Isä, poika ja pyhä Facebook

YLE 30.9.

Professori päästäisi lapset Facebookiin

Facebookin käytön kieltämistä voi olla vaikea perustella lapselle. Erityisesti, jos kaikilla luokkakavereilla on jo käyttäjäprofiilit. Professori Reijo Kupiaisen mielestä lasta ei ole syytäkään kieltää.

Turkulaisen Hanna-Mari Kolistajan viidesluokkalaisella lapsella oli Facebook-profiili.

- Heräsin yhtenä päivänä siihen, että hei, onkohan tähän jotain ikärajaa. Yhdessä lapsen kanssa tarkistimme ja huomasimme, että onhan siellä – 13 vuotta. Pyyhimme lapsen käyttäjäprofiilin pois.

Samalla kertaa Kolistajalle valkeni, että suurin osa hänen lapsensa luokkakavereista on Facebookissa.

- Huolestuttavaa mielestäni oli se, että jotkut luokkakavereista olivat kommentoineet toistensa statuksia vielä yhdentoista aikaan illalla. Ja seuraavana aamuna piti olla kahdeksalta koulussa!

Hanna-Mari Kolistaja ei liene ainoa äiti, joka miettii, mikä on sopiva aika olla tietokoneella päivässä tai kuinka vanhana lapsi saa liittyä sosiaalisiin medioihin.

Lapset ja tietokoneet ovat jokaiselle vanhemmalle jatkuvan mietinnän paikka.

Kysymykset ovat hyvin yksinkertaisia:

- Kuinka kauan annan lapseni roikkua koneella?

- Miten valvon, missä lapsi liikkuu?

- Päästänkö lapseni sähköposteihin, sosiaaliseen mediaan kuten Facebookkiin, Irc-galleriaan tai Messengeriin?

Vastaukset eivät ole helppoja. Nyt valvominen on entistä vaikeampaa, koska lähes joka toisella lapsella älykännykkä, joka kulkee koko ajan mukana. Muutama vuosi sitten riitti, kun sanoi lapselle, että "nyt riittää, kone kiinni".

Mediakasvatukseen erikoistunut professori Reijo Kupiainen Aalto-yliopistosta ei kuitenkaan olisi huolissaan ilmiöstä.

- Huoli on väärä sana. Toki vanhempien on hyvä olla kiinnostuneita ja perillä siitä, mitä lapsi internetissä puuhaa. Ei internet kuitenkaan ole sen vaarallisempi paikka kuin liikenne, ja kyllä lasten annetaan ajaa polkupyörilläkin.

Olen samaa mieltä Kupiaisen kanssa. Terve lapsi tajuaa, mikä on väärin.

Koulussa on joitakin oppilaita, jotka luuhaavat koneillaan aivan liikaa, roikkuvat netissä tai pelaavat tietokonepelejä. He kertovat aivan avoimesti olevansa väsyneitä. Kun kysyn oppilaalta syytä väsymykseen, hän voi kertoa suoraan, että "valvoin hyvin myöhään, koska pelasin koneella".

Opettajana minun pitäisi tällaisessa tapauksessa soittaa oppilaan vanhemmille ja kertoa, että lapsen tietokonekäyttäytyminen on riistäytynyt käsistä. Koen soittamisen hyvin vaikeaksi. Koen, että puutun liian suoraan kodin kasvatustehtävään. Vihjaan asiasta hienovaraisesti arviointikeskustelussa. Jotkut vanhemmat huomaavat vihjeeni, jotkut eivät.

Alle 13-vuotiaan lapsen täytyy valehdella ikänsä, että hän saa luotua profiilin Facebookiin.

- Ikäraja ei kuitenkaan ilmeisesti ole niinkään eettisistä syistä, vaan Yhdysvaltojen lainsäädännön takia, Kupiainen tarkentaa.

Tätä en ole tiennyt. Yhdysvaltojen lainsäädäntö ohjaa siis meidänkin lapsiamme.

Euroopanlaajuisen lasten internetin käyttöä mittaavan tutkimuksen mukaan 9-10-vuotiaista lapsista jo neljänneksellä on käyttäjäprofiili jossain sosiaalisen median palvelussa. 11-12-vuotiaista vastaava profiili on jo puolella lapsista.

Lukemat ovat kokemukseni mukaan juuri tuollaisia. Nuorin poikani on 10-vuotias. Monella hänen kaverillaan on jo Facebook-tili. Kysyin pojaltani, miten se on mahdollista. Hän vastasi, että kavereiden vanhemmat ovat avanneet tilin.

Itse olen ollut tiukka ikärajojen suhteen. Minun on hyvin vaikea perustella pojalleni, miksei hän saa tiliä, kun muutkin saavat.

On aivan selvää, että vanhempien tehtävä opastaa lastaan internetin monimutkaisessa maailmassa.

Olen avannut molemmille nuoremmille lapsilleni sähköpostitilit ja opastanut heitä tilien käytössä. Kun kesällä lapset saivat uudet Android-tarjouspuhelimet, meni suurinpiirtein pari päivää ennen kuin itse tajusin puhelimien toiminnan ja mahdollisuudet. Makoilin mökillä lepotuolisssa laiturilla ja räpläilin niitä ihastuttavia puhelimia. Vasta sitten kykenin opastamaan lapsiani.

On kylmäävää huomata, että joissakin netin ja puhelimien käyttöön liittyvissä asioissa pienet 9- ja 10-vuotiaat mukeloni ovat minua edellä.

Oikeastaan koko homman nimi on yhteistyö. Yhdessä istutaan vaikka sähköpostin tai Facebookin tai Messengerin ääreen, katsotaan, miten ohjelma toimii. Mitä annettavaa ohjelmalla on? Mitä vaaroja on?

Hauska sattumus tapahtui muutama sekunti sitten, poikani soitti älykännykällään  minulle:

- Hei, saanks mä liittyä Liigapörssiin?
- Mikä se on?
- Se on sellanen peli, jossa sä oot SM-liigan valmentaja ja sä saat tehdä omia joukkueita.
- O.K.
- Mikä mun postinumero on? Sitä tarvitaan, kun tähän liitytään.
- 01650
- Ookka. Moikka.
- Moikka.

Tällaisia keskusteluja nykyvanhemmat käyvät. Minä poikani ikäisenä ajelin fillarillani pitkin poikin kotiseutua ja kehittelimme omia krossiratoja. Pelasimme pingistä ja heittelimme koreja.

Poikani harrastaa samoja asioita noin suurinpiirtein. Hänellä on fillari, mutta myös ns. temppupotkulauta. Hän heittelee koreja, mutta urheiluseurassa, PuHu Junioreissa.

Mutta lisäksi hän käyttää aikaansa älypuhelintaan räpläten, netti- ja Wii-pelejä pelaten. Kun hän pelaa, lähes aina mukana on kavereita. Heille nettikin on heti alusta pitäen sosiaalista toimintaa.

Pitäisikö minun päästää hänet jo Facebookin? En päästä, koska ajattelen, että ikärajat on asetettu noudatettaviksi. Sama asia koskee elokuviakin.

Sitähän en pysty takamaamaan, etteikö hän ole liittynyt salaa Facebookiin tai katsele kavereiden kanssa niitä kiellettyjä leffojakin. En mieti asiaa liiemmin, koska en pysty valvomaan hänen elämäänsä tarkkaan. Koulupäivän jälkeinen aika on pojalleni ja hänen kavereilleen vapaata aikaa, sitä ihanaa aikaa, jota meillä vanhemmilla ei juuri ole.

On vain luotettava.

Joka tapauksessa olen kateellinen pojalleni. Hänellä on jotain sellaista, mitä minulla ei ollut, kun olin hänen ikäiseni. Tosin ne Wii-pelit eivät kiinnosta minua yhtään. Monet minua nuoremmat isät ovat kovastikin innostuneita konsolipeleistä.

Aivan uusi ilmiö minulle on tyttöjen nettipelit, joita 9-vuotias tyttäreni pelaa.

Hän ja kaverinsa pelaavat pukeutumis- ja meikkaamispelejä. He myös rakentelevat jonkinlaisia maailmoja ja maatiloja. Tyttöni peleistä olen pihalla kuin lumiukko. Aika harmittomilta näyttävät. Olen kyllä joskus miettinyt, minkälaista maailmankuvaa sellaiset pelit edistävät. Mielestäni pojat pelailevat monipuolisemmin.

Mutta tytöt hallitsevat paremmin sosiaalisen median (kuten oikeankin sosiaalisen elämän) kuin pojat. Arkihavaintojeni perusteella hyvin harva tyttöoppilaistani on hukkunut netin syövereihin. Miksi pojat addiktoituvat peleihin ja nettiin syvemmin kuin työt?