmare" (Sabu)

Iltalehti 12.9.

Syrjäytymässä olevilta nuorilta ollaan viemässä rahat

Syrjäytymistä ehkäisevän etsivän nuorisotyön ja työpajatoiminnan määrärahat kutistuvat valtiovarainministeriön budjettiesityksessä 5,5 miljoonaan, alle puoleen nykyisestä.

Kulttuuri- ja urheiluministeri Paavo Arhinmäen (vas) mielestä valtiovarainministeriön ehdotus on ristiriidassa hallitusohjelman kanssa, jossa tähdätään nuorten syrjäytymisen ehkäisemiseen ja etsivän nuorisotyön laajentamiseen koko maahan.

- Nuorison työpajatoiminnan ja etsivän nuorisotyön rahojen leikkaamista pitää korjata budjettiriihessä, Arhinmäki linjaa.

Ministeri uskoo, että tilannetta saadaan parannettua.

- On leikkauksia, jotka tulevat kalliiksi. Nuorisotyöllä estetään vielä suurempia kuluja tulevaisuudessa, hän sanoo.

Karmeata riskipeliä, taas otetaan niiltä, joilla on vähän. En ymmärrä, miksi ei  tajuta ennaltaehkäisevän työn merkitystä.

Suomessakin köyhyys ja syrjäytyminen periytyy, mikä on tulevaisuuden kannalta äärimmäisen vaarallista.

Työpajatoiminta pitää elossa syrjäytymisvaarassa olevien nuorten mahdollisuuksia päästä kiinni opiskeluun tai työelämään. Toivottomuuden tilassa lilluminen ilman opiskelu- tai työpaikkaa eristää ihmisiä yhteiskunnan toiminnoista. Varsinkin nuoret miehet eivät jaksa odottaa sitä ensimmäistä vakituista työpaikkaa vuositolkulla, viina ja vaara alkavat vetää puoleensa.

Suomessa ei vielä ole vihaisten miesten liikehdintää kuten vaikkapa Yhdysvalloissa tai Iso-Britanniassa on. Liikehdintä voi suuntautua rikollisuuteen (vrt. huumekauppa lieveilmiöineen) tai suoraan yhteiskunnalliseen toimintaan (vrt. brittimellakat). Mellakat voivat aluksi olla päämärätöntä mellastelua ja ryöstelyä. Jossain vaiheessa siirrytään organisoituun toimintaan.

Syrjäytyminen on ääriliikkeiden kasvualustaa.

Epäoikeudenmukaisuudesta sikiää äärivasemmistolaiset ja -oikeistolaiset liikkeet ja rasismi, mikä on syrjäytyneiden nuorten kannalta ymmärrettävää. Miksi suunnitelmallisesti syrjäytetyt nuoret hyväksyisivät epäoikeudenmukaisen kohtelunsa? He eivät ole syyllisiä omaan tilaansa.

Tätä rataa suomalainen yhteiskunta alkaa oirehtia kunnolla.