Kuva

Mummoni seisoo oikealla, isää ja äitiä ei ole.

Televisiossa esitettiin muutama vuosi sitten mielenkiintoinen Mirja Pyykön ohjelma "Kuvat, jotka muuttivat maailmaa". Ohjelmassa julkisuuden henkilöt esittelivät itselleen tärkeitä kuvia. Useinmiten kuvat olivat järisyttäviä uutiskuvia.

Oma menneisyys on jokaiselle tärkeä. Puhutaan mikrohistoriasta.

Yllä olevalla kuvalla on ollut minulle suuri merkitys. Mummoni, isäni äiti, seisoo kuvassa takana oikealla. Perhe on menettänyt isän ja äidin Vapaussodan pyörteissä Lappeenrannassa. Kuolinsyitä ei tiedetä. Setäni kävi turhaan Lappeenrannassa joskus 1970-luvulla ottamassa asiasta selvää.

Vanhempien kuollessa mummoni oli 13-vuotias. Hän meni töihin ja hoiti pikkusisarensa. Orpokotiin he eivät mennet tai huutolaislapsiksi heitä ei myyty.

Mummoni täytyi olla erittäin päättäväinen ihminen. Hänestä tulikin sukumme matriarkka, jota toteltiin.

Olen tuijotellut kuvaa paljon. 

Kuvassa mummoni näyttää 14-vuotiaalta. Kuva on otettu samassa valokuvaamossa, missä otettiin koko perheen potretti muutamaa vuotta aiemmin. Mummoni meni otattamaan tärkeän kuvan.

Olen ankara pohjoismaisen hyvinvointimallin kannattaja. Peruskoulu on mallin yksi vahva pääpilari.

Mummoni kävi vähän koulua, vain kansakoulun. Hän teki paljon töitä läpi elämänsä. Talvisodan sytyttyä perheen piti paeta silloisesta asuinpaikastaan Viipurista. Viipuriin jäi koti ja perheen firma. Pappani oli sodassa, rakuunana. Sodan ajan mummoni hoiti yksin neljää poikaansa. Sodan jälkeen perheen uusi elämä alkoi Helsingissä, firma pantiin uudelleen pystyyn. Sopeuduttiin sodan jälkeiseeen elämään, uuteen rakennusvaiheeseen.

En tiedä, pitääkö seuraava paikkansa. Minulla on sellainen kuva, että ennen ihmiset kestivät paremmin vastoinkäymisiä kuin nyt. Ei sorruttu elon tiellä. Nyt, kun elämä on helpompaa, unohtuu esi-isiemme hienot arvot.

Elämme uusliberalistista aikaa.

Työtä ei arvosteta samalla tavalla kuin ennen. Nyt arvostetaan nopeita pikavoittoja, ihmisistä on tullut joillekin ansaintavälineitä. Me ulkoistamme suomalaista työtä ja kansallista pääomaa. Harmaa talous rehottaa.

Monet suomalaiset arvot kuten rehellisyys, nöyryys ja ahkeruus ovat vaakalaudalla. Mummoni päivittelisi nykymenoa, mitä meille on tapahtunut? Ehkä häntä hävettäisi muiden puolesta.

Nyt on ihmisiä, jotka eivät häpeä juuri mitään.

Silloin vasta hävetään, kun joudutaan ottamaan vastuu teoista. Oikeusaleissa rikolliset peittävät päänsä verkkaritakkiensa huppuihin. Isot, pahat talousrikolliset eivät häpeä oikeussaleissakaan, kieltävät vain kaiken.

Jopa pohjoismaisen mallin tasa-arvon ihanne on kyseenalaistettu.

Ei välitetä, että kuudesosa suomalaisista on köyhiä. Köyhyys ja toivottomuus alkaa periytyä. Tasavero lisää köyhyyden kierrettä, vain kymmenesosa osa verotuloista peritään enää progressiivisesti.

Epäillään vahvasti pystyykö peruskoulu enää nostamaan syrjäytyneiden lapsia pinnalle.

Suomalaisen yhteiskunnan hyvän tulevaisuuden kannalta olisi syytä panna lantteja likoon syrjäytymisen ehkäisyyn.

Kun mummoni haudattiin, hänen hautajaisissaan raikui Pelastusarmeijan laulut. Mummoni osallistui Pelastusarmeijan toimintaan organisoimalla lahjoituksia. Hän tiesi, millaista on, kun ihminen jää yksin.

Me emme voi jäädä Hurstin, Pelastusarmeijan tai leipäjonojen varaan.

Meillä täytyy olla muita keinoja auttamiseen ja syrjäytymisen ehkäisyyn. Koko yhteiskunnan on oltava mukana talkoissa, pohjoismaiseen malliin.